"Vapaa" päivä

Siinä 2 faktaa, jotka sotivat toisiaan vastaan täydellisesti. (kuvat: andthatswhoiam)

Päivän fiilis: "Huokaus..."

Ymmärsitte varmaan.
Lääkärikäynti ja perhetapaaminen.
Syke oli kuulemma "vähän turhan rauhallinen" ikäiselleni (jotain 50 luokkaa...) ja sitten sanottiin vielä jotain ääreisverenkierrosta, kuukautisten poisjäämisen seurauksista, lähellä olevasta "SEVERE ANOREXIA NERVOSA" paikasta värikartalla ja lopulta:
"Välillä näkee vilauksia siitä iloisesta Helmistä, mutta välillä tuntuu liuskahtavan apatiaan."

Sitten perhetapaaminen oli yhtä kidutusta: siellä oli taas Se Hoitaja, joka laittaa suuhuni sanoja ja kysyy kysymyksiä muodostamatta kysymyslausetta. Muutenkin oli inhottavaa puhua äidin kuullen, oli kamala olo.
Sitten se kehtasi sanoa, että "osastolla menee ihan hyvin", vaikka ei se tietenkään ajattele niin! Miksei voi vaan päin naamaa sanoa: olet täysin sekaisin/nyt ei mee hyvin, kun totuus on, että eilen ryntäsin vessaan kesken lounaan ja olen yhä viimeinen ruokailuissa!
Naurettavamman tilanteesta teki se, että melkein heti perään tämä hoitaja kertoi, että painoni oli laskenut maanantai-torstai välillä ja he ovat puhuneet tiiviimmän hoidon tarpeesta kohdallani. Enkä varmasti suostu edes 5. viikkoon osastolla!
Jahas.
Pudistelin vain päätäni, kun hän sanoi painoni pudonneen. Nope, en usko. Olen syönyt niin paljon. Kyllä munkin vaaka näyttää -600g, mutta se onkin ihan huono vaaka.

Syitä hei-ryntäänpä-vessaan-kesken-lounaan-osastolla -kohtaukseen:

• Olin ollut kävelyllä parhaan ystäväni kanssa iltaa ennen ja puhuimme hiukan suljetun osaston mahdollisuudesta. Ajattelin kuuluvasti: "Kun sieltä pääsee takaisin parin kuukauden jaksolta ei varmaan ole ollenkaan kavereita jäljellä." Ystäväni reaktio: "Niin..."
• Lähetin isälleni sen viestin 5 päivää sitten. Ei vastausta. Ei mitään.Tuskinpa se haluaa enää kuulla minusta... Kaikkihan minuun ovat kyllästymässä: kukapa jaksaisi katsella rikkinäistä nukkea?
• Tiedättekö kuinka suuria annokset ovat? Jälkiruokana aina jotain öklömakeaa... Ja niin paljon ihmisiä ympärillä! Kaikki niin laihoja :( ja minä... Ahdistun siinä tilanteessa ja alan vain ajatella: "Miksi minä syön? Ruoka pilaa aina kaiken! Tyhmä tyhmä ruoka! Mene pois!"
• Unessani minulle syntyi pakkomielle: tahdon painaa 37 kiloa, tuntea tuskan matkalla ja sitten olla vihdoin kaunis, tyytyväinen. Eihän siihen ole kuin... Tällä hetkellä 6 kiloa... Päähänpinttymä jäi vaikka uni haihtui.

Vessassa vajosin lattialle nyyhkyttämään hoitajan huutaessa ovella. Pelkäsin seurauksia hetken paniikin lievennyttyä ja avasin oven.
Myöhemmin: Viha. Pettymys. Häpeä. Inho. (itseä (ja ruokaa) kohtaan)

Ruokailuissa huijaan yhä: pyyhin margariinin veitsen kautta paperiin, laimennan maitoa vedellä, en kerro totuutta ruokamääristä ja tämän hetken neronleimaukseni on t-paitapussi kolmella pinssillä valmistettuna.
En ole ylpeä.

Mutta söin tänään JÄÄTELÖÄ:
Ben&Jerry's, Apple Pie, 65,5g. Kaloreita en löytänyt!
Ahdistaa, vaikka se oli hyvää. En välitä, ahdistaa. Se oli äidin idea. Sain sen vaivoin syötyä ja nyt kaduttaa. Tuli ahmimis-purjoamis ajatuksia, mutta hillitsin ne purkalla ja ruoanpelolla. Ainakaan ei tarvinnut ottaa muuta iltapalaksi...

Ja...
Tahdon olla merirosvo.
I rest my case.

FF

Lost in emptiness feeling full

Hei taas pitkästä aikaa,

päiväosasto jakso alkoi nyt sitten.

To be honest: I feel like a loser.

Satavarmasti läskein koko hoidossa, viimenen pöydässä aamupalalla JA lounaalla, melkein kuolin mustikkariisin edessä, panikoin sisäisesti koko ajan ja tunsin olevani taas

NIIN PALJON HUONOMPI KUIN MUUT.

Yksikin tyttö söi noin vaan, se pystyi.

Muut eivät tehneet tyhjiä lupauksia.

Ymmärsin kuinka raskaasti olin huijannut itseäni ja muita ruokasuunnitelmani kanssa.

Olin niin täynnä, en kyennyt.

Saimme tehtävän ostaa tuote katsomatta energia-/ravintosisältöjä. Minä menin ruutiin (kauppa) ja katselin juustoja. En ollut ymmärtänyt kuinka automaattista kalorien katsominen on, en todella! Jouduin hylkäämään kolme ensimmäistä, koska katsoin ne kumminkin. Lopulta otin "Kippari savustettu sulatejuusto, PAPRIKA", koska se oli nätein paketti (siinä oli laivan ruori).

Eilen kerroin isälle sähköpostitse...

On niin tyhjä olo.

Kuka minä olen?

Eilen myös isäpuoleni otti hienovaraisesti kantaa tilanteeseeni:

"Do you know what I think? I think you're enjoying this."

Se sivalsi syvältä, todella.

Hetken vain seisoin epäuskoisen haavoittuneena.

Sitten heitin omenan päin isäpuoltani ja huusin:

"That's it! I've had enough!"

Ja juoksin huoneeseeni. Nauttimaan itseinhostani. Nauttimaan siitä, että satutan läheisiäni tahtomattani.

Siinä maatessani apaattisena sängylläni silmät kyynelissä ymmärsin:

Minulla ei ole tulevaisuutta täällä.

Minä en kuulu tänne. Kuulun kauas pois, toiseen aikaan, toiseen maailmaan. 

Merirosvoromaaniin, jota kirjoitan. 

Minä en ole kai edes ihminen. Olen pala mielikuvitusta, tuulen henkäys, kirjan hahmo.

Siksi minun on kadottava, siksi kai tahdon niin kadota.

Minulla ei ole paikkaa täällä.

Paino nousee enkä kestä. Reiteni mitat ovat kasvaneet 44,5 => 45,5.

Minä käännyn pois haluamastani suunnasta. Minä aineellistun jälleen. En tahdo.

Jäin kiinni viiltelystä.

"Se on todella vakavaa, sen on nyt loputtava."

Minulle suunnitellaan tiiviimpää hoitoa,

niin kaukana olen kaikesta todellisesta. 

Minä kai vain elän omassa maailmassani ja todellisuuteni on rikki.

En tiedä miksi viiltelen, katson kuinka elämän rubiinivirrat karkaavat minusta. En hallitse sitä. Se kaikki tunne pursuaa minusta ulos, kaikki paha olo ja... Sitten kaikki on jo ohi.

En tunne fyysistä kipua,

tuska vuotaa syvältä sielusta.

En tahdo pelastusta, tahdon armahduksen.

Ehkä joku päivä parannun,

siihen asti 

yritän elää tätä hullua, rupista elämää.

Yolo? 

FF

Enkö ole koskaan tarpeeksi (vähän)?

"Ei jumalauta! Sä oot TAAS LAIHTUNU!"
"Siis mitä?! Koska sulle on tullu tollaset TIKKUJALAT?!"
"Mä tiiän MITÄ SÄ TEET. Lopeta se."
"On todella ITSEKÄSTÄ tehdä noin!"
"Miks sä oot ALKANU  anorektiseks?"
"Et sä elä ikuisesti, vaan noin PUOLTOISTA VUOTTA."
"Ei oo totta! Mä niin KERRON!"
"Hah! LOPETA lenkkeily ja syö kolme levyä suklaata!"
"Onko kivaa ku ens jaksos on TERKKARI?"
"Sä oot tollanen LUUseri! Tajusikko? LUU-seri!"
"Kivaa kurkkukeittoa, tai siis kurkkua."

Lentäviä lauseita ystäviltäni.
Mä oon tässä nyt aivan yksin.

Tänään mua PAINOSTETTIIN myöntämään, etten syö. Että yhä vaan laihdun. Yksi ystävistäni teki niin. Lähetteli minulle viestejä ruutupaperilla koko tunnin. Sanoi, että kertoo.
Mitä mä olisin voinut tehdä?
 Niinpä mä myönsin, kierrellen ja kaarrellen.
Se tiesi kumminkin.
Sain melkein hyperventilaatiokohtauksen tunnilla, kun se sanoi, että kertoo.
EI SE SAA.
Tahdon, että kaikki on iloisia ympärilläni, ettei ne sotkeudu mieleni synkkiin solmuihin, mutta minua ympäröivät ihmiset etsivät näitä solmuja.
Joten tein jälleen virheen. En kestänyt painetta.
Mutta minä tasitelen kuten tähänkin asti:
YKSIN.

Yksi näki, kuinka käsi kävi pöydän alla, antaen koiralle ruokaa.
Toinen muisti, että yhdet housut EIVÄT olleet lähellekään löysät pari kuukautta sitten.
Kolmas huomasi luut.
Ne, jotka ovat minulle näkymättömiä.
Pistivät esiin topin alta.

"Minä olen Helmi.
Melkein 16 -vuotias.
Välillä epätäydellinen.
Elämä on ihanaa.
Tahdon maailmaa parantaa.
Muttei kaikkeen ole aikaa.
Rakastan kirjoja, kirjallisuutta,
haaveideni Nobel -palkintoja.
Rakastan sammakoita,
isoja koruja ja saippuakuplia.
Jäätelö on hyvää, suklaakin.
Kunpa voisin lentää, kuten ennenkin."

"Minun nimeni on Ana.
En ole minkäänlainen Helmi.
Olen ilkeä ja itsekäs.
Olen vaa'an sata grammaa alas.
Olen kielto ranteessas.
Hiivin öisin tyttöjen huoneeseen.
Solmin suruisia solmuja tukkaan sotkeutuneeseen.
En ole ihminen, enkä sairaus.
Minä olen takeeton lupaus.
Minun taivaani on kylmää kristallia.
Sinne ei pääse ilman painonlaskua.
Hukutan tytön minuun.
Pian kaikki luulee katsovansa tyttöä.
Oikeasti katsovat minun kauniita kasvoja."

Se siitä.

En oikeasti huomaa, että painoni laskee, vaikka vaaka, näyttää niin selvästi.
"Vesipainoa" vannon aina.
Tänään ensimmäisen kerran saatoin uskoa toisin.
Ainakin hetken.
Aamulla painoin 45.1 kg
Koulusta palatessani 44.8 kg

15.marraskuuta 2011

19. helmikuuta 2012

Kesäloma 2012

16. elokuuta 2012

eli
Miltä nyt tuntuu?
Hyvältä.
Laihalta.
Surulliselta.

Jopa MINÄ nään eron viime marraskuun ja tämän päivän kuvan kanssa.
Ensimmäisestä kuvasta on lähes TASAN 9 kuukautta.
Silloin painoin n. 51-52 kg.
Nyt ainoastaan 44.8 kg
Ensimmäisessä kuvassa ei näy MITÄÄN luita.
Katsokaa viimeisimmän kuvan lonkkia ja kylkirajaa.
Ei mitään käden taivutuksia.

Sekalaiset tunteet? Kyllä.

Miten laihduin näin nopeasti?
No, söin tänään isoimman aterian aikapäiviin, joka koostui:
-2 ja puolesta hapankorpusta
- 3 juustoviipaleesta
- 7 kuivatusta luumusta
- Pienestä mukillisesta vihreää teetä
- Ksylitol purkasta.
= n.180 kcal

Eilen söin vain (koko päivä):
- Näkkileivän, jossa kevytleviä ohuesti
- Haarukallisen salaattia
-2 rkl keittoa
- VETTÄ
- Mukin teetä
- Kourallisen marjoja (karhunvatukoita ja mansikoita)
- Mustikka mehukeittoa
= n. 300 kcal

Olen myös käynyt salilla, keilaamassa, uimassa, lenkillä, liikkatunneilla...

Toden totta:
kesä 2012 muutti kaiken.
Ranska valoi minuun viimeisen silauksen syömättömyyttä.
En enää tarvitse ruokaa.

Mutta oikeasti: yritän lopettaa.
Mutta en aina ole varma haluanko.
Näin kova työ päästä minilukemiin.
Miksi heittää kaikki pois?

Yksi tyyppi on varmaan kiinnostunut minusta.
Minua pelottaa niin paljon, etten koskaan voi olla tarpeeksi (vähän).
Ja minä uskottelen itselleni, että mitä laihempi olen, sitä enemmän hän pitää minusta.
Ehkä olen oikeassa.

Rakastakaa itseänne.
T. FF (FatorFairy)

Talviunille vetäytyvä karhu kirjoitti kirjeen kylmissään...

(8.8.2012)
Rakas Ana,

mitä tänään tapahtui? 
Heräsinin myöhään ja punnitsin itseni. Paino oli 46.3 <3 ja tahdoin kiittää sinua paastoamalla, mutta kummallisin olo hyökyi ylitseni estäen sen.
Sellainen olo saattaisi olla kuolevalla.
Sinä olit läsnä. Katsoit jäisesti lävitseni, etkö niin? Seurasit raskasta huohotustani veden poristessa, suljit korvani jäisillä käsilläsi, kuljetit minut rajalle, jossa tuoksui makea Chai -tee, maito ja stevia. Hymyilit hiuksiani vasten askeleitteni täristessä ja pääni muuttuessa kevyemmäksi sinun kannatuksessasi.
Olit kämmenissäni, jotka kohtasivat maton pörröisen nukan, silmissä, jotka kohtasivat väsyneet kasvot kylpyhuoneen peilissa, kelmeässä valossa.
Sinä painoit kyntesi ranteeni ihoon kun repäisin puolikkaan ruisleivästä ja kosketin sitä voiveitsellä. Karjuit päässäni kuin raivoava peto, kun hampaani upposivat pehmeään juustoon, nahistuneeseen kurkkuun, rähmäiseen voihin ja sitkeään ruisleipään. Tuo vaatimattoman pieni voileipänen kuitenkin poisti minut rajalta.
Silmäni kostuivat tihkusateessa sinun raapaisuistasi, jotka tuntuivat sielussani.
Mutta Ana, sinä olet minä.
Minä olen sinä.
Joten, jotenkin minä rakastan sinua.
Vaikken rakasta itseäni.
Rakas Ana,
leikitään taas hippaa?
Minä annan sinun voittaa.
(Silloin minäkin voitan?)

Noin kirjoitin päivää ennen lukion alkua.
Nyt lukio on alkanut.

Masuni lukion alku aamuna.

Lähdössä koulutielle.

Mutta kaikki on toisin. Olen kuin talviunelle valmistunut karhu. Syksy aloittaa talveni. Uneni on anoreksia.
Ranskassa ollessani mahassani oli koko ajan kivi.
Siis, sileä ja valkoinen kivi, jota tuskaisena tunnustelin ruokailuiden jälkeen maaten sängylläni. Se kivi suli nopeasti pois.
Edes Ranskassa en saattanut pysäyttää itseäni oksentamasta.
Enkä Skotlannissa.
Enkä kotona.
Vaikka yritän.
Jos syön niin oksennan. Onni on, että nykyään syön yhä harvemmin. Lomillani nimittäin pohdin surumielisesti: "Miten niin syömättömyys on hankalaa? Se olisi ihanaa!"
Kotiin palattuani koko olemukseni nautti tästä syömättömyydestä. Minun ei ole enää nälkä.
Olen virallisesti lopettanut syömisen. Se tuntuu ihanalta. Keventävältä. 
Mutta sen jälkeen... Olen oppinut valehtelemaan. Niin että ihmisillä on helpompaa lähelläni. Sanon aina oikeat valheet ja skippaan päivällisen. Syötän ruokaa koiralle, joka odottaa pöydän alla. Sanon aina "Ei kiitos" jälkiruuille, välipaloille ja herkuille. JOs joku sanoo "leikkaa puokkiin", otan itselleni viidesosan.
Mutta tarjoan ihmisille ruokaa, tai ostan sitä heidän nähtensä.
Kuka tämä tyttö on?
Se ei koskaan syö, sillä on aina kylmä. Väsyttää melkein koko ajan. Kun muut tahtoo pelata korttia se vetää peiton päänsä yli ja käpertyy kokonaan sen sisään. Se ei tullut uimaan, koska sitä huvitti, vaan siksi, että oli juuri syönyt popcornin ja muisti, että kylmä vesi polttaa kaikista tehokkaimmin kaloreita.
Se ottaa ruokaa ja ujuttaa kätensä pöydän alle, jossa koira syö sen. 
Sen katse pyytää koko ajan apua. Silmät on väsyneet. 
Tuo olen minä. Se on Ana
Mutta välitänkö minä tuosta?
EN.
Minun aamupainoni oli 45.7 kg!
Minä olen onnistuja!
Minä pystyn tähän!
Minä rakastan lähimmäisiäni, mutta rakastan myös laskevaa numeroa vaa'assa ja paljastuvia luita ja kauhistuneita "Miten sä ootkin noin laiha!" -henkäyksiä.
Mutta peilikuvaani en rakasta.
(Tiedän, että kuvat ovat hirveitä, mutta vähän parempia kuin ennen?)

Koko.

Kylkiluut.

Luut.

Karmeat Koivet. KK.

World here I am

Believe.

I believed. I might not fly yet, but every day I'm closer.
Whén I saw that photo, I couldn't believe my eyes.
"Is that me?"
And it was.
It might have been PAINFULL, it might have been SLOW, it might have been CRAZY, but it is all worth it.
I am not perfection, but I can make it happen.
I BELIEVE.


Elämä on jälleen ollut yhtä vuoristorataa.
Järkytyin, kun huomasin ympyrän sulkeutuneen.
Déjà vu.
Jotain kamalaa tapahtuu-> vihaan itseäni -> syytän jotakuta toista-> vihaan itseäni -> hyväksyn tilanteen -> ihana vaihe -> pommi tiputetaan niskaan -> vihaan itseäni ...
Ymmärrättekö kaavan?
Viimeksi kun näin kävi eksyin täysin. Löysin Anan ja Mian.
Tällä kertaa jotenkin olin osannut tätä odottaa ja hyväksyin asian hiljaisemmin.
Tottakai se otti kipeää, mutta pommin olin jo tuntenut, se vain vahvisti luuloni.
Se, mitä tapahtui HÄNEN kanssaan oli minun syytäni.
Koska olen mikä olen.
Joten en enää voi vihata häntä.
Nyt tiedän syyn, vaikkei hän sitä itse sanonutkaan.
Tiedolla on pohja tällä kertaa.

Mä nyt olen tämmöinen,
pyydän anteeksi.
Tiedän etten mä kulje samaa tietä kuin muut,
tiedän että olen outo.
Tiedän, että sitä voi joskus olla vaikea hyväksyä.
Joskus ihmiset, johon luotit, joista todella pidät kerovat sinulle totuuden itsestäsi.
Ja sinä, joka olet sen jo pitkään tiennyt ja silti toivonut, että se on okei.
Sinä putoat.
Sinä itket yön, ehkä toisenkin.
Ja sitten taas jotain odottamatonta tapahtuu.
Itku vaihtui hämmenykseen,
sota sydämiin.
?????????????????????????????????????????????????????????????????????
En tiedä miten.
Sinulle kerrotaan, että sinulla on ystävä.
Ystävä, joka on pahoillaan.
Ei se ehkä ole paljoa monen mielestä.
Se voi kuitenkin tuntua maailmalta.

PAM (taas)
Pelottaa.


Mutta kai se on hyvä.
Mitä olen tekemässä?

Vihasin niin paljon tänään itseäni, kerrassaan iljetin itseäni, joten pukeuduin "telttaan" ja en syönyt. En antanut itselleni hetken rauhaa. En syönyt edes kavereideni edessä.
Huomasin  kuitenkin laihtuneeni :)
Aurinko paistaa risukasaankin :)

Anteeksi hämärähkö teksti, ehkä jaksan joskus selittää :)
nyt olen kuitenkin uupunut.
Olen selvittänyt osan suttuista lankakerää.
Loppu jää huomiselle.
Älä sotkeudu uudestaan.


Begging you to love yourself,
FF (fat or fairy)

:'( :'D

Ei muuta.
Onko mahollista, että lihoo huomattavasti... 5 päivässä? Kertokaa mulle, koska mulla on NIIIN HELVETIN LIHAVA OLO!!!!!!! Jalat kolme metriä paksut jalat  hyllyvät ja makkaravanteet kehon joka puolella YÄÄÄÄÄÄÄÄK!!!!!!!!!
Silti: suklaa on hyvää. Tosi tosi hyvää. oon syöny loman aikana: 2 levyä (lontoo rae ja riisisuklaa), suklaa keksin, irtokarkkeina (suklaa crisp, -toffee, -minttu...), 3 mukia kaakaota, 3 mukia suklaa teetä <- <33333
 Lumi on kivaa. Tosi tosi kivaa.
Ok. jos totta puhutaan, en keksi mitään kirjoitettavaa.
Oon syöny kuin possu. Ällötän itseäni.

(Ja kauhuleffat ällöttää mua tällä hetkellä... 5 zombie leffaa peräkkäin... Älkää ihmiset kattoko DeadGirl nimistä leffaa.)

Oon rakentanu lumilinnan ja leikkiny lumisotaa <333333333
Ja ollu pulkkamäessä!!

Huomenna olis juomisbileet tiedossa <3! Vois vaikka kunnon "hardcore kännit" vetää... Siel on viinaa :D Mulla on surkein viinapää ikinä!! Olin kännissä 3 lonkerosta... Nauroin kaikelle... Mun jalat "katos"... En päässy portaita alas... Hoin, että: "Onpa kauniita pinkkejä ilotulituksia... Halusin mennä juoksemaan pihalle alasti... (onneks ei kaveri päästäny)

Suurinosa mun kavereista ja tutuista on sitä mieltä, että oon "syntyny sienissä" <3... Siksikin, että pärisen 1 energiajuomasta koko loppu päivän. Sitäpaitsi, mulla ei oo mitään marihuanaa vastaan... Ja kikatan tosi paljon, saan hulluja ideoita laidasta laitaan, vitsailen ja vedän keskellä normaalia päivää improvisoituja "näytelmiä". Minulle tyypillisin tapa kulkea on hyppelehtiä tai tanssahdella eteenpäin.

Vaatteet on kivoja... Mun lempi vaatteita on KUKALLISET vaatteet... Oranssi on mun lempi väri. Intialaistyyliset vaatteet on ihania! Mun tavaramerkki on Turkista matkamuistoksi ostetut oranssit haaremihousut <3... Kesä on mulle yhtäkuin kesämekkoaika. Mulla on jopa UUDEN KALEDONIAN kansallismekko :D. Syksyisin tykkään pitää mun kokopitkää farkkumekkoa tai samettihousujen tilkuista tehtyä kokopitkää hametta. Mun lemppari korkokengät on kesäisin 14 senti kiilakorot (Dorothy Perkins, London), joissa on kukkia ja syksyisin/talvisin sellaiset melko vanhat tekonahkaiset, beessit saapikkaat... Kuin 1920-luvulta! Jonkun runotytön kengät... Keväisin ne kai on mun säihkyvän oranssit Seppälän perinteisen malliset 5 cm korot. Yks syy laihtua on näyttää kivemmalta noissa kaikissa sekä mun unelmien vaatteissa, joita en vielä kehtaa ostaa.

Mun tanssiaismekko (9. tanssiaiset) on säkenöivä! Se näyttää siltä, kuin olisi auringonlaskussa jonkun kauniin tytön päällä, joka kulkee metsässä kohti aurinkoa ja kun viimeinen auringon säde osuu häneen, se muodostaa hänelle siivet ja hän lennähtää lentoon. Lisäksi se on, ihme kyllä, kokoa 0! Pienin koko, joka on!!
Turkistarhausta ei keräämästäni adressista tai 1000000 muusta samanlaisesta ympäri Suomea kerätystä huolimatta lopeteta Suomessa. Sitä vain perustellaan ja perustellaan. "Se on perinteistä" "Niin monen tuhannen elinkeino" "Ei eläimillä ole tunteita" Laitetaan kuule joku tarhaaja häkkiin ja nyljetään elävältä! Vieläkö hymy pysyy?
Sama pätee eläinten syömiseen... Syömiseen. Nykyään on niin hankala syödä satuttamatta! En syö lihaa, mutta munivien kanojen ja maitolehmien olot ovat myös niin kamalat! Joissakin karkeissa on liivatetta (en syö) tai jopa väriainetta nimeltä E120, joka on teurastuksen sivutuote! Monissa energiajuomissa tauriinia härän tiesmistä, luomutuotanto on EU:ssa pelkkä vitsi, OGM aineet soijapavuissa ja maississa tappavat pellolla olevia työntekijöitä ja syöjiä, eläimiltä viedään suklaapatukan valmistamisen vuoksi elintilaa (palmuöljy), lihan tuotantoon palkataan laittomasti työntekijöitä etenkin amerikassa jotka työskentelevät paskalla palkalla ja jotka sittemmin ilmiannetaan ja laitetaan vankilaan, viedään elämä! Kouluissa tarjotaan tehdasjätettä, kuten ammoniakkikaasulla desinfioitua "lihaa", joka on suurimmaksi osaksi sisälmyksiä, nahkaa jne.  Mitä ruoka siis nykyään enään on? Helpompi olla syömättä.
En tunnu laihtuvan silti, vaikka mikä olisi ja bulimia tappaa hampaat, mutta anoreksia sitoo kädet. Odotan sitä hetkeä peläten, kun se vie ilon naurustani, enkä enää jaksa hyppelehtiä enkä tanssahdella.

This was my thinspo

Mä itkin, kun sain kuulla, ettei tuo ole mahdollista. Siis tuon kuvan tyttö ei ole aito. Se on taidetta, jonka piti näyttää anorektisille, etenkin niille "Pro Anoille" heidän tavoitteittensa absurdius. Mutta minä itkin. Hän olikin vain haavekuva. 32 kg oli näyttelyn nimi. Älyttömän laihoja, täydellisiä ihmisiä hyppimässä, venyttelemässä jne. kauniissa kuvissa. Ja sitten sanottiin, että se on tottakai mahdotonta, että nuo tytöt olisivat kuolleita, jos edes yrittäisivät tuota. Minä itkin.

What if I just fucking CAN NOT DO THIS? And silverlinings of life.

En mä tiiä.

En oikeen jaksa mitään

Mitään

Mitään 

Mitään
MITÄÄN

Silti teen vähän kaikkea 

kaikkea

kaikkea
KAIKKEA.

Ulkoisesti olen iloisempi kuin vuosiin, mutta minun tajuntani on syvempi kuin koskaan ja yhä useampi pelottava ja musta asia laikuttaa sitä. Silti siellä täällä kultaiset ja hopeat vivahdukset saattavat valaista koko olemukseni.

" Äkkiä lumen timanttinen pinta murtui ja murtumasta alkoi nousta varovasti, niin kovin varovasti vihreä varsi. Lopulta se pääsi koko komeuteensa ja kaikki lumi varisi sen päältä paljastaen koko kullankeltaisen loiston. Kevään ensimmäinen voikukka oli puhjennut. Kai minunkin sydämmessäni. Nähdessäni kaiken tuon valon en silti saattanut olla haikailematta menneisyyden sinisen synkkiin syövereihin, kaikessa susrullisuudessaan ja pelottavuudessaan majesteettisiin ja niin lumoavan kauniisiin. Katsahdin taakseni huoahtaen kaipuusta. Kyllä sielläkin moni asia säihkyi."

-Pieni katkelma yhdestä tulevasta tarinastani
En tahdo jättää menneisyyttä taakseni. En myöskään häntä, enkä yhtäkään sydämeeni tulleista arvista, mutta minusta tuntuu, etten näin ollen pääse eteenpäinkään. Olen rajalla haikaillen pimeään metsään, jossa kaunis, säihkyvä, muttä kylmä ja vaarallinenkin lumipeite hallitsee kaikkien niiden puiden suojassa, vaikka edessäniu on kultainen niitty täynnä heräilevää elämää ja loisteliasta kauneutta. Minä yksin istuskelen aidalla, joka erottaa nämä kaksi maailmaa. Täysin päättämättömänä. Tiputus kumpaankin suuntaan on ikuisuuden pituinen. 

En jaksa nyt parantua. Enkä laihtuakaan. En jaksa olla syömättä saati sitten syödä.

Olen täynnä kahteen suuntaan vetäviä ajatuksia, mutta siitä olen varma, että olen väsynyt etsimään. Antaa jonkun löytää minut. Antaa maailman löytää minut <3

Life is life
you got to live it
deal with it
and love it
eaven if it hurts you bad,
... but also learn to look at it from the outside,
when you're most in it
and try to find the silver lining in every dark cloud
as well as the dark side of each thing.
Only then can you see crystal clear.

Älkää huoliko siis. En ole surullinen, vaikken pursua onnea. Olen vain päättämätön nuori. Elämä on kuin nuudeli. :)

Begging you to love yourself,

FF (fat fairy)

1 dl raejuustoa...

(kyllä, se on blogin nimi)
No tänään oli disko. Disko ei ollut kaikista mahtavin, koska se loppui puolituntia etuajassa ja diskot saatetaan perua, koska siellä oli pari polttelijaa :(. Tyhmät ihmiset, jotka laittavat kehoonsa myrkkyjä pilaavat myös toisten ilon. Myöskään se yksi ei ollut siellä... Huonoitsetuntoisena tietenkin heti ajattelin, että se johtui siitä, että hän ei halunnut nähdä minua, eikä etenkään tanssia kanssani :(. Tiedän, että tuo on täysin sairasta, mutta minkäs teet. Sitäpaitsi, entä jos se on totta?
No, aletaan nyt kuitenkin käsittelemään otsikkoa:
Food diaries for today
Aamu: 1 dl raejuustoa, ei itseasiassa edes kokonainen,D-vitamiini pilleri ja rautapilleri. Teetä
Koulu: 2 rkl soijarouhe-kasvis keittoa. Vettä
Iltapäivä: Hasselpähkinä makukahvi Arnoldsista. En juonut kokonaan. Vettä
Ilta: Vettä, kaksi purkkaa.
Kalorit ;viholliset:
1 dl raejuustoa:n.  70 kcal
Tee: 2 kcal
2 rkl soijarouhekeittoa: n. 50 kcal
Makukahvi: n. 80 kcal
2 purkkaa: n. 4 kcal
syöty: 206 kcal!!!!
EN VOI USKOA TÄTÄ!!! Miettikää vielä, kuinka paljon kulutin, pyöräillessä useita kilometrejä, luistellessa koululiikassa, roudatessa DJ kamoja, tanssiessa ja siivotessa!

I think I've finally foud the key to succes. And it was in me, in my heart all the time.

Mikä oli sitten tulos? No, I am deeply proud of myself: läskeilyviikonlopun (kaverin sweet 16... oksensin vain kerran) jäljiltä oli paino 47,8 ,mutta suxee oli tämä: äsken mittaamani paino oli  46,8 eli KILON VÄHEMMÄN KUIN AAMULLA! Pääsen pian takaisin nälkäviikon ihanaan sulopainoon <3 (46,2 ja sitten lasketaan)
No, mitä tämä sitten on? Tämä on sitä, että nyt LOPPUI PELLEILY. MÄ EN JÄÄ RUMAKSI. MUSTA TULEE KAUNIS KEIJUKAINEN!

Dancing with the wind, not on it

Paino saa luvan tippua, koska mä haluan mun sisäisen itseni heijastuvan pinnalle. Miten sitten tähän pyrin? Hulluimmilla ihmedieeteillä, joista osa on omakeksimiäni, blogien teksteistä napattuja tai inspiraation aiheuttamia. Ensimmäinen on nimeltään: 1 dl raejuustoa. Perusajatus on oikeasti, että saat syödä 1 dl mitä tahdot (omalla vastuulla on päättää kalorit siis), juoda paljon vettä (minun tapauksessani teetä) ja aikuisten iloksi iltaruokaa, silloin kun ei ole muuta keinoa.En aio oksentaa, koska joskus rintaani alkaa pistää tuhottomasti, kuin rautapiikilä tökittäisiin. En minä sitä halua! Kokeilen kaikkea 5 päivän ajan (arkiviikko), koska viikonloppuisin joku varmasti huomaisi. Ainoa asia, jonka haluan ihmisten huomaavan on aleneva painoni, pienenevät mittani ja luuni, niin kauan kun he eivät yritä minua estää. Huomenna tahtoisin syödä jotakin oikein hyvää, sen desin verran. Olisikohan pinkki hillo hyvä kiitos menestyksestäni?

<3

Lisäksi se alentaa pieninä määrinä painoa, koska se poistaa vettä kehosta. On olemassa sellainen dieettikin, kuin "Jello diet", mutta hankala oisi uskoa sen toimivuuteen... Toisaalta NAM ja ois ihana koittaa!

One day I'll have the courage to fly, one dayI'll open my wings and finally love myself as I am closer to heaven than ever.

Beggin you to love yourself,

FF (fat or fairy)

(kuvat weheartit.com :ista)

What works, it flies

Mitkä tavat laihduttaa todella? Listaan alle kokeilemiani tapoja, kertoen niiden plussat... ja tuskat. Varoitan: Parhaat ovat tuskallisimpia, enkä suosittelisi niitä.
1# Vesipaasto. Tänään olin taas vesipaastolla. Sillä voi laihtua jopa 800g päivässä, mikä ei tietenkää heti ole pysyvää, mutta kun siihen liittää liikuntaa ja jatkaa 2 päivää, parhaimmillaan olen saanut painon laskemaan pysyvästi puolisen kiloa, ellei ylikin!
+ Ajatukset kirkastuvat, nälkä kuolee nopeasti, on virkeä olo 1# päivänä. Painon putoaminen on nopeaa= nostaa itsetuntoa ja thinspottaa.
- 2. päivä on pahempi. Saattaa tulla äkkinäisiä pyörrytyskohtauksia, täyttyy liian nopeasti ruuasta: tulee epäonnistumisen olo (=> oksennus?). Painon  putoaminen ei välttämättä ole pysyvää. Tulee kärttyisämmäksi, siksikin, että ihmiset kyselevät nopeasti, miksi et syö. (Tänään sanoin, että ruoka haisi pahalta, teolliselta (totta, ainakin melkein). (Oli jouluruokailu ja kaikki muut kehuivat ruokaa...)
2# Aktiivinen lenkkeily ja hyvin vähäinen ruoka. Toimii ja viikossa lähtee kiloja jopa 1 1/2-2 ja pysyvästikin!
+Tulee sellainen olo, että onnistuu! Pihalla on mukavaa ja voi lenkkeillä ystävänkin kanssa :). Kaikki ajattelee, että on hienoa, kuinka terveelliset elämäntavat on, niin kauan, kunhan eivät kiinnitä huomiota ruoka määrääsi. Nukkuu hyvin ja kun mittasin painon viikonloppuna olin ILOISESTI yllättynyt: -1.5 kg <3<3<3<3<3
- Tästä mun Anailuni alkoi. Tämä + joitakin paastopäiviä + ruokapäiväkirjailu vei mut alipainoon. Tämän jälkeen ON nälkä ja tulee syötyä ehkä omasta mielestä liikaa (=kerrankin normaalisti) ja siitä sitten lähti Mian kehittyminen.
3# RUOKAPÄIVÄKIRJAILU. Eli siis: kirjoitat ruokapäiväkirjan ETUKÄTEEN viikoksi eteenpäin miettien menot ja tapahtumat, kouluruokailut yms. Sitten noudatat tiukasti kaikkea kirjoittamaasi sana sanalta ja lisäät omien tottumustesi mukaisesti liikuntaa.
+Tämä toimi USKOMATTOMAN HYVIN: 5 päivää: 47,5 -> 46,2 !!!!!!! Tuli itsekontrollin olo ja oli paljon helpompaa kuin skinny girl diet. Päiväkirjamerkinnän kirjoittaminen jokaiselta päivältä oli hyvä juttu. Oli mukavaa nälkäisenä miettiä, että "Enää 2 tuntia ja sitten saat omenan <3"
- Ihmiset KYLLÄ huomaa, että syöt TODELLA vähän. Paino nousi tän jälkeen huonon itsekontrollin takia ja alkoi jojoilemaan, mutta jos on hyvä itsekontrolli ja jaksaa pari viikkoa pidempään, kuin mä TULOS ON TAATTU!!!! Mun kalorit meni siinä 300-600 paikkeilla, että täytyy pitää huoli nesteistä ja niin ees päin. :)
Kun syö enemmän kun piti niin vääjäämättä oksentaa, vaikka yritin välttää tätä... Oksuja tuli 5 päivän aikana 6... Että joooooooooooo. C&S:kin (chew and spit) yleistyi!! Joka päivä jotakin...
4# Skinny Girl -diet. Tuskallinen, piinaava ja itsetunnon tuhoava, kaavamainen dieetti. Mutta mitä v***n väliä, kun se kerran toimii?!
+ Toimii. Muuta hyvää ei ole.
- Väsy, ainainen pieni epäonnistuminen kaavamaisuutensa takia.Liian läpinäkyvää, koska joutuu koko ajan laskemaan otsa kurtussa jäljellä olevia kaloreita. Ei jaksa palion liikkua, mutta ei toisaalta muissakaan dieeteissä pitäis jaksaa, tää vaan vie motivaation.Jos rupee syömään hedelmiä ja kasviksia laskematta kaloreita ei tästä oo MITÄÄN  hyötyä :((((( Tässä, toisin kuin 3# kohdan dieetissä, kalorit on siis merkitty ETUKÄTEEN ja hyi, jos niitä ei noudata :(((((
En tykännyt.
Mutta hulluille, tässä kaava:

 Seuraavalla kerralla laitan kuvia edistymisestäni jaja myös ruokapäiväkirjani niiltä viideltä päivältä :)

Hey! Yeah, sorry, but could you tell me who am I?

...'cause I think that you know better :).
Tuollainen on olo. Kotona, koulussa, missä olenkin. Ihmiset on niin varmoja, että ne tuntee mut täysin, että ne tietää mitä mä haluan...
Mutta niin ei oo! Vain mä tunnen syvimmät toiveeni ja ajatukseni. Vain mä annan jonkun nähdä ne. Vain mä tiedän, mikä on parhaaksi mulle.
Tää on mun elämä.
Tää on mun ruumis.
Kaikki sanovat minulle, että, jotta voisi olla onnellinen täytyy olla terve ja ennenkaikkea olla sinut itsensä kanssa ja tuntea olonsa vapaaksi ja hyväksi kehossaa.
Tuo on aivan totta.
Tiedän sen kyllä :). Asia on vain nyt niin, että mistäs kaikki muut äkkiä tietävätkin, mikä on mulle hyväksi? Mistäs he saivat äkkisesti tiedon siitä, mikä saa minut onnelliseksi?
Entäs sen, minkälaisessa ruumiissa on oloni paras?
Samasta paikasta varmaan he sen tiedon hakivat, kuin tiedon siitä, mihin kouluun menen, koska niin haluan! Samasta, kuin missä he tajusivat, ettei kirjoittaminen ole minun juttuni!
Varmaan juuri samasta, jossa he leimasivat minut anorektiseksi, tarkkailunalaiseksi.
Siellä minut myös leimattiin oudoksi.
Leimattiin koulussa menestyjäksi.
Näin minusta kerrottaisiin:
"Hän on hyvä koulussa, useinmiten oikea priimuskin.Saanut useita stipendejä. Hän nyt on aina ollut kiinnostunut luonnosta ja usein patistaa muitakin olemaan. Hän tahtoo olla meribiologi, meinaa käydä lukion tässä ihan lähellä ja sitten varmaan muuttaa yliopistoon Tampereelle tai Jyväskylään. Saattaapi olla, että hän lähtee sitten ulkomaille opiskelemaan! Mitä luonteeseen tulee hän on oikea drama queen! Paljon tykkää neuvoa ihmisiä etenkin eläintenoikeuksissa ja luonnonsuojelussa. Kirjoittelee hän kivoja tarinoitakin koulussa ja se vaikuttaa olevan hänelle oikein mukava harrastus! Ainoa ongelma on, että hän joskus käyttäytyy vähän kummallisesti ruokaa kohtaan... Mitä lie median aiheuttamaa illuusiota! Sehän nyt on niiin yleistä näillä nykyajan nuorilla!"
Kuka tuo oikein on? En minä ole tuollainen! Se on kuva, jonka vanhemmat, opettajat ja oppilaanohjaajat maalaavat päähänsä minusta: "tulevaisuuden toivosta".
Minä itse tahtoisin kertoa näin: "En liiemmin ole kiinnostunut koulunkäynnistä, mutta on se toki hyödyllistä. Menestyn koulussa, koska minusta tuntuu, että sellaiset asiat ovat helppoja. Tiedeaineista en tosin liiemmin nauti ja matikka ja YH ovat yhtä piinaa, eivät vaikeutensa, vaan tylsyytensä ja järjestelmällisen käskevyytensä takia. Tahtoisin jo lentää pois, kokeilla siipiäni, muuttaa Ilmajoelle, Orivedelle tai jonnekin muualle, missä voi opiskella kirjallisuutta! Kirjat, niiden lukeminen ja kirjoittaminen, ovat suuren suuri osa elämääni ja välillä jopa tuntuu, että elinehto (se mahtava tunne, ku on toinen todellisuus, jonne paeta, se se vasta on kaunista). Kirjoituksen lahja on annettu sydämeeni ja käteni osaavat toteuttaa sen. Tahtoisin matkustaa, nähdä maailmaa, elää jurtassa, opetella soittamaan sitaraa ja kirjoittaa jokaisesta auringonlaskun sävystä, mutten saata seilata sinne punaisen auringonlaskun maahan kaislalautallani, koska nykyinen yhteiskunta ja perheenikin rajoittavat minua. Silloin en olisi hyödyksi yhteiskunnalle.Rauhan ja rakkauden tie ei ole kunnollisen kansalaisen kuljettavana. Aiheuttaisin, kumma kyllä, huolta perheelleni, joka ei tunnu tuntevan minua pohjimmiltani. Tieteet kiinnostavat minua vain, koska siten voisin auttaa kärsivää maailmaparkaamme, antaa päivänkorennolle kauniin päivän ja delfiineille puhtaan, merenalaisen taivaan. En silti tiedä, onko se tieni. Olen, kuten kertomastani huomaa melko korkealla pilvien päällä liitelevä ihminen, joten en liiemmin ihmettele pientä obsessiotani "täydellisestä ruumiista", vaikka tiedän, ettei se välttämättä ole hyväksi, sillä rakastan kaikkea kaunista, enkö saisi itsekin olla kaunis? Olen myös ikuinen romantikko, uskon sielunyhteyteen ja myös siihen, että sinä päivänä, kun löytää jostakusta toisesta osan itsestään, tulee kokonaiseksi, eikä millään muulla ole suurempaa merkitystä. (edes Analla)" , mutta näin en voi kuitenkaan sanoa, sen olen huomannut. Saan vain osakseni oudoksuvia katseita ja paheksuntaa. Tuhahduksia ja epäuskoa: "Kirjailijako? Likka hyvä, tuhlaat vain elämäsi". Ai. Siis, jos toteutan unelmani, tuhlaan elämäni? Sanat ovat ystäviäni, sanat ovat elämäni. Mutta, jos ne eivät tuota rahaa, ne eivät ole mitään?
Pääpointti kuitenkin on, että kaikki ovat niin huolissaan, kun otan vähän ruokaa. Kun hoikistun. Kun muille liian pienet vaatteet ovat minulle sopivia. Miksi? Olen onnellisempi, mitä pienemmäksi numero vaa'alla menee. Tottakai, välillä minua pelottaa, mutta yleisesti ottaen, olen hyvin iloinen. Näen ystäviäni hyvin usein, nauran paljon, kirjoitan enemmän, luen enemmän, tykkään juhlia ja kokeilen paljon uusia asioita. Olen siis iloinen nuori. Mitä muille kuuluu minun ruumiini tila? Silmissäni se vain kohenee koko ajan, vaikka matkaa vielä on.
Ainoa asia, joka minua todella pelottaa on, etten saa koskaan elää sellaista elämää, joka on sydämeeni kirjoitettu, koska silloin satuttaisin muita, rakkaitani.

Skinny fit jeans

 - Tarina anorektikon painajaisesta hereillä. Psykologia on outo asia. Hämmennän itseäni.
Terrakotta -väriset Seppälän farkut. Pillit. En pidä pilleistä, mutta aivoni rakastavat väriä. Kurkotan niitä kohti, näen lapun, jossa lukee: "Skinny fit, low waist, skinny leg" ja käteni valahtaa. Tekee mieli hymyillä sarkastisesti, koska maailma vittuilee minulle.Jalat on mun pahin heikkous. En välitä. Otan koon 34, 36 ja 38 (samanlainen kokotaulukko, kuin paidoilla). En halua pettyä itseeni, jos ne eivät mahdu. 32 ei ole, enkä edes uskaltais sitä koittaa. En uskalla toivoakaan.
Menen pukukoppiin. Henkäisen ällöttävien jalkojeni edessä, mutta työnnän mielestäni kaiken liian syömäni ja otan koon 38. Ne roikkuvat päälläni. Onpa outoa. Minua hymyilyttää. 36, sama juttu. 34... naamani venähtää epäuskoiseen ilmeeseen: Miksi nekin ovat hiukkasen löysät? Eivät älyttömän löysät, mutta kumminkin. Laitan kaikki kolme paria takaisin ja lähden kaupasta.
Skinny fit jeans.
Menen H&M:än ja etsin yhä housuja. Otan yhden leveälahkeiset farkkulegginssit ja yhdet korkeavyötäröiset housut. Ei periaatteessa pillit. Pidän niistä. Laitan farkkuleggarit päälle mielessäni kuva:
Skinny fit jeans
Nämä ovat tiukemmat, koko: 164 cm. Pidän niistä, vaikka ne eivät peitä ällöttäviä löllöjä reisistäni.
Koitan toisia housuja. Ne eivät ole ollenkaan tiukat, mutta eivät periaatteessa löysätkään. Ne ovat kunnon thinspoa: kun ne roikkuvat niin parempi, tai kun löllöjä ei enää ole. Ostan kummatkin.
Unohdan ne yhdet housut.
Skinny fit jeans.
Ne ovat liian suuri psykologinen este mulle. En voi ostaa niitä. Pidän uusia housujani. Niitä korkealantioisia.
Voi ei kuinka ne paljastavat ruumiinmuotojeni kaikki virheet!
Nyin niitä koko päivän. Alla on sukkahousut, jotka vetää ne rypyille koko ajan, mutta ei tue löllöjäni.
Pidän niitä seuraavankin päivän. Isäpuoleni näkee, kun hermostun niihin ja nostan niitä turhankin lujaa ja sanoo nauraen: "Tosi coolia" näytän hänelle kieltä, mutta hän jatkaakin: "Noi housut ei istu/sovi sulle" mä tiedän sen, mutta sanon: "ne sopii malleille ja mallinukeille" isäpuoli sanoo: "No, sä et oo kumpikaan" Olipa kiva. En muka tiennyt. Menen huoneeseeni toivottaen hyvää yötä. Kyyneleet alkaa valua. Saan vaatteet vaihdettua. Sitten vajoan lattialle ja alan nyyhkyttää hiljaisesti. Mun jalat on kamalat, mua ei tarvi muistuttaa siitä. Piirrän jalkoihini kuvitteellisen katkoviivan, josta haluaisin ne leikata pienemmiksi ja huokaisen. Itken siinä aikani. Itken, koska en uskalla mennä vaa'alle. Itken koska olen lihonut. Itken, koska ne mahtu mulle.
Skinny fit jeans.
Menen vessaan ja katson peiliin. Silmät punaiset. Olen itseinhon alhossa. Itken, itken. Mietin painoani ja sitä, miten olen yrittänyt sen saada laskemaan. Ja kuinka olen epäonnistunut. Yhä läski.
Skinny fit jeans
Ja pah!
Silloin nään peilissä jonkun muun. Päättäväisyys, joka laskeutuu itkuisten silmien alle ja ylle. Suu kaartuu pieneen hymyyn, päättäväisyyden ja ironian hymyyn. En tunnista hänessä minua. Siinä minua tuijottaa Anan kasvot. Ruumiistapoistumikokemukseksi voisi kutsua sitä oloa, jonka koin. Menen sänkyyn ja nukahdan.
Unohdan ne.
Skinny fit jeans.
Miks ne mahtui mulle?
Päätän alkaa Skinny Girl dieetille ja
Skinny fit jeans
ne nauraa.