Luurankosyklit: kuka minä olen?

Näytetään tekstit, joissa on tunniste kuka minä olen?. Näytä kaikki tekstit

maanantai 22. joulukuuta 2014

Ei tämä voi olla tätä

Mutta juuri tätä tämä on.

Tähtitaivas on syvä, vuorilla se on selvempi ja kauempana valosaasteesta.
Makaan kostealla ruoholla ja poltan savukkeita. Tähdenlentoja kolme minuutissa.
Vasemmassa silmäkulmassani on allas kyyneliä, oikeasta ne valuvat vapaasti.
Minä vapisen, minä itken, nyyhkytän ääneen kuin kurja, kuoleva eläin.
Tupakat loppuvat ja hukutan hajun patchouli -öljyyn. En pysy kunnolla pystyssä.
En tunne kunnolla mitään, vain itken. Oksennan. Oksennan. (Tahallani tietenkin.)
Tämä on joulu. Kaikki on niin kuin ennenkin,
mikä syöpä, mikä syöpä olemassaoloni onkaan.

En minä jaksa.
Kuka tuo on tuossa peilissä.
Tärkeämmin; miksi tuo on?
Pikkusiskoni toista valkoista sukkaa ei koskaan löydetä, eikä yhtä isoveljeni partateristä.
Tämä on kaksi päivää ennen joulua.

Kyllästytän itseäni. Vihaan itseäni. Mitä energianhukkaa.

sulje silmät juuri törmäyksen kohdalla, aivot luulevat sinun kuolleen ja saat hetken rauhaa

lauantai 20. joulukuuta 2014

"Onneksi se on nyt ohi"

Yksi hajottavimmista asioista, joita minun – ja varmasti monen muunkin syömishäiriöisen – on (näennäisesti) parempina aikoina kuunneltava, on läheisten ihmisten ikuista: "Onneksi se on nyt ohi", hokemaa.

Hyvä on; heidän ei enää tarvitse katsella luurankomaista sätkynukkea tai odotella kahta tuntia ruokapöydässä tai tulla katsomaan osastolle. Nenämahaletku ei enää peitä kasvoja ja voidaan puhua muustakin kuin siitä, pitääkö ottaa 1/2 vai kokonainen Nutridrink.
Mutta "onneksi se on nyt ohi" on tuskallinen lause minulle.

Se ei ole koskaan ohi.

He eivät tiedä, että joka ikinen ateria on pirunmoinen taistelu:
Jos en ennen ateriaa miettinyt, voiko sitä syödä, jos en sen aikana ahdistunut rasvaisuudesta tai toisten ihmisten katseista, tai miettinyt kymmentä minuuttia, voinko ottaa leipää, voinko jättää puolet, paljonko lihon tai sitä sun tätä, se on ruokailun jälkeen viimeistään. Kysymykset kuten "miksi söin niin paljon" tai "pitäisikö nyt oksentaa" tai "olivatko reiteni äsken yhtä pehmeät?" ovat arkipäivää.
Jokaisesta suupalasta voi varoittamatta tulla maailman iljettävin olo,
joka ikinen suupala on oikeutettava.
Minulla on oltava erillinen oikeutus ja lupa tai syy joka ikiseen ruokapalaan, joka suuhuni menee.
Minulla on oltava kymmenisen syytä siihen, miksi pelkkä vesi ei riitä.

Kerta kerran jälkeen tekosyyt loppuvat ja sitten lopetan syömisen ja olen syömättä päivän, kaksi, kolme, viikon, pyörryttää, voin pahoin, en ole tottunut siihen, en ole puhdas, kaikki on vain numeroita ja kaloreita ja olen inhottavampi kuin normaalisti.
Ja samalla saan sen korkeimman ekstaasin: tyhjyyden. Sen, joka minun on kiellettävä itseltäni, unohdettava kuinka hyvältä se tuntuu, mutta se on turhaa. Se on taivas. Tyhjyys.

Se, miten en kuihdu näihin sykleihin, miten niitä ei välttämättä ulkopuolelle näe kuin muutaman päivän kalpeutena ja tummasilmäisyytenä, on se, että ne loppuvat usein noin viikon jälkeen, minä hajoan ja ahmin ja itken syödessäni, oksennan, mutta jatkan syömistä ja sitten seuraavana päivänä haluan saada itseni järjestykseen: palaan normaaliin taisteluuni.

Nyt en kuitenkaan tiedä, miksi minun pitäisi taistella noin.
Miksi minun pitäisi kestää sitä, että iljetän itseäni, että en tunne olevani omassa kehossani.
Tahdon vain vapautua tällaisesta.
Olen ollut vahvempi. (- 1,5 kg)

FF

keskiviikko 12. marraskuuta 2014

Minä olen yrittänyt

Minä olen yrittänyt saada lupaamaani projektia eteenpäin, olen yrittänyt itse päästä eteenpäin, ja olen yrittänyt paljon kaikenlaista siinä sivussa.

Minä olen muuttanut omilleni ja kirjoittanut paljon. Olen tavannut uusia ihmisiä ja tullut täysi-ikäiseksi. Olen melkein ensimmäisen runokokoelmani lopussa.

Minä olen alkanut tupakoida, lopettanut psykologilla käymisen, ollut humalassa ja krapulassa ja ties missä muussa ties kuinka usein. Minä olen ollut korkealla.

Ja sitten käsittämättömän matalalla.

Tiedättekö, minä yritän. Minä yritän olla onnellinen ja tasapainoinen ja kunnollinen ja parantunut.
Minä nyt en vain satu sellainen olemaan.
En minä usko, että olen enää masentunut tai syömishäiriöinen,
minun on vain joskus muistutettava itseäni siitä, että olen elossa,
ja se nyt vain sattuu käymään helposti veren vuodattamisella,
minun on saatava tuntea, että teen jotakin, että ajattelen, etten alistu,
minun on purettava pettymystä ja surua ja vihaa
ja sekin käy helposti ohuilla terillä,
ja se on niin surkuhupaisan typerää,
samoin kuin se, että luulen vieläkin olevani täysipainoinen kapina,
jos vietän viikon syömättä ja pyörryn käytävällä,
ja sitten olevani kovinkin vahva, jos sinä päivänä syön paketillisen makaroonia tai spurgusuklaata,
ja sitten oksennan ne
syön seuraavana päivänä saman verran, mutta en ehkä oksenna,
ajattelen, että minulla on kai BED
ja istun penkin reunalla ja tupakoin silmät kiinni ja kiroan italiaksi ja ranskaksi
kuvitellen itseni lihavaksi
näkymättömäksi
alastomaksi
suureksi
pieneksi
luurangoksi
pojaksi
naiseksi
sitten kävelen hautausmaalla, palaan kirjoittamaan, ajan itseni paranoiaan omalla runollani.

Sitten unohdan tuollaiset asiat,
käyn baarissa, juttelen ihmisille, ihmettelen ensilunta ja kuuntelen semipsykedeelistä musiikkia,
kirjoitan luonnosta,
kirjoitan elefanteista ja boheemeista,
rakastun – syvästi rakastunkin – runoilijoihin, jotka kuolivat sata vuotta sitten,
syön koulun vastapaistettua leipää, ostan punch punch suklaata,
puhun maailmanmuuttamisesta ja maailmanpelastamisesta ja teatterin perustamisesta,
kuuntelen muita ihmisiä, autan muita ihmisiä,
poltan vähemmän tupakkaa,
opin juomaan absintin ja rommin sijaan kaljaa,
syön muutakin kuin makaroonia
ja sitten tuntuu taas raskaalta, enkä osaa nukkua,
jokin muistuttaa minua siitä, kuinka helppoa on olla syömättä
koeviikko alkaa
ja sitten tämä katkonainen kiertokulku on palannut kohtaan, josta voi aloittaa uudestaan.

Istun penkin reunalla ja mietin, etten ole depressiossa,
että normaali oleminen on yleensäkin hiljaista, kosteaa melankoliaa,
ja että lopulta minä taidan lihoa, eikä tupakka nouse lihavilla päähän.

Mietin, etten enää koskaan kirjoita syömisestä, enkä etenkään numeroista,
ja sitten käy näin.

Kipeää tämä elämä, ja hankalaa.
Kaikkea mietinkin ja kaikesta välitänkin, niin että itken matikan kokeissa,
enkä osaa enää yllättyä kun jokin loppuu.

Going round in circles,
FF

maanantai 2. kesäkuuta 2014

Kaikki on hyvin monimutkaista

En ole pitkään aikaan päivittänyt, tiedän sen.
Se johtuu siitä, että no, viimevuodesta 7 kuukautta osastoilla ja nyt vuonna 2014 kaikki on ollut hyvin kummallista.
Katsokaas, kun palasin "tavalliseen elämään", mikään ei enää oikeastaan toiminut.
Olen ollut lievästi ilmaistuna tuuliajolla.
Nyt yritän saada kaikkeen järkeä.

Syöminen ja paino ovat ihan kamalia aiheita.
Välillä paino laskee, välillä se nousee takaisin siihen, mitä se oli kun lähdin osastolta, ei koskaan enempää.
Yhä alipainossa, vaikka sitä on niin vaikea uskoa. Oma keho ei tunnu omalta, siihen kaikki on johtanut. Tämä keho ei ole minun.

Pahinta on kuitenkin ihmiset. Kaikki tämä ihmisenpelko, josta olen kärsinyt vuonna 2014.
Ja nyt olen väsynyt, mutta toisella tavalla kuin ennen.
Minulla on kylmä, mutta ei kuten ennen.

//Pidempiä postauksia tulossa.

keskiviikko 9. tammikuuta 2013

Day 2, district 13

ainakin ostamani mysteerijuusto oli hyvää, vaikka en tiedä ravintoarvoja...

Älkää kysykö.
KYLLÄ joo menee mahtavasti osastolla:
eilen oksensin (turhaan) ennen lounasta, tänään tajusin kotona, että HERRAJUMALA vasta vartti sitten söin ja oksensin :(.
En juonut tänä aamuna maitoa, söin korvaukseksi vain yhden juustosiivun... JA piilotin puuroa mehutölkkiin (ei paljon).
Sylkäisin kokonaisen kasvispyörykän paperiin lounaalla enkä saanut PUNAJUURIA syötyä.
Lisäksi minulla meni TUNTI tähän ruokailuun, johon oli varattu 35 min...

Ai mitä vikaa punajuurissa? Ne on mulle yhtä kamalia kuin banaani. Toinen bulimia -triggerini. Lisäksi minulla on ällöttäviä muistoja niistä (vatsatauti...). Ahdistuin niin kamalasti katsoessani niitä lounaalla, niiden maku ja se, kun muistin miten pakotin ne ulos itsestäni... Pinkkiä möhnää uudestaan ja uudestaan... (Suosittelen ruokapöytäkeskusteluksi.)

Nyt mun on vaan pakko uskoa, että: "Kyllä tämä tästä", vaikka mielessäni näen itseni jo suljetulla...
EI SAA OLLA PESSIMISTI.

Olisinpa merirosvo...
Seriously, mikä tää mun merirosvofetissi on? Toimintaterapiassa tein veistoksen tytöstä veneessä (innoituin pirates of the caribbeanista :D) ja kirjoitin keksimäni lauseen saveen:
"When it's time to go, first say goodbye, then say hello."
Terapia osuus taisi kyllä olla saven notkistaminen paiskomalla sitä lattiaan.
Ainakin minulle.

Tytöt osastolla eivät ahdista, kuten olin luullut, eivät ollenkaan, vaan antavat voimia ja uskoa siihen, etten EHKÄ olekaan niin yksin, tai niin vääränlainen.
Kaikki rikki eri syistä, mutta samalla tavalla.
Etenkin yksi tyttö on erityisen... ihana :). Johtuukohan siitäkin, että olemme aina viimeisenä pöydässä?

Savenpaiskominen oli mahtavaa ja sen päätteeksi kaikilla oli hyvä mieli ja vaihdoimme numeroita.

Jooga olisi varmaan ollut hienoa, ellei minua olisi ahdistanut niin paljon aamupalan jäljiltä ja miettiessä tulevaa lounasta. Taas kaikki tyhmä valtasi mieleni, vaikka hetkeksi nukahdinkin...
Lopuksi piti hymyillä kädet rukousasennossa ja minä mietin: "Anna anteeksi valheeni", jolla tarkoitin hymyäni.

En niinkään enää masennu huomisen päivän ajatuksesta, mutta olisihan se paljon mukavampaa, jos ei olisi aamupala-, lounas- ja välipala-aikaa :).

Oho, tänään kitarakvintetti! Olen nyt jo monta viikkoa lipunut epätodellisuudessa, epäajassa, ilman läksyjä ja todellisia velvollisuuksia (ok, ok syöminen, mutta...). Oho.

No, eilinen ei ollut parhaita päiviäni: lähdin juoksemaan, vaikka olin suunnitellut kävelyä. Juoksin ikäänkuin PAKOON. Pakoon syömistä ja ahdistusta ja todellisuutta. Ja tunsin valtavaa diversiota tähän maailmaan...

Vähän paremmin?
Huomenna ainakin.
FF

tiistai 8. tammikuuta 2013

Lost in emptiness feeling full

Hei taas pitkästä aikaa,

päiväosasto jakso alkoi nyt sitten.

To be honest: I feel like a loser.

Satavarmasti läskein koko hoidossa, viimenen pöydässä aamupalalla JA lounaalla, melkein kuolin mustikkariisin edessä, panikoin sisäisesti koko ajan ja tunsin olevani taas

NIIN PALJON HUONOMPI KUIN MUUT.

Yksikin tyttö söi noin vaan, se pystyi.

Muut eivät tehneet tyhjiä lupauksia.

Ymmärsin kuinka raskaasti olin huijannut itseäni ja muita ruokasuunnitelmani kanssa.

Olin niin täynnä, en kyennyt.

Saimme tehtävän ostaa tuote katsomatta energia-/ravintosisältöjä. Minä menin ruutiin (kauppa) ja katselin juustoja. En ollut ymmärtänyt kuinka automaattista kalorien katsominen on, en todella! Jouduin hylkäämään kolme ensimmäistä, koska katsoin ne kumminkin. Lopulta otin "Kippari savustettu sulatejuusto, PAPRIKA", koska se oli nätein paketti (siinä oli laivan ruori).

Eilen kerroin isälle sähköpostitse...

On niin tyhjä olo.

Kuka minä olen?

Eilen myös isäpuoleni otti hienovaraisesti kantaa tilanteeseeni:

"Do you know what I think? I think you're enjoying this."

Se sivalsi syvältä, todella.

Hetken vain seisoin epäuskoisen haavoittuneena.

Sitten heitin omenan päin isäpuoltani ja huusin:

"That's it! I've had enough!"

Ja juoksin huoneeseeni. Nauttimaan itseinhostani. Nauttimaan siitä, että satutan läheisiäni tahtomattani.

Siinä maatessani apaattisena sängylläni silmät kyynelissä ymmärsin:

Minulla ei ole tulevaisuutta täällä.

Minä en kuulu tänne. Kuulun kauas pois, toiseen aikaan, toiseen maailmaan.

Merirosvoromaaniin, jota kirjoitan.

Minä en ole kai edes ihminen. Olen pala mielikuvitusta, tuulen henkäys, kirjan hahmo.

Siksi minun on kadottava, siksi kai tahdon niin kadota.

Minulla ei ole paikkaa täällä.

Paino nousee enkä kestä. Reiteni mitat ovat kasvaneet 44,5 => 45,5.

Minä käännyn pois haluamastani suunnasta. Minä aineellistun jälleen. En tahdo.

Jäin kiinni viiltelystä.

"Se on todella vakavaa, sen on nyt loputtava."

Minulle suunnitellaan tiiviimpää hoitoa,

niin kaukana olen kaikesta todellisesta.

Minä kai vain elän omassa maailmassani ja todellisuuteni on rikki.

En tiedä miksi viiltelen, katson kuinka elämän rubiinivirrat karkaavat minusta. En hallitse sitä. Se kaikki tunne pursuaa minusta ulos, kaikki paha olo ja... Sitten kaikki on jo ohi.

En tunne fyysistä kipua,

tuska vuotaa syvältä sielusta.

En tahdo pelastusta, tahdon armahduksen.

Ehkä joku päivä parannun,

siihen asti

yritän elää tätä hullua, rupista elämää.

Yolo?

maanantai 26. marraskuuta 2012

Lokakuu laittoi tyynyn kasvoilleni, marraskuu katsoi että kuolin

En ole syysihminen.
Sen todistaa se, että olen taas täällä.
Vuosi sitten tämä blogi alkoi, pieni pala sisäistä sotkeutunutta lankakerääni pääsi maailmalle...
Pikseliavaruuteen.

Nyt en ole yhtän sen parempi, vaikka hetken jo luulin...
Mulla on niin paha olla.
Sanoin tuon ensimmäistä kertaa. Koskaan.
Valo on kateissa.
En nuku enään öisin, pyörin, mahassa möykky, takaraivossa aikapommi, stressi hyökyy ylitseni...
Ajatuksilta ei rauhaa, kaikki on kaaosta!
Minä kompensoin sitä siivoamalla, tekemällä turhantarkasti läksyjä, turhaa työtä, koitan luoda täydellisen joulun, täydellisen koulun,
mutta itseäni en saa kuntoon...
Stressaan KAIKESTA. KAIKESTAKAIKESTAKAIKESTA, kuten vuosi sitten, nään virheeni, läheisteni tuskan, isoisäni heikkenevän, katson peiliin ja olen turha, typerä ongelma tuossa yhtälössä. Olen jo niin kaukana...
Paino oli noussut kaksi kiloa ja FUTUM!
Minä jysäytin sitä alas, 44 kg taas, en tykkää,
mutta sain kylmiä halauksia.
Syys ei ole minun aikaani.
Elokuu ja Syyskuu viimeisiä rakkaitani,
Lokakuu ja Marraskuu murhaajiani.
Ja minä katson kosmokseen, heidän ohitseen,
ja kuihdun.

Tässä ruokapäiväkirjani...
Huijasin välipalan pois, huijasin aamupalaa pois...
Miten voitte odottaa muuta?
Olen liian väsynyt tekemään järkeviä päätöksiä!
Purkkaa ja teetä, kuten ennen...
Sain sen takaisin.
Ja minulla on kylmä.
Näkkäriä ehkä iltapalaksi? Lähemmäs kahdeksaa sataa...
MUTTA MIKÄÄN EI KOSKAAN RIITÄ!
KAIKKI ON KUMMINKIN LIIKAA!
Olen vain yksin kotona, pyörin ympyrää ja puren omaa häntääni.
Kylmiä suihkuja ja kuntoilua.

Näin oman sydämeni, sen räpiköinnin rinnassani,
FF

Energia

Määrä

Ruokapäiväkirja

POISTA
KOPIOI

JÄSENILLE

199 kcal

158 g
MUOKKAA

Kasvispihvi/pyörykkä (Fineli)

22:18
MUOKKAA

POISTA
KOPIOI

JÄSENILLE

201 kcal