Asioita, joiden takia on vaikea nukahtaa

En minä osaa nimetä niitä, en oikeastaan. Ne ovat aavistuksia kaipauksesta, äänekkään mielen yksinäisyyttä.
Mietin kummallisia asioita, kuten sitä, kuinka vasen käteni on turha, oikealla kädelläni minä kirjoitan, poltan tupakkaa ja laitan itseni antamaan ylen, yhä uudestaan.
Sitten muistan, että juuri vasen käteni pitelee paperia tai tulitikkuaskia tai hiuksiani.

Minä kirjoitan kun minulla on ikävä. Kun vaivun epätoivoon sen edessä, kuinka ja miten tavanomaisesti syödään, kuinka ja miten minä en enää jaksaisi huolehtia ja välittää jostakin sellaisesta, jonka pitäisi tulla luonnostaan. En minä halua suhtautua ruokaan kuin paranoiaan vaipuva uskovainen, en minä tahdo viettää aikaani laskien kaloreita kuin rukouksia. En minä jaksa sellaista kiihkomielisyyttä. Ja ennen kaikkea, en minä missään nimessä tahdo olla kiinni jossain sellaisessa kuin ruumiillisuudessa juuri tällä tavalla: yksin ja taistellen iljettävän kehonkuvan kanssa.
   Se on uskomatonta, se, kuinka minä en vieläkään unohda, kuinka yhtenä hetkenä minä katselen napakoruani ja näen, että nahka on lonkkaluiden päällä, että näen suoran kaistaleen, joka johtaa alaruumiini ylä- ja alamäille ja päättyvät varpaiden kymmeneen oksaan. Näen vain, että tällainen on minun kehoni. Ja sitten räpäytän silmiäni ja se tunne vatsanpohjassa, se karmea kiristyminen, se tunne kun on pakko raapia ihoa, kuinka yht'äkkiä on muuttunut hajoamispisteessä olevaksi rakennelmaksi pehmeyttä, joka upottaa ja sumentaa katseen.
   Siinäpä yksi, minun on vaikea nukahtaa kun on alinomaan työnnettävä peittoa reisien väliin, etten vahingossakaan tuntisi niitä toisiaan vasten, kuten minun on etsittävä itsestäni vaatteiden läpi kohtia, joista ei saa kiinni, ja kovia kulmia, joita kankaat eivät pehmennä. Jos en löydä niitä, lävitseni kulkee puistatuksia, enkä osaa olla.

Niinpä juuri nyt, väsyneenä ja uneliaana, minä en saa unta ja kaipaan merirosvoja ja keveyttä, aikalailla vääriä asioita.
   Se, kuinka aina palaan kaipaamaan merirosvoja kertoo kaiketi vain siitä, kuinka kyvytön olenkaan elämään hetkessä, etsimään oman aikani satamia ja purjelaivoja, oman aikani merenkävijöitä, sillä sen sijaan saan itselleni aikaan uskomattoman kurjan olon sillä, että kuvittelen merenulapoita ja miekkatappeluita, joita käytiin satoja vuosia sitten, vaikka en edes tahtoisi miekkailla, en sillä tavalla, millaista se on oikeasti ollut.
   Se kuinka kaipaan keveyttä kertoo siitä, kuinka kehno olenkaan irtipäästämisessä, kuinka lukossa olen oman itseni kanssa, kuinka kurjan jumissa vanhoissa ajatuskuluissa ja toiveissa päivistä muutaman kahvikupillisen seurassa (siinä kaikki).

Minulla on onnekseni äänekäs mieli, joka leikkii hiljaista vähän väliä, ja minä saan kirjoitettua ja mietittyä suurempiakin asioita, mutta jos minä oksennan, tiedän nykyään, etten tee sitä minkään kovinkaan suuren edestä, ja jos minä poltan heti sen jälkeen, se on jotta voisin kokea olevani kevyt, liian kevyt ja sellainen, joka ei ole katsonutkaan ruokaa vuorokausiin ja uskoo, että siinä on kaiken vahvuuden ydin.

Kuinka surkeaa onkaan, että minä vietän päiväkausia ajatellen, enkä siltikään kehity siinä edes niin hyväksi, että osaisin muutamia kurjia ajatussyklejä purkaa.

Nukkumaan,
toivottavasti edes joku nukahtaa
FF

Talviunille vetäytyvä karhu kirjoitti kirjeen kylmissään...

(8.8.2012)
Rakas Ana,

mitä tänään tapahtui? 
Heräsinin myöhään ja punnitsin itseni. Paino oli 46.3 <3 ja tahdoin kiittää sinua paastoamalla, mutta kummallisin olo hyökyi ylitseni estäen sen.
Sellainen olo saattaisi olla kuolevalla.
Sinä olit läsnä. Katsoit jäisesti lävitseni, etkö niin? Seurasit raskasta huohotustani veden poristessa, suljit korvani jäisillä käsilläsi, kuljetit minut rajalle, jossa tuoksui makea Chai -tee, maito ja stevia. Hymyilit hiuksiani vasten askeleitteni täristessä ja pääni muuttuessa kevyemmäksi sinun kannatuksessasi.
Olit kämmenissäni, jotka kohtasivat maton pörröisen nukan, silmissä, jotka kohtasivat väsyneet kasvot kylpyhuoneen peilissa, kelmeässä valossa.
Sinä painoit kyntesi ranteeni ihoon kun repäisin puolikkaan ruisleivästä ja kosketin sitä voiveitsellä. Karjuit päässäni kuin raivoava peto, kun hampaani upposivat pehmeään juustoon, nahistuneeseen kurkkuun, rähmäiseen voihin ja sitkeään ruisleipään. Tuo vaatimattoman pieni voileipänen kuitenkin poisti minut rajalta.
Silmäni kostuivat tihkusateessa sinun raapaisuistasi, jotka tuntuivat sielussani.
Mutta Ana, sinä olet minä.
Minä olen sinä.
Joten, jotenkin minä rakastan sinua.
Vaikken rakasta itseäni.
Rakas Ana,
leikitään taas hippaa?
Minä annan sinun voittaa.
(Silloin minäkin voitan?)

Noin kirjoitin päivää ennen lukion alkua.
Nyt lukio on alkanut.

Masuni lukion alku aamuna.

Lähdössä koulutielle.

Mutta kaikki on toisin. Olen kuin talviunelle valmistunut karhu. Syksy aloittaa talveni. Uneni on anoreksia.
Ranskassa ollessani mahassani oli koko ajan kivi.
Siis, sileä ja valkoinen kivi, jota tuskaisena tunnustelin ruokailuiden jälkeen maaten sängylläni. Se kivi suli nopeasti pois.
Edes Ranskassa en saattanut pysäyttää itseäni oksentamasta.
Enkä Skotlannissa.
Enkä kotona.
Vaikka yritän.
Jos syön niin oksennan. Onni on, että nykyään syön yhä harvemmin. Lomillani nimittäin pohdin surumielisesti: "Miten niin syömättömyys on hankalaa? Se olisi ihanaa!"
Kotiin palattuani koko olemukseni nautti tästä syömättömyydestä. Minun ei ole enää nälkä.
Olen virallisesti lopettanut syömisen. Se tuntuu ihanalta. Keventävältä. 
Mutta sen jälkeen... Olen oppinut valehtelemaan. Niin että ihmisillä on helpompaa lähelläni. Sanon aina oikeat valheet ja skippaan päivällisen. Syötän ruokaa koiralle, joka odottaa pöydän alla. Sanon aina "Ei kiitos" jälkiruuille, välipaloille ja herkuille. JOs joku sanoo "leikkaa puokkiin", otan itselleni viidesosan.
Mutta tarjoan ihmisille ruokaa, tai ostan sitä heidän nähtensä.
Kuka tämä tyttö on?
Se ei koskaan syö, sillä on aina kylmä. Väsyttää melkein koko ajan. Kun muut tahtoo pelata korttia se vetää peiton päänsä yli ja käpertyy kokonaan sen sisään. Se ei tullut uimaan, koska sitä huvitti, vaan siksi, että oli juuri syönyt popcornin ja muisti, että kylmä vesi polttaa kaikista tehokkaimmin kaloreita.
Se ottaa ruokaa ja ujuttaa kätensä pöydän alle, jossa koira syö sen. 
Sen katse pyytää koko ajan apua. Silmät on väsyneet. 
Tuo olen minä. Se on Ana
Mutta välitänkö minä tuosta?
EN.
Minun aamupainoni oli 45.7 kg!
Minä olen onnistuja!
Minä pystyn tähän!
Minä rakastan lähimmäisiäni, mutta rakastan myös laskevaa numeroa vaa'assa ja paljastuvia luita ja kauhistuneita "Miten sä ootkin noin laiha!" -henkäyksiä.
Mutta peilikuvaani en rakasta.
(Tiedän, että kuvat ovat hirveitä, mutta vähän parempia kuin ennen?)

Koko.

Kylkiluut.

Luut.

Karmeat Koivet. KK.

Kuvia

No, kai nyt on jo aika laittaa kuvia. Mua kyllä hävettää...
Yäk. Kuinka ruma body mulla onkaan!

Kun saan nämä jalat <3

No, tässä on kuvia musta ja siitä, miltä sen pitäs näyttää...

How did this ever happen?

Jalat on mun pahin juttu. Niitä mä vihaan, niiden takia mä itken eniten. No, tässä näätte miksi. Ainoa lohtu on, että nää ei oo aivan uusia kuvia => mitat on jo muuttunu.
Ne on niin isot. Ällöttävää! Ne ei koskaan näytä hyvältä missään :(

:'(

<3

Mun kylkiluut vaan ei näy vatsanpuolelta TARPEEKSI jos OLLENKAAN. Selän puolelta ne näkyy ihanammin.
Mut VOI, kun ois tollanen====================>

Koko olio kauheudessaan. Tätä mä siis vihaan. (plussaa muokkaamisesta <3, nätit värit). Luita ei näy tarpeeksi, kaikkialla on löllöjä... Olen kauhea.
Ollappa hän (musta alusasu)

Löydänkö koskaan sopusointua kehoni kanssa? Tulenko koskaan suutelemaan kylmää peilinpintaa lämpimästi?


Nyt mun täytyy vaan yrittää... Mutta yrittää mitä?

Begging you to love yourself,
FF (fat.)

STOP!

STOP! STOP! STOP! Stop this! I'm begging you.

I don't know what to do!
Takapakkia. Sen voin luvata! Olin tänään sairas. En ole ollut sairas PUOLEENTOISTA VUOTEEN. Ja mietin, johtuukohan se syömisistäni, sen riittämättömyydestä. Jotenkin minua huolestutti se ja siksi söin, enkä noudattanut 1 dl kokeiluani:
Food diaries for today:
Aamu: 2 kupillista kasvislientä. 2 purkkaa
Iltapäivä: Pala pullaa, 3 dops keksiä, hapankorppu
Ilta: 4 Jonkinlaisia tofupihvejä, paistettu muna ja vähän perunamuusia, 1 pala purkkaa, laimeaa mehua.
Kalorit; viholliset;
2 kupillista kasvislientä: 14 kcal
3 palaa purkkaa: 6 kcal
1 pala pullaa: 90 kcal
3 Dopsia:  204 kcal :((((
1 hapankorppu: 35 kcal
Tofupihvit: 145 kcal
Paistettu muna:  220 kcal
Perunamuusi: n. 116 kcal
yht. = 829
Oho. Periaatteessa aika vähän! Mutta silti on niin täysi olo! Ja minä kun luulin, että söin normaalisti :(.  Toisaalta iltapainoni väittää vastaan tuota olettamusta: 46,8 kg. Ei hurjasti ja vähemmän kuin viikonlopunjälkeinen aamupaino.
Olen kuitenkin melko hukassa.
Joskus minulla on näitä selvyyden hetkiä, jolloin mietin, miksi teen itselleni näin!

Olen kuin tuo kala kuvassa: olen elossa ja nään ympärilläni selvästi kauneuden ja vapauden, mutta olen itse loukussa tietäen, että happi saattaa loppua hetkenä minä hyvänsä, tietämättä, pääsenkö koskaan pois tästä mieleni loukosta.

Viime viikonloppuna ystäväni synttäreillä hän sanoi jotain siitä, kuinka yksi kaverimme oli niin sopusuhtainen. Hoikka, mutta oli silti rinnat. Siten toinen kaverini kysyi: "Ööh, entä *nimeni* sitten?" ja ystäväni sanoi ihan pokkana: "No, hän nyt on niin laiha, ettei hänellä ole mitään mahdollisuuksia!" Olin siinä. Hän tiesi, että kuulin. Se otti kipeää. Kirpaisi syvältä, koska kuulosti siltä kuin hän ei olisi enää puhunut vain muodoista. Ei mitään mahdollisuuksia. Ei mahdollisuuksia ihastukseni kanssa. Ei ehkä mahdollisuutta saada lasta. Ei mahdollisuutta olla kaunis. Ei mahdollisuutta elää vanhaksi... Ja tänään pyysin äitiäni hieromaan kipeää selkääni ja ajattelemattomasti nostin paidan. Äitini henkäisi ja kysyi minulta, että ymmärränkö, että hän näkee kaikki luuni. En.Jä isäpuoleni sanoi, että seuraan jotain typerää muotia, joka vallitsee koulussamme, että tehdon olla trendikäs. Vastasin siihen, että vihaan muotia ja tahdon vain olla oma itseni. Hän sanoi, että enpä usko. Ihmiset tekevät minusta päätelmiä joka hetki. Olettavat, että tietävät mistä puhuvat. Silti YKSIKÄÄN ei ole kysynyt mielipidettäni, ei ole kysynyt laihdutanko tahdonalaisesti vai jonkin "suuremman voiman takia" (eikä mikä vertauskuva...)

I'm so sorry

 

 

En enää tiedä edes itse, mitä teen. Enkö ole jo tarpeeksi laiha? Miksi en ymmärrä sitä? Mihin minä todella pyrin? Tahdonko todella uhrata hirveän paljon tämän takia? Vastaus on, että en halua. En vain voi sille mitään. Tahdon saada viestini, ajatukseni, ITSENI maailmalle näkyviin.

Is it so?? Why didn't anyone tell me?

Ihmiset pelkäävät puolestani. Välillä itsekin pelkään puolestani. En halua satuttaa ketään! En kai edes itseäni. Haluan paratua, ennekuin on liian myöhäistä. Toisaalta taas ajatuskin painonnoususta takaisin normaaliin YLI 53 KG tuntuu mahdottomuudelta, ahdistavalta.

Begging you to love yourself.
FF (fat or fairy)

Fairy for a night.....

Kuun valo tajuntani läpäisee
Ihmiset sitä näkemättä harhailee.
Peililaatikkojen pinnat kimaltaa.
Sirpaleet jaloillani kuulta valoa lainaa.
Kynnet verillä, jalat väsyneet.
Ottaa kipeää, kun astuu totuuteen.
Sirpaleissa katsoo silmä.
Silmä pakenee peililaatikkojen massaa.
Ei niiden kuvajainen tuo rauhaa.
Silmä on synkän tuhkan harmaa.
Se tuntee vain tuskaa.
Peilien keskeltä valo nousee,
peileistä heijastuu, eksyttää, leikittelee.
Tulikärpänen vapaudesta iloitsee.
Lukkiutuu siihen silmä tuhkan harmaa,
siihen rakastuu, sitä seuraa.
Heijastuu valo yhä vain peililaatikoista,
huijaa, yhä eksyttää matkien kaunoista.
Silmä vihdoin valon kohtaa.
Väri ei enää ole harmaa.
Silmistä toisen heijastuessa,
on jälleen ruskea,
nauttii nuoruuden huumasta.
Laatikot särkee hetken huuma,
liekö totta vai syömmein unelma?
Sirpaleiden heijastuksissa vain he kaksi,
hetki muuttuu todemmaksi.
Kerran loppuu hänet hylkää.
Peililaatikoiden sirut yhteen lentää.
Valo ei enää kokonaan katoa.
Helpottaa vähän, luo polkua.
Vaan voiko se rikkoa päänsisäistä ikuisuutta?

Paino heittelee 47,3 -46,2. Numerot sattuu. Niilä on terävät kärjet. Ja multa kysytään miksen tykkää matematiikasta.
Olen epäonnistuja kaikin puolin.
Miksi sitten olin keiju yhden illan ajan? Koska hän sanoi kyllä. Minulle sanottiin "kyllä".
Olin diskossa. Pidin hauskaa koko illan. Tanssin kuin hullu (vaikka musiikki oli mitä oli), ensimmäiset juhlimassa, viimeisenä lähtemässä. Olin iloinen, tunsin oloni... jopa suhteellisen siedettävän näköiseksi. Poltinhan samalla useita satoja kaloreita. :)
Hitaat tulivat. Hän istui penkillä, kahden kaverinsa päässä minusta. Olin kuin halvaantunut. Tahdoin tanssia hänen käsivarsillaan.Oli hän tanssinut parit nopeat meidän porukassamme, mutta tämä oli täysin eri asia. Ystäväni kysyi minulta, että mitä odotan. Hyvähän hänen on sanoa, kun hän on nätti kuin mikä! Hänelle kukaan ei edes harkitsisi ei vastausta. Mutta nuoressa sydämmessäni tiesin, että en enää kestäisi "ei":tä. Olin repinyt palasia sydämestäni jo niin monta kertaa. Ikinä pääsemättä kovin pitkälle. Minut tiputettiin aina tyhjän päälle. Nuori rakkaus ottaa todella kipeää. Sanokaa vain, että ylireagoin, mutta minua sattuu.
Hänen kaverinsa nousivat. Ajattelin, että voin hengittää, että ihan sama, hän olisi kuitenkin kieltäytynyt ja katsoin jalkoihini. Kannustuspuheita pitänyt ystäväni katsoi minuun ärsyyntneenä ja väläytti sitten hymyn, nousi ja kysyi HÄNELTÄ (joka oli noussut hitaasti vasta paljon ystäviensä jälkeen..?) että tahtooko tämä tanssia kanssani. Hän katsoi minuun nopeasti samalla nyökäten ja hymyillen vähän. Olin täydellisessä shokki tilassa. Nousin seisomaan ja kysyin ääni täynnä epäuskoa; "Tahdotko tanssia minun kanssani?" ja hän nyökkäsi kuin se olisi itsestään selvyys. Tanssimme kolme kappaletta putkeen. Kumpikaan ei ollut lähtemässä mihinkään ennen kuin viimeinen hidas loppui. Viimeinen kappale oli "Heaven" (Bryan Adams) Katsoin häneen ja sopersin "Kiitos" ja lähdin liitoon kaverini käteen tarttuen ja kuin suunnitellusti hän pyörätti minut piruetilla ympäri. Olin keiju.
"Pink ribbons are tied each instant in my head,
the walls of my cloudy castle are gettin higher,
I'm as happy as can be,
oh let this instant be everything in me"
Se on kuitenkin ohi nyt. Jokaikinen solu (täynnä ihraa) minussa kieltää kaikin voimin mahdollisuuden, että hän voisi tykätä minusta. Miksi tykkäisi. Yksikin hyvä syy. Edellinen ihastukseni sai minut uskomaan, että olin kaunis ja huomion arvoinen, täydellinen keijukainen ja katsokaa mitä polkua se rakensi! Kaikki loppui kuin seinään! Turhat haaveet, turha mustavalkoinen kortti, jonka lähetin hänelle, turhat sydämet tekstivisetien lopussa... Naïvia, arpeuttavaa "rakkautta". Kun kävelen hänen ohitsensä käytävillä tekisi mieli mennä hänen luokseen ja vaatia selitystä. Vaikka vastaus olisi, että koska olen ruma. Tahtoisin myös sulkea FashionTV:n, joka saa minut itkemään, kun olen syönyt, saada kaverini ihastumaan johonkin muuhun kuin tanssipariini, että minulla olisi edes tuhannesosa mahdollisuus, antaa afrikan lapsille kaikki se ruoka, jonka nyt oksennan vessanpönttöön, unohtaa se yksi banaani, joka aloitti tyhmän bulimiani, heittää pois ne hopeiset housut, jotka ostin 11 vuotiaana ja joihin tahdon jälleen mahtua, antaa mennä sen kommentin siitä vanhasta kuvasta, josta paappani sanoi, että on minullakin joskus ollut sitä läskiä, koska hän sanoi joskus, palata seiskan alkuun ja olla sosiaalisempi, samanlainen kuin nyt olen, jättää haavoittamatta sitä yhtä ja unohtaa se, että kun treenasin ja söin vähemmän sain vatsani litteämmäksi! Jos edes nuo kohdat poistuisivat voisin uskoa, että minullakin on oikeus ihastua, oikeus olla rakastettu, mahdollisuus poikaystävään, oikeus syödä, oikeus pukea päälleni korkeavyötäröisiä housuja ja skinny fit jeanssejä, pitää siitä tunteesta, että on täynnä... mutta ne ovat osa elämääni. Ja se sattuu.
Mulla piti alkaa menkat 3 päivää sitten... Ne ei tullut. Tai no, tuli, mutta ne kesti päivän ja verta oli tosi vähän. Ihan epäreilua! Miks mulle sanotaan, että oon laihtunu, kun peilikuvani ei muutu! Se on kuin irvikuva tytöstä, läski, oksettava, epäsopusuhtainen, vankila, josta ei ole ulospääsyä! Miks mä tunnen mun lonkkaluut, vaikken ennen tuntenut ja silti kuvajainen pysyy samana??? Miks muut saa olla laihoja ja ihania ja pitää kauniita, tiukkoja vaatteita ja niillä on menkat ja ei huolta siitä, että oheneeko hiukset? Miks mulle sanotaan, että oon alipainoinen? Miks mun suuhun suorastaan TUNGETAAN ruokaa (oikeesti, mun kaveri tekee niin) jos sanon, etten oo nälkäinen?
Mä. En. Tahdo. Enää. Koskaan. Syödä!
Kaverini löysi thispo kuvani kouluvihosta, siis sellaisen, jonka olin itse piirtänyt, ensin omakuvani ja sitten sen, jonka halusin olla. Tiedän, tyhmä paikka, mutta hei! Oli se piilossa monta kuukautta, kunnes tänään... Kaveri kysyi: "Öööö... Mikä tää on" mä näin thispoa, mä näin kannustus tekstejä. Näin itseni piirrettynä. I saw perfection next to me. Mä vaan otin sen vihon sulkien sen ja sanoin: "Ääh, ei mitään, matikantunnit on tylsiä." Mun kaveri otti sen takaisin, mut en huomannut. Se anto sen takaisin ja mun thinspo kuvien päälle oli kirjoitettu pinkillä: "You already are the perfection, silly you <3<3<3<3".
Please: Stop telling me I'm perfect, 'cause I'm not.
I'll be perfect, when I can just step on thin air and walk to the sun, whose light will come through me, lightening the world and when I will be able to walk on fresh snow without leavin one footstep. I'll be perfect, when I'm loved. Or when I'll finally be able to kiss my reflection and smile. And that kiss wont feel cold.

Begging you to love yourself,
FF (fat or fairy)

Hey! Yeah, sorry, but could you tell me who am I?

...'cause I think that you know better :).
Tuollainen on olo. Kotona, koulussa, missä olenkin. Ihmiset on niin varmoja, että ne tuntee mut täysin, että ne tietää mitä mä haluan...
Mutta niin ei oo! Vain mä tunnen syvimmät toiveeni ja ajatukseni. Vain mä annan jonkun nähdä ne. Vain mä tiedän, mikä on parhaaksi mulle.
Tää on mun elämä.
Tää on mun ruumis.
Kaikki sanovat minulle, että, jotta voisi olla onnellinen täytyy olla terve ja ennenkaikkea olla sinut itsensä kanssa ja tuntea olonsa vapaaksi ja hyväksi kehossaa.
Tuo on aivan totta.
Tiedän sen kyllä :). Asia on vain nyt niin, että mistäs kaikki muut äkkiä tietävätkin, mikä on mulle hyväksi? Mistäs he saivat äkkisesti tiedon siitä, mikä saa minut onnelliseksi?
Entäs sen, minkälaisessa ruumiissa on oloni paras?
Samasta paikasta varmaan he sen tiedon hakivat, kuin tiedon siitä, mihin kouluun menen, koska niin haluan! Samasta, kuin missä he tajusivat, ettei kirjoittaminen ole minun juttuni!
Varmaan juuri samasta, jossa he leimasivat minut anorektiseksi, tarkkailunalaiseksi.
Siellä minut myös leimattiin oudoksi.
Leimattiin koulussa menestyjäksi.
Näin minusta kerrottaisiin:
"Hän on hyvä koulussa, useinmiten oikea priimuskin.Saanut useita stipendejä. Hän nyt on aina ollut kiinnostunut luonnosta ja usein patistaa muitakin olemaan. Hän tahtoo olla meribiologi, meinaa käydä lukion tässä ihan lähellä ja sitten varmaan muuttaa yliopistoon Tampereelle tai Jyväskylään. Saattaapi olla, että hän lähtee sitten ulkomaille opiskelemaan! Mitä luonteeseen tulee hän on oikea drama queen! Paljon tykkää neuvoa ihmisiä etenkin eläintenoikeuksissa ja luonnonsuojelussa. Kirjoittelee hän kivoja tarinoitakin koulussa ja se vaikuttaa olevan hänelle oikein mukava harrastus! Ainoa ongelma on, että hän joskus käyttäytyy vähän kummallisesti ruokaa kohtaan... Mitä lie median aiheuttamaa illuusiota! Sehän nyt on niiin yleistä näillä nykyajan nuorilla!"
Kuka tuo oikein on? En minä ole tuollainen! Se on kuva, jonka vanhemmat, opettajat ja oppilaanohjaajat maalaavat päähänsä minusta: "tulevaisuuden toivosta".
Minä itse tahtoisin kertoa näin: "En liiemmin ole kiinnostunut koulunkäynnistä, mutta on se toki hyödyllistä. Menestyn koulussa, koska minusta tuntuu, että sellaiset asiat ovat helppoja. Tiedeaineista en tosin liiemmin nauti ja matikka ja YH ovat yhtä piinaa, eivät vaikeutensa, vaan tylsyytensä ja järjestelmällisen käskevyytensä takia. Tahtoisin jo lentää pois, kokeilla siipiäni, muuttaa Ilmajoelle, Orivedelle tai jonnekin muualle, missä voi opiskella kirjallisuutta! Kirjat, niiden lukeminen ja kirjoittaminen, ovat suuren suuri osa elämääni ja välillä jopa tuntuu, että elinehto (se mahtava tunne, ku on toinen todellisuus, jonne paeta, se se vasta on kaunista). Kirjoituksen lahja on annettu sydämeeni ja käteni osaavat toteuttaa sen. Tahtoisin matkustaa, nähdä maailmaa, elää jurtassa, opetella soittamaan sitaraa ja kirjoittaa jokaisesta auringonlaskun sävystä, mutten saata seilata sinne punaisen auringonlaskun maahan kaislalautallani, koska nykyinen yhteiskunta ja perheenikin rajoittavat minua. Silloin en olisi hyödyksi yhteiskunnalle.Rauhan ja rakkauden tie ei ole kunnollisen kansalaisen kuljettavana. Aiheuttaisin, kumma kyllä, huolta perheelleni, joka ei tunnu tuntevan minua pohjimmiltani. Tieteet kiinnostavat minua vain, koska siten voisin auttaa kärsivää maailmaparkaamme, antaa päivänkorennolle kauniin päivän ja delfiineille puhtaan, merenalaisen taivaan. En silti tiedä, onko se tieni. Olen, kuten kertomastani huomaa melko korkealla pilvien päällä liitelevä ihminen, joten en liiemmin ihmettele pientä obsessiotani "täydellisestä ruumiista", vaikka tiedän, ettei se välttämättä ole hyväksi, sillä rakastan kaikkea kaunista, enkö saisi itsekin olla kaunis? Olen myös ikuinen romantikko, uskon sielunyhteyteen ja myös siihen, että sinä päivänä, kun löytää jostakusta toisesta osan itsestään, tulee kokonaiseksi, eikä millään muulla ole suurempaa merkitystä. (edes Analla)" , mutta näin en voi kuitenkaan sanoa, sen olen huomannut. Saan vain osakseni oudoksuvia katseita ja paheksuntaa. Tuhahduksia ja epäuskoa: "Kirjailijako? Likka hyvä, tuhlaat vain elämäsi". Ai. Siis, jos toteutan unelmani, tuhlaan elämäni? Sanat ovat ystäviäni, sanat ovat elämäni. Mutta, jos ne eivät tuota rahaa, ne eivät ole mitään?
Pääpointti kuitenkin on, että kaikki ovat niin huolissaan, kun otan vähän ruokaa. Kun hoikistun. Kun muille liian pienet vaatteet ovat minulle sopivia. Miksi? Olen onnellisempi, mitä pienemmäksi numero vaa'alla menee. Tottakai, välillä minua pelottaa, mutta yleisesti ottaen, olen hyvin iloinen. Näen ystäviäni hyvin usein, nauran paljon, kirjoitan enemmän, luen enemmän, tykkään juhlia ja kokeilen paljon uusia asioita. Olen siis iloinen nuori. Mitä muille kuuluu minun ruumiini tila? Silmissäni se vain kohenee koko ajan, vaikka matkaa vielä on.
Ainoa asia, joka minua todella pelottaa on, etten saa koskaan elää sellaista elämää, joka on sydämeeni kirjoitettu, koska silloin satuttaisin muita, rakkaitani.