Tahtoisin nyt sitten oikaista erään SUURENpienen epäkohdan tässä blogissa.
On totta, että mulla on typerä bulimia ja ilkeä anoreksia.
On totta, etten pyytänyt kumpaakaan.
On totta, että on päiviä -liian useita sellaisia- jolloin oksennan kyyneleet valuen kahdeksan kertaa päivässä ja liimaan viattoman tekohymyn kasvoilleni, vaikka mun sielu on solmussa.
On totta, että on päiviä, kun mun ainoaa ruokaa on lenkkikenkien karkkinen väri, kuuma maantie ja väritön vesi.
On totta, että noina päivinä kaikki tuntuu vaikealta.
On totta, etten pidä kehostani. Ikinä.
On totta -harmiksenikin-, etten edes vihaa syömishäiriöitäni ihan joka päivä ja todella toivon laihtuvani, siis sitä toivon aina.
Mutta ei ole totta, etteikö mulla olisi ihania, rakastettavia auringon kultaamia päiviä. Aivan yhtä usein, ehkä useamminkin. (?)
Ei ole totta, ettenkö nauraisi usein tai saisi hauskoja päähänpistoja, nauttisi parin jäätelölusikallisen mausta ja kirmaisi kesämekko liehuen pitkässä heinikossa tai sukeltaisi pitkään viileässä vedessä. Ei ole totta, ettenkö kertoisi karmeita kummitusjuttuja taskulampun valossa tai lukisi tunteja hassuja sarjakuvia peittoni alla, hengitttäisi teen makeaa höyryä keuhkoihini ja kierisi vastasataneessa lumessa antaen jäähileen sulaa kasvoihini ja paakkuuntua hiuksiini tai nauttisi romanttisista romaaneista sohvanpohjalla kirjapinon hitaasti huvetessa. Luen kauniita sanoja, kirjoitan niitä, laula, tanssin, soitan kitaraa, pidän hauskaa ystävieni kanssa ja teen kirpparilöytöjä. Katselen tähtitaivasta ja pohdiskelen elämää. Minä rakastan elämää, perhettäni, kummityttöäni, ystäviäni, koiraani. Rakastan kirjoja, kirjoittamista, värejä, eläimiä ja luontoa.
Niinäkin päivinä minua seuraa Ana ja Mia, mutta en välitä. En ehkä syö, mutten välitä. (Tuokin kyllä vaikuttaa iloisuuteeni, positiivisesti...)
Koska sellaiseksi minut on luotu, positiiviseksi. "Kukkaistytöksi". Sen takia kai olen vielä järjissäni :D
Noina päivinä en välitä, etten ole täydellinen. En mieti sitä, vaan työnnän sen ajatuksen pois.
Mutta tämä blogi on noille syrjäänpainetuille ajatuksille, huonoille päiville, kyyneltäville kohtauksille, karulle totuuden kääntöpuolelle. Aina kun tänne kirjoitan, kevenen mieleltäni hieman ja hetkelliseti :).
Minun toiselle puolelleni. Auringon ohittaneelle kukkaistytölle, jolle irvistävät vain suljetut kukkien nuput.
Minä olen iloinen kukkaistyttö, joka näki pahaa unta ja itki.
Itki kunnes ymmärsi, ettei se ollutkaan unta.
Itku hiljeni, mutta kyynelet jäivät sisälle.
Mutta kukkaistyttö oli yhä kukkaistyttö.
Mutta mekon helma oli kurassa.
Maailma oli kurassa.
Hän oli kurassa.
Kukkaistyttö kohautti harteitaan ja jatkoi matkaa.
Nyt täytyisi kai vain kohdata yökin.
Yökin oli kaunis.
Kukkaistytön mekko tummui hieman.
Kukkaityttö tahtoo olla taas kaunis, yön lammen heijastus itkettää.
Ei lähde verkkokalvolta päivisinkään.
Mutta kukkaistyttö oli yhä kukkaistyttö.
Ehkä joku päivä löydän takaisin peilikirkkaaseen iloon, eikä peilissä enää ole kulumia, säröjä ja tummia tahroja?
