Voi, minun on jälleen pysähdyttävä kysymään, mihin olen itseni jälleen ajanut.
Minä heräsin tuossa viikonalun aamuna vailla varmuutta tai suuntaa oikein mistään, yllätin itseni jopa löytämällä luokkaan ajoissa. Minä katselin sanoja uskonnonkirjan muovitetuilla sivuilla ja halkaisin niitä kirjaimiksi, koska en oikein muustakaan tiennyt, katselin luokanseiniä ja ajattelin hajottavani niitäkin – näin ajatustasolla.
Kävelin ruokalaan lounasaikaan se sama kurssikirja mukanani ja otin puoliajatuksissani kupin, kaksi, niin no, neljä kahvia ja yritin rakentaa merkityksiä sanoista, jos ei muuten, niin koetta varten. Istuin siinä yhdessä paikassa, pöydän seinänpuoleisessa päässä puolisentoista tuntia.
Lopulta minä poltin tupakkaa grillikodassa, yhä se sama kurssikirja auki ja päättelin olevani Markionin harhaoppinen kristinuskon näkökulmasta, ja sitäkin mietin, ettei tämä oikein käy, sillä nikotiini ja kofeiini saivat minut tärisemään kummallisesti ja se oli juuri nyt kun olin ajatellut piteleväni ajatuksiani kasassa, jotta ne olisi helpompi vapauttaa kirjoittamiseen – se on toivotonta kunnolla hajanaisessa mielessä.
Eihän se sitten käynyt, joten minä olen nyt opiskellut uskontoa ja filosofiaa ja saanut kummallisia ajatuksia, joita olen seuraillut häikäilemättä, olivat sitten kuinka jumalattomia tahansa.
Olen odottanut pimeäntuloa – päivänvalo ei ole kovinkaan paljon mieleeni – ja kävellyt sitten vähintään neljäkymmentä minuuttia minne sattuu.
Olen juonut loputtomasti teetä – en nyt enää kahvia, ja vain yhden tupakankin, koska puhdistuminen voisi tehdä hyvää – ja tänään söin sitten tuoretta kurkkua ja tomaattia ja salaattia, koska nekin ovat puhtaita, ja ihmettelenpä vain mistä tämä puhtaus pääsikin rappioromanttiseen mieleeni niin kovin nopeasti.
Eihän tällaisessa paastossa tarvitsisi olla mitään perusteellisen pahaa, mutta siinä on sellaisen aavistus, sillä se on niin järjestäytynyt: katsos, teen on oltava vihreää – selvällä syyllä – ja tänään minä juoksinkin, siis lenkkeilin, vaikka huonolla menestyksellä, vaikka olikin keskipäivä ja minä vihaan lenkkeilyä sääntönä, ja että minä tasantarkkaan tiedän, että tässä on nyt tullut 5050 kilokalorin vaje kolmessa päivässä.
Niin, ja se kuinka istuin uskonnonkokeen alussa paikalleni enemmänkin puolitajuisena vaipumisena kuin sinä hallittuna liikkeenä, jota kutsutaan istumiseksi. Ja se, että koskaan talven kylmyys ei ole yhtä nopeasti löytänyt sisätiloihin, tai ruokalan valot vaikuttaneet silmiäkipeyttäviltä. Kaikki tämä tuntuu melkoisen jännittävältä, tai ei jännittävältä, tyydyttävältä, sellaiselta kuin täydellisesti vieriviereen asetetut symmetriset rasiat.
Tuo kaikki ja se, ettei minulla ole aavistustakaan milloin tästä kävelen ulos.
Päätin, ettei siitä kannata hirveästi huolehtia, etten minä tässä ole laihduttamassa, vaan puhdistumassa, enkä tässä vaiheessa nyt sitten osaa kuin kurtistaa kulmiani sille, että tiedän, että tällä ohjelmalla ensimmäinen kilo putoaa 4,1 päivässä – huomenna on ihmeellinen muutoksen hetki, mutta mitä sitten? Ehkäpä en vain ajattele asiaa sen enempää. Harmillisen usein ajattelen liikaa.
Mutta enhän minä tässä analysoi mitään, en väitä mitään, joten mieleni saa pysyä mielivataisessa hyvä on -tilassaan, sillä minä olen vain raportoinut tämän viikon tapahtumia.
Luulen, että ajattelijoiden tulisi aina harjata hiuksensa ja kammata ajatuksensa ennen kuin ryhtyvät itsenimitettyihin tai hyväksikoettuihinkin puhdistautumisriitteihin, itsepetoksen välttämiseksi.
FF
– en pidä tuosta nimimerkistä, ellei se tarkoita Fiinisti Foinikialaista tai jollakin kielellä jotain suloisen Nihilististä Täydellisyydestä, enkä nyt oikein tiedä, olkoon vaikka itseen suunnattu Faire Foutre (ransk.)
