Paasto

Voi, minun on jälleen pysähdyttävä kysymään, mihin olen itseni jälleen ajanut.

Minä heräsin tuossa viikonalun aamuna vailla varmuutta tai suuntaa oikein mistään, yllätin itseni jopa löytämällä luokkaan ajoissa. Minä katselin sanoja uskonnonkirjan muovitetuilla sivuilla ja halkaisin niitä kirjaimiksi, koska en oikein muustakaan tiennyt, katselin luokanseiniä ja ajattelin hajottavani niitäkin – näin ajatustasolla.
Kävelin ruokalaan lounasaikaan se sama kurssikirja mukanani ja otin puoliajatuksissani kupin, kaksi, niin no, neljä kahvia ja yritin rakentaa merkityksiä sanoista, jos ei muuten, niin koetta varten. Istuin siinä yhdessä paikassa, pöydän seinänpuoleisessa päässä puolisentoista tuntia.
Lopulta minä poltin tupakkaa grillikodassa, yhä se sama kurssikirja auki ja päättelin olevani Markionin harhaoppinen kristinuskon näkökulmasta, ja sitäkin mietin, ettei tämä oikein käy, sillä nikotiini ja kofeiini saivat minut tärisemään kummallisesti ja se oli juuri nyt kun olin ajatellut piteleväni ajatuksiani kasassa, jotta ne olisi helpompi vapauttaa kirjoittamiseen – se on toivotonta kunnolla hajanaisessa mielessä.

Eihän se sitten käynyt, joten minä olen nyt opiskellut uskontoa ja filosofiaa ja saanut kummallisia ajatuksia, joita olen seuraillut häikäilemättä, olivat sitten kuinka jumalattomia tahansa.
Olen odottanut pimeäntuloa – päivänvalo ei ole kovinkaan paljon mieleeni – ja kävellyt sitten vähintään neljäkymmentä minuuttia minne sattuu.
Olen juonut loputtomasti teetä – en nyt enää kahvia, ja vain yhden tupakankin, koska puhdistuminen voisi tehdä hyvää – ja tänään söin sitten tuoretta kurkkua ja tomaattia ja salaattia, koska nekin ovat puhtaita, ja ihmettelenpä vain mistä tämä puhtaus pääsikin rappioromanttiseen mieleeni niin kovin nopeasti.

Eihän tällaisessa paastossa tarvitsisi olla mitään perusteellisen pahaa, mutta siinä on sellaisen aavistus, sillä se on niin järjestäytynyt: katsos, teen on oltava vihreää – selvällä syyllä – ja tänään minä juoksinkin, siis lenkkeilin, vaikka huonolla menestyksellä, vaikka olikin keskipäivä ja minä vihaan lenkkeilyä sääntönä, ja että minä tasantarkkaan tiedän, että tässä on nyt tullut 5050 kilokalorin vaje kolmessa päivässä.
Niin, ja se kuinka istuin uskonnonkokeen alussa paikalleni enemmänkin puolitajuisena vaipumisena kuin sinä hallittuna liikkeenä, jota kutsutaan istumiseksi. Ja se, että koskaan talven kylmyys ei ole yhtä nopeasti löytänyt sisätiloihin, tai ruokalan valot vaikuttaneet silmiäkipeyttäviltä. Kaikki tämä tuntuu melkoisen jännittävältä, tai ei jännittävältä, tyydyttävältä, sellaiselta kuin täydellisesti vieriviereen asetetut symmetriset rasiat.
 Tuo kaikki ja se, ettei minulla ole aavistustakaan milloin tästä kävelen ulos.
Päätin, ettei siitä kannata hirveästi huolehtia, etten minä tässä ole laihduttamassa, vaan puhdistumassa, enkä tässä vaiheessa nyt sitten osaa kuin kurtistaa kulmiani sille, että tiedän, että tällä ohjelmalla ensimmäinen kilo putoaa 4,1 päivässä – huomenna on ihmeellinen muutoksen hetki, mutta mitä sitten? Ehkäpä en vain ajattele asiaa sen enempää. Harmillisen usein ajattelen liikaa.
Mutta enhän minä tässä analysoi mitään, en väitä mitään, joten mieleni saa pysyä mielivataisessa hyvä on -tilassaan, sillä minä olen vain raportoinut tämän viikon tapahtumia.

Luulen, että ajattelijoiden tulisi aina harjata hiuksensa ja kammata ajatuksensa ennen kuin ryhtyvät itsenimitettyihin tai hyväksikoettuihinkin puhdistautumisriitteihin, itsepetoksen välttämiseksi.

FF
– en pidä tuosta nimimerkistä, ellei se tarkoita Fiinisti Foinikialaista tai jollakin kielellä jotain suloisen Nihilististä Täydellisyydestä, enkä nyt oikein tiedä, olkoon vaikka itseen suunnattu Faire Foutre (ransk.)

Kulkemassa pois metsästä

Kun aloitin tämän blogin, olin vain eksynyt 15 -vuotias, joka oli kyllästynyt yksinäisyyteen ja tekopyhyyteen ja moneen muuhun asiaan. Minä aloin leikkiä asioilla, jotka pitäisi jättää rauhaan.
Ei kukaan toivo sairastuvansa syömishäiriöön, mutta sitä kutsuu luokseen tietämättään, mille todella avaa oven.
Minä sanoin lopulta eksyneeni metsään, jossa sairauden sokaiseva valo oli turva.

Nyt olen lähes täysi-ikäinen lukiolainen, joka ymmärtää, että näkee vieläkin ja kävelee pois metsästä.
Matkalla kaatuu ja jalat ovat väsyneet, silmät ovat väsyneet, mutta pois on päästävä.

Se, mikä alkoi harhautuksena todellisuudesta, vääränä käännöksenä tyytyväisyyden matkalla muuttui lopulta epätoivoiseksi ja riuduttavaksi sairaudeksi, joka antoi unohtaa kaikki jalot tarkoitusperät ja jätti vain pelon lihomisesta ja kaipuun laihuuteen, valenirvanaan.
Uuvuttavat lenkkipolut ja vesipainon kammoaminen kaatuivat lopulta loputtomuudeksi kehnosti kirjoitettuja päiväkirjamerkintöjä nenämahaletkunaamassa ja hiljaisuutta.
Kun valenirvanan valheellisuus paljastui ja minä vapauduin, päädyin vain syvän epätoivon syliin.

Epätoivon, jota hukuttavampaa ei ole. Se tuntui hitaalta kuolemiselta, paljon enemmän kuin suunnitelmallinen ja siisti laihduttaminen oli tuntunut.
Verta ja viiltoja ja lojumista kattoa katsoen, ajan unohtuminen, pois, pois ajelehtiminen ja ne katkerat naurahduksen hetket, jotka lopulta sattuivat vain pahemmin, jokainen maisema ja tunne ja ihmiskontakti murhasi minua.
Kaikki, jota olin juossut ja päässyt pakoon 40:ssä kilossani palasi takaisin ja painoi enemmän kuin koskaan, vaikka minä jälleen jätin syömättä, en osannut edes ajatella syöväni ja pelkäsin ruokaa, kehollisuutta, elämää.
Minä kuihduin ja lopulta vaivuin pois. Pois siitä, mitä muut ihmiset näkevät. Pois iltana, jona minut yritettiin saada takaisin.

Psykoosi on vaikea selittää. Minä katosin, mutta se otti tavallaan kipeää. Ihmisiä ei enää ollut, tai he olivat, mutta heillä ei enää ollut väliä. Minut verhosi maailma, jonka mieleni loi. Se oli vääristynyt ja groteski kollaasi kaikesta pahasta.

Aika katosi. Olin jälleen sairaalassa. Aika katosi. Olin jälleen nenämahaletkussa.
Luin loputtomasti sanoja kellastuvien kirjojen sivuilta ja kieltäydyin luopumasta niistä, vaikka niitä yritettiin minulta viedä.

Lopulta... Huomaamattani, minä aloin palata. Itkettyäni ja murruttuani ja taisteltuani sitä vastaan tietämättä, mitä vastaan taistelin. Kynsittyäni käsiäni verille ja opittuani tyhjentämään nenämahaletkua hampaita harjatessa ja oltuani liian ahdistunut edes käymään suihkussa tai vessassa.
Mikään sillä osastolla ei sitä tehnyt. Paitsi se, että minä olin kaiken ulottumattomissa. Mutta itse ne askeleet ottaa, ei kukaan vedä sinua eteenpäin nenämähaletkusta kiskoen.

Oliko se ohi sinä päivänä kun palasin osastolta?
Ei. Minä kävin intervallijaksoilla, vaikka aloitinkin koulun uudestaan.
Minä kammosin ruokalaa, olisikin ollut vain se, minä kammosin edes kävellä lukiossa. Kaikki ihmiskontakti oli minulle liikaa. Ja minä toivoin sitä toivetta vihaten, että voisin taas laihtua.
Ja minä laihduin... Ja nostin painoani... Ja laihduin.... Ja nostin painoani....
Murtuen ahdistuksiin ja järjettömiin itkuihin, oksentaen ja vihaten sitä.
Mutta minä olin jo vähän herännyt.

Minä ymmärsin, että syömishäiriö ja sen alla piillyt masennus olivat vieneet minulta kaiken.
Matikan arvosanat, veriarvot, terveyttä, keveyden, joilla muut ihmiset söivät ja elivät, sosiaaliset taidot, pitkäaikaisia ystävyyssuhteita, nuoruuden...
Minä vihasin olla nuori, sillä en koskaan ollut tullut nuoreksi. Nyt aion oppia.
Minä olin unohtanut tärkeimmät elämässä.
Kauneus (joka ei ole yksinkertaista eikä pelkästään ihmisruumiissa), Vapaus, Totuus, Rakkaus.
Minä olin menettänyt monia mahdollisuuksia onneen, mutta suurimpana niistä ensirakkauden, jonka menetyksen synnyttämä tyhjiö oli kivuista katkerinta.

Mutta minulla oli sanani, jotka olivat välillä muuttuneet tyhjiksi ja numeropohjaisiksi, välillä olleet vain mustaa ja ahdistusta, mutta kasvaneet ja olleet mukanani.
Kotikaupungistani halusin eroon, liian monta haamua ja tärkeimpänä
minun on alettava elämään elämääni,
jatkettava tiellä, jonka koen oikeaksi,
ja tämä kaupunki, jolla on monta puuta, jonka juurelle olen oksentanut, monta ojaa, jonne olen heittänyt ruokaa, jonka rintaliiveihini ja taskuihini olen piilottanut, monta tietä, joilla hölkätessäni pääni on muuttunut keveäksi tai olen itkenyt, rakennuksia, joita vasten nojatessa maailmani on tuntunut murtuvat ja kattoja, joilla olen kuvitellut päättäväni elämäni... Miten tämä kaupunki voisi olla minulle hyvä?

Minä lähden, viimein, lähden paikkaan, johon minun olisi pitänyt lähteä jo vuosia sitten, ja rakentaa nuoruuteni toiseksi.
Kuitenkin, tämä on elämäni, enkä minä voi olla siitä pahoillani, sillä minä olen kompuroiden kävelemässä metsästä, ja meillä on vain tämä yksi elämä.

On päiviä, useita päiviä, viikkoja kuten edellinen, kun minä menetän uskoni ahdistuessani sokeristen leivosten tai ravintola-annosten edessä, purskahtaessani itkuun ruoan takia, sillä liian paljon pahaa olen siihen liittänyt, jättäessäni syömättä kerran... kaksi... kolme peräkkäin ja oksentaessani sitten pienenkin määrän ruokaa, vaikka vain muutaman desilitran teetä juotuani. Ne ovat hetkiä, kun kävelen pihalle ja katson taivasta enkä usko, että tämä koskaan loppuu. Että minä olen tuomittu noidankehään parempia ja huonompia aikoja, ja että sen vielä kestäisinkin, mutta sitä en, että depression aalto tuo peililaatikkohirviöni - anoreksian - mukanaan.

En minä halua elää illuusiota, jonka takia peilikuvani voi muuttua silmänräpäyksessä kymmenen kertaa kauheammaksi tai saatan herätä syöpäläisenä, jota inhottaa oman ruumiinsa koskettaminen.
Minä haluan jäädä valon ja luomisen hetkiin.
Siihen on vielä matkaa, mutta oli päivä, viime maanantai, jona minä katsoin peiliin. Ensimmäistä kertaa ikuisuuteen minä katsoin kokovartalopeiliin ja ajattelin oman nimeni.

Te 48 seuraajaa, jos luette tämän, jos yksikin lukee tämän loppuun asti, niin minä toivon, ettette kaipaisi enää pidempää tietä, joka kiertää ja on möykkyinen. Niin paljon kuin se on saattanutkin minulle opettaa, sen olisi voinut löytää toisinkin, uskokaa sen verran itseenne.

Onnea jokainen ihminen etsii, vaikka naamioisikin sen niin taitavasti kuolemankaipuuksi, että itsekin uskoo sen.
Kipu on tunnettava, eikä sitä saa kieltää tai paeta jos sen tahtoo todella pois elämästään.
Mutta sitä ei tarvitse kutsua luokseen.

FF