Enkö ole koskaan tarpeeksi (vähän)?

"Ei jumalauta! Sä oot TAAS LAIHTUNU!"
"Siis mitä?! Koska sulle on tullu tollaset TIKKUJALAT?!"
"Mä tiiän MITÄ SÄ TEET. Lopeta se."
"On todella ITSEKÄSTÄ tehdä noin!"
"Miks sä oot ALKANU  anorektiseks?"
"Et sä elä ikuisesti, vaan noin PUOLTOISTA VUOTTA."
"Ei oo totta! Mä niin KERRON!"
"Hah! LOPETA lenkkeily ja syö kolme levyä suklaata!"
"Onko kivaa ku ens jaksos on TERKKARI?"
"Sä oot tollanen LUUseri! Tajusikko? LUU-seri!"
"Kivaa kurkkukeittoa, tai siis kurkkua."

Lentäviä lauseita ystäviltäni.
Mä oon tässä nyt aivan yksin.

Tänään mua PAINOSTETTIIN myöntämään, etten syö. Että yhä vaan laihdun. Yksi ystävistäni teki niin. Lähetteli minulle viestejä ruutupaperilla koko tunnin. Sanoi, että kertoo.
Mitä mä olisin voinut tehdä?
 Niinpä mä myönsin, kierrellen ja kaarrellen.
Se tiesi kumminkin.
Sain melkein hyperventilaatiokohtauksen tunnilla, kun se sanoi, että kertoo.
EI SE SAA.
Tahdon, että kaikki on iloisia ympärilläni, ettei ne sotkeudu mieleni synkkiin solmuihin, mutta minua ympäröivät ihmiset etsivät näitä solmuja.
Joten tein jälleen virheen. En kestänyt painetta.
Mutta minä tasitelen kuten tähänkin asti:
YKSIN.

Yksi näki, kuinka käsi kävi pöydän alla, antaen koiralle ruokaa.
Toinen muisti, että yhdet housut EIVÄT olleet lähellekään löysät pari kuukautta sitten.
Kolmas huomasi luut.
Ne, jotka ovat minulle näkymättömiä.
Pistivät esiin topin alta.

"Minä olen Helmi.
Melkein 16 -vuotias.
Välillä epätäydellinen.
Elämä on ihanaa.
Tahdon maailmaa parantaa.
Muttei kaikkeen ole aikaa.
Rakastan kirjoja, kirjallisuutta,
haaveideni Nobel -palkintoja.
Rakastan sammakoita,
isoja koruja ja saippuakuplia.
Jäätelö on hyvää, suklaakin.
Kunpa voisin lentää, kuten ennenkin."

"Minun nimeni on Ana.
En ole minkäänlainen Helmi.
Olen ilkeä ja itsekäs.
Olen vaa'an sata grammaa alas.
Olen kielto ranteessas.
Hiivin öisin tyttöjen huoneeseen.
Solmin suruisia solmuja tukkaan sotkeutuneeseen.
En ole ihminen, enkä sairaus.
Minä olen takeeton lupaus.
Minun taivaani on kylmää kristallia.
Sinne ei pääse ilman painonlaskua.
Hukutan tytön minuun.
Pian kaikki luulee katsovansa tyttöä.
Oikeasti katsovat minun kauniita kasvoja."

Se siitä.

En oikeasti huomaa, että painoni laskee, vaikka vaaka, näyttää niin selvästi.
"Vesipainoa" vannon aina.
Tänään ensimmäisen kerran saatoin uskoa toisin.
Ainakin hetken.
Aamulla painoin 45.1 kg
Koulusta palatessani 44.8 kg

15.marraskuuta 2011

19. helmikuuta 2012

Kesäloma 2012

16. elokuuta 2012

eli
Miltä nyt tuntuu?
Hyvältä.
Laihalta.
Surulliselta.

Jopa MINÄ nään eron viime marraskuun ja tämän päivän kuvan kanssa.
Ensimmäisestä kuvasta on lähes TASAN 9 kuukautta.
Silloin painoin n. 51-52 kg.
Nyt ainoastaan 44.8 kg
Ensimmäisessä kuvassa ei näy MITÄÄN luita.
Katsokaa viimeisimmän kuvan lonkkia ja kylkirajaa.
Ei mitään käden taivutuksia.

Sekalaiset tunteet? Kyllä.

Miten laihduin näin nopeasti?
No, söin tänään isoimman aterian aikapäiviin, joka koostui:
-2 ja puolesta hapankorpusta
- 3 juustoviipaleesta
- 7 kuivatusta luumusta
- Pienestä mukillisesta vihreää teetä
- Ksylitol purkasta.
= n.180 kcal

Eilen söin vain (koko päivä):
- Näkkileivän, jossa kevytleviä ohuesti
- Haarukallisen salaattia
-2 rkl keittoa
- VETTÄ
- Mukin teetä
- Kourallisen marjoja (karhunvatukoita ja mansikoita)
- Mustikka mehukeittoa
= n. 300 kcal

Olen myös käynyt salilla, keilaamassa, uimassa, lenkillä, liikkatunneilla...

Toden totta:
kesä 2012 muutti kaiken.
Ranska valoi minuun viimeisen silauksen syömättömyyttä.
En enää tarvitse ruokaa.

Mutta oikeasti: yritän lopettaa.
Mutta en aina ole varma haluanko.
Näin kova työ päästä minilukemiin.
Miksi heittää kaikki pois?

Yksi tyyppi on varmaan kiinnostunut minusta.
Minua pelottaa niin paljon, etten koskaan voi olla tarpeeksi (vähän).
Ja minä uskottelen itselleni, että mitä laihempi olen, sitä enemmän hän pitää minusta.
Ehkä olen oikeassa.

Rakastakaa itseänne.
T. FF (FatorFairy)

Talviunille vetäytyvä karhu kirjoitti kirjeen kylmissään...

(8.8.2012)
Rakas Ana,

mitä tänään tapahtui? 
Heräsinin myöhään ja punnitsin itseni. Paino oli 46.3 <3 ja tahdoin kiittää sinua paastoamalla, mutta kummallisin olo hyökyi ylitseni estäen sen.
Sellainen olo saattaisi olla kuolevalla.
Sinä olit läsnä. Katsoit jäisesti lävitseni, etkö niin? Seurasit raskasta huohotustani veden poristessa, suljit korvani jäisillä käsilläsi, kuljetit minut rajalle, jossa tuoksui makea Chai -tee, maito ja stevia. Hymyilit hiuksiani vasten askeleitteni täristessä ja pääni muuttuessa kevyemmäksi sinun kannatuksessasi.
Olit kämmenissäni, jotka kohtasivat maton pörröisen nukan, silmissä, jotka kohtasivat väsyneet kasvot kylpyhuoneen peilissa, kelmeässä valossa.
Sinä painoit kyntesi ranteeni ihoon kun repäisin puolikkaan ruisleivästä ja kosketin sitä voiveitsellä. Karjuit päässäni kuin raivoava peto, kun hampaani upposivat pehmeään juustoon, nahistuneeseen kurkkuun, rähmäiseen voihin ja sitkeään ruisleipään. Tuo vaatimattoman pieni voileipänen kuitenkin poisti minut rajalta.
Silmäni kostuivat tihkusateessa sinun raapaisuistasi, jotka tuntuivat sielussani.
Mutta Ana, sinä olet minä.
Minä olen sinä.
Joten, jotenkin minä rakastan sinua.
Vaikken rakasta itseäni.
Rakas Ana,
leikitään taas hippaa?
Minä annan sinun voittaa.
(Silloin minäkin voitan?)

Noin kirjoitin päivää ennen lukion alkua.
Nyt lukio on alkanut.

Masuni lukion alku aamuna.

Lähdössä koulutielle.

Mutta kaikki on toisin. Olen kuin talviunelle valmistunut karhu. Syksy aloittaa talveni. Uneni on anoreksia.
Ranskassa ollessani mahassani oli koko ajan kivi.
Siis, sileä ja valkoinen kivi, jota tuskaisena tunnustelin ruokailuiden jälkeen maaten sängylläni. Se kivi suli nopeasti pois.
Edes Ranskassa en saattanut pysäyttää itseäni oksentamasta.
Enkä Skotlannissa.
Enkä kotona.
Vaikka yritän.
Jos syön niin oksennan. Onni on, että nykyään syön yhä harvemmin. Lomillani nimittäin pohdin surumielisesti: "Miten niin syömättömyys on hankalaa? Se olisi ihanaa!"
Kotiin palattuani koko olemukseni nautti tästä syömättömyydestä. Minun ei ole enää nälkä.
Olen virallisesti lopettanut syömisen. Se tuntuu ihanalta. Keventävältä. 
Mutta sen jälkeen... Olen oppinut valehtelemaan. Niin että ihmisillä on helpompaa lähelläni. Sanon aina oikeat valheet ja skippaan päivällisen. Syötän ruokaa koiralle, joka odottaa pöydän alla. Sanon aina "Ei kiitos" jälkiruuille, välipaloille ja herkuille. JOs joku sanoo "leikkaa puokkiin", otan itselleni viidesosan.
Mutta tarjoan ihmisille ruokaa, tai ostan sitä heidän nähtensä.
Kuka tämä tyttö on?
Se ei koskaan syö, sillä on aina kylmä. Väsyttää melkein koko ajan. Kun muut tahtoo pelata korttia se vetää peiton päänsä yli ja käpertyy kokonaan sen sisään. Se ei tullut uimaan, koska sitä huvitti, vaan siksi, että oli juuri syönyt popcornin ja muisti, että kylmä vesi polttaa kaikista tehokkaimmin kaloreita.
Se ottaa ruokaa ja ujuttaa kätensä pöydän alle, jossa koira syö sen. 
Sen katse pyytää koko ajan apua. Silmät on väsyneet. 
Tuo olen minä. Se on Ana
Mutta välitänkö minä tuosta?
EN.
Minun aamupainoni oli 45.7 kg!
Minä olen onnistuja!
Minä pystyn tähän!
Minä rakastan lähimmäisiäni, mutta rakastan myös laskevaa numeroa vaa'assa ja paljastuvia luita ja kauhistuneita "Miten sä ootkin noin laiha!" -henkäyksiä.
Mutta peilikuvaani en rakasta.
(Tiedän, että kuvat ovat hirveitä, mutta vähän parempia kuin ennen?)

Koko.

Kylkiluut.

Luut.

Karmeat Koivet. KK.

World here I am

Believe.

I believed. I might not fly yet, but every day I'm closer.
Whén I saw that photo, I couldn't believe my eyes.
"Is that me?"
And it was.
It might have been PAINFULL, it might have been SLOW, it might have been CRAZY, but it is all worth it.
I am not perfection, but I can make it happen.
I BELIEVE.


Elämä on jälleen ollut yhtä vuoristorataa.
Järkytyin, kun huomasin ympyrän sulkeutuneen.
Déjà vu.
Jotain kamalaa tapahtuu-> vihaan itseäni -> syytän jotakuta toista-> vihaan itseäni -> hyväksyn tilanteen -> ihana vaihe -> pommi tiputetaan niskaan -> vihaan itseäni ...
Ymmärrättekö kaavan?
Viimeksi kun näin kävi eksyin täysin. Löysin Anan ja Mian.
Tällä kertaa jotenkin olin osannut tätä odottaa ja hyväksyin asian hiljaisemmin.
Tottakai se otti kipeää, mutta pommin olin jo tuntenut, se vain vahvisti luuloni.
Se, mitä tapahtui HÄNEN kanssaan oli minun syytäni.
Koska olen mikä olen.
Joten en enää voi vihata häntä.
Nyt tiedän syyn, vaikkei hän sitä itse sanonutkaan.
Tiedolla on pohja tällä kertaa.

Mä nyt olen tämmöinen,
pyydän anteeksi.
Tiedän etten mä kulje samaa tietä kuin muut,
tiedän että olen outo.
Tiedän, että sitä voi joskus olla vaikea hyväksyä.
Joskus ihmiset, johon luotit, joista todella pidät kerovat sinulle totuuden itsestäsi.
Ja sinä, joka olet sen jo pitkään tiennyt ja silti toivonut, että se on okei.
Sinä putoat.
Sinä itket yön, ehkä toisenkin.
Ja sitten taas jotain odottamatonta tapahtuu.
Itku vaihtui hämmenykseen,
sota sydämiin.
?????????????????????????????????????????????????????????????????????
En tiedä miten.
Sinulle kerrotaan, että sinulla on ystävä.
Ystävä, joka on pahoillaan.
Ei se ehkä ole paljoa monen mielestä.
Se voi kuitenkin tuntua maailmalta.

PAM (taas)
Pelottaa.


Mutta kai se on hyvä.
Mitä olen tekemässä?

Vihasin niin paljon tänään itseäni, kerrassaan iljetin itseäni, joten pukeuduin "telttaan" ja en syönyt. En antanut itselleni hetken rauhaa. En syönyt edes kavereideni edessä.
Huomasin  kuitenkin laihtuneeni :)
Aurinko paistaa risukasaankin :)

Anteeksi hämärähkö teksti, ehkä jaksan joskus selittää :)
nyt olen kuitenkin uupunut.
Olen selvittänyt osan suttuista lankakerää.
Loppu jää huomiselle.
Älä sotkeudu uudestaan.


Begging you to love yourself,
FF (fat or fairy)

Luinen elämä on parasta elämää

Hymyilyttää, kun liu'utan kättä alas kylkeäni vasten ja tunnen, kuinka se poukkoilee luiden välissä. Taitan niskaa ja tunnustele sen liikettä nikamien välissä. Halaan itseäni ja tunnen kylkiluut selässäni. Venyttäydyn suoraksi ja menen ylös alas lonkkaluitteni korkeinta kohtaa.

Luiden palvontaa <3 :D

Ei... Ei kai vieläkään tarpeeksi. Luut nyt vain todella ovat kauniita. En ole varma, mikä niissä kiehtoo... Kai, silloin vain todella on niin vähän kuin mahdollista. Vain sielu, luut ja nahka. On kaunis. Vähän se tarvitsee... Vain vähän ruokaa... Vain vähän tilaa...
Silti paljon rakkautta, etenkin annettavana.

itse tehty <3

Mahduin tänään yhteen vanhaan paitaani. Tiukkaa kangasta. Vetoketju sivussa... Mutta ei tarvinnut edes enää sitä avata :O !
Huijasin myös pikkusiskoni ottamaan kuvan selästäni -.-': sanoin tahtovani nähdä selkäni, että otas kuva... Mikä syy! No, ei minulta mitään uutta, joten sain kuvan selästäni. Todella, yllätyin, kuinka se on kuin onkin lempi osani kehostani... Niin... Luinen <3

Onpa hassu kuvakulma... Mutta tässähän se on

Miksi kaikki tämä? No: tahdoin perustella, oikeuttaa viime päivien läskeilyni, jotka tänään päättyivät ravintola-annoksen oksenteluun. Yritin osoittaa yhä olevani saman kokoinen, kuin 3 päivää sitten, mutta sitä ei auttanut iltapaino: 46.3 :( aamupaino oli ollut 45.8.
Food diaries for today:
Aamu: Teetä, puolikas riisikakku, 5 pikkuista suklaa nappia
Iltapäivä: Teetä, Coffee Housen jätti suklaa keksi, BANAANI kaakao, puolikas muffinssi, 2 haukkua JUUSTO voileipää. Onnistuin oksentamaan kaakaon pois, muu ikään kuin klimppiintyi vatsaani kiinni :(
Ilta: Bruschetta leipä (mozzarella, valkosipuli, tomaatti siivulla valkoista leipää), jääprinsessa sorbettia, jonka onnistuin oksentamaan samoin kuin suurimman osan leivästä leivästä.
Sanonta bulimiasta tähän väliin, jonka kuulin ystävältäni: "Twice the taste, zero times the calories. 
Kaloreita olisi ollut n.1500, mutta oksujen jälkeen jäljelle jäi n.800-900 kcal. HYI kuinka paljon!
Oikea bulimikon iltapäivä... Taas, koska en saata olla syömättä ystävien kanssa... Nyt tän on loputtava! Päivä alkoi omana itsenäni: teetä ja riisikakkua ja sit meni lapasesta. Kun mentiin Coffee Houseen kuorokeikan jälkeen... Olin suunnitellut kieltäytymisen, mutta äitikin oli siellä... EI VOI MITÄÄN! LOPETA SYIDEN KEKSIMINEN LÄSKI: SÄ SÖIT, EI VOI MITÄÄN. Huomenna on uusi, kiiltävä päivä. Uudet kalorit.

Kuvia

No, kai nyt on jo aika laittaa kuvia. Mua kyllä hävettää...
Yäk. Kuinka ruma body mulla onkaan!

Kun saan nämä jalat <3

No, tässä on kuvia musta ja siitä, miltä sen pitäs näyttää...

How did this ever happen?

Jalat on mun pahin juttu. Niitä mä vihaan, niiden takia mä itken eniten. No, tässä näätte miksi. Ainoa lohtu on, että nää ei oo aivan uusia kuvia => mitat on jo muuttunu.
Ne on niin isot. Ällöttävää! Ne ei koskaan näytä hyvältä missään :(

:'(

<3

Mun kylkiluut vaan ei näy vatsanpuolelta TARPEEKSI jos OLLENKAAN. Selän puolelta ne näkyy ihanammin.
Mut VOI, kun ois tollanen====================>

Koko olio kauheudessaan. Tätä mä siis vihaan. (plussaa muokkaamisesta <3, nätit värit). Luita ei näy tarpeeksi, kaikkialla on löllöjä... Olen kauhea.
Ollappa hän (musta alusasu)

Löydänkö koskaan sopusointua kehoni kanssa? Tulenko koskaan suutelemaan kylmää peilinpintaa lämpimästi?


Nyt mun täytyy vaan yrittää... Mutta yrittää mitä?

Begging you to love yourself,
FF (fat.)