En ole pitkään aikaan päivittänyt, tiedän sen.
Se johtuu siitä, että no, viimevuodesta 7 kuukautta osastoilla ja nyt vuonna 2014 kaikki on ollut hyvin kummallista.
Katsokaas, kun palasin "tavalliseen elämään", mikään ei enää oikeastaan toiminut.
Olen ollut lievästi ilmaistuna tuuliajolla.
Nyt yritän saada kaikkeen järkeä.
Syöminen ja paino ovat ihan kamalia aiheita.
Välillä paino laskee, välillä se nousee takaisin siihen, mitä se oli kun lähdin osastolta, ei koskaan enempää.
Yhä alipainossa, vaikka sitä on niin vaikea uskoa. Oma keho ei tunnu omalta, siihen kaikki on johtanut. Tämä keho ei ole minun.
Pahinta on kuitenkin ihmiset. Kaikki tämä ihmisenpelko, josta olen kärsinyt vuonna 2014.
Ja nyt olen väsynyt, mutta toisella tavalla kuin ennen.
Minulla on kylmä, mutta ei kuten ennen.
//Pidempiä postauksia tulossa.
Näytetään tekstit, joissa on tunniste ystävät. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste ystävät. Näytä kaikki tekstit
maanantai 2. kesäkuuta 2014
sunnuntai 17. maaliskuuta 2013
yö on viherlevää
Voi sunnuntai!
Huomenna on lääkärin arvio, jonka perusteella voin
a) pysyä koulussa
b) päätyä osastolle
c) päätyä päiväosastolle.
Luulisin, että jään junnaamaan paikalleni, kunnes kuolen tai pyörryn koulussa tai jotain. Jos sellaista ikinä tapahtuu. Pyörin ympyrää. Päiväosastolle EN MENE. Se oli kamalaa, turhaa ja rasittavaa. Mulla ei oo koskaan ollu niin stressi päällä. Säikyin kaikkea ja höpötin itselleni sängyssä pystymättä nukahtamaan. Osasto voi ei, mutta olisiko se muka pahempi, kuin tämä vankila, jota komppaavat ärsyttävän ylihuolehtivat vanhemmat, äiti, joka on sekoamispisteessä ja agressiivisesti suuttuva isäpuoli?
Oikeasti tahtoisin pois.
Palmujen seuraan,
palmujen, koska niitä odotin lapsena vuodesta toiseen koneen laskeutuessa.
Ja Karibialle, koska se kuvastaa vapaudenkaipuutani.
Toisaalta kylmään, loskaiseen asfalttiviidakkoon, koska se kuvaa elämää ja taistelua, sitä, että elääkseen täytyy tehdä muutakin kuin maata ja totella, kerjätä, kun käsketään.
Mutta se ei näköjään ole heidän listallaan vaihtoehto.
WISH ME LUCK!
FF
Huomenna on lääkärin arvio, jonka perusteella voin
a) pysyä koulussa
b) päätyä osastolle
c) päätyä päiväosastolle.
Luulisin, että jään junnaamaan paikalleni, kunnes kuolen tai pyörryn koulussa tai jotain. Jos sellaista ikinä tapahtuu. Pyörin ympyrää. Päiväosastolle EN MENE. Se oli kamalaa, turhaa ja rasittavaa. Mulla ei oo koskaan ollu niin stressi päällä. Säikyin kaikkea ja höpötin itselleni sängyssä pystymättä nukahtamaan. Osasto voi ei, mutta olisiko se muka pahempi, kuin tämä vankila, jota komppaavat ärsyttävän ylihuolehtivat vanhemmat, äiti, joka on sekoamispisteessä ja agressiivisesti suuttuva isäpuoli?
Oikeasti tahtoisin pois.
Palmujen seuraan,
palmujen, koska niitä odotin lapsena vuodesta toiseen koneen laskeutuessa.
Ja Karibialle, koska se kuvastaa vapaudenkaipuutani.
Toisaalta kylmään, loskaiseen asfalttiviidakkoon, koska se kuvaa elämää ja taistelua, sitä, että elääkseen täytyy tehdä muutakin kuin maata ja totella, kerjätä, kun käsketään.
Mutta se ei näköjään ole heidän listallaan vaihtoehto.
WISH ME LUCK!
FF
lauantai 12. tammikuuta 2013
"Vapaa" päivä
Päivän fiilis: "Huokaus..."
Lääkärikäynti ja perhetapaaminen.
Syke oli kuulemma "vähän turhan rauhallinen" ikäiselleni (jotain 50 luokkaa...) ja sitten sanottiin vielä jotain ääreisverenkierrosta, kuukautisten poisjäämisen seurauksista, lähellä olevasta "SEVERE ANOREXIA NERVOSA" paikasta värikartalla ja lopulta:
"Välillä näkee vilauksia siitä iloisesta Helmistä, mutta välillä tuntuu liuskahtavan apatiaan."
Sitten perhetapaaminen oli yhtä kidutusta: siellä oli taas Se Hoitaja, joka laittaa suuhuni sanoja ja kysyy kysymyksiä muodostamatta kysymyslausetta. Muutenkin oli inhottavaa puhua äidin kuullen, oli kamala olo.
Sitten se kehtasi sanoa, että "osastolla menee ihan hyvin", vaikka ei se tietenkään ajattele niin! Miksei voi vaan päin naamaa sanoa: olet täysin sekaisin/nyt ei mee hyvin, kun totuus on, että eilen ryntäsin vessaan kesken lounaan ja olen yhä viimeinen ruokailuissa!
Naurettavamman tilanteesta teki se, että melkein heti perään tämä hoitaja kertoi, että painoni oli laskenut maanantai-torstai välillä ja he ovat puhuneet tiiviimmän hoidon tarpeesta kohdallani. Enkä varmasti suostu edes 5. viikkoon osastolla!
Jahas.
Pudistelin vain päätäni, kun hän sanoi painoni pudonneen. Nope, en usko. Olen syönyt niin paljon. Kyllä munkin vaaka näyttää -600g, mutta se onkin ihan huono vaaka.
Syitä hei-ryntäänpä-vessaan-kesken-lounaan-osastolla -kohtaukseen:
- Olin ollut kävelyllä parhaan ystäväni kanssa iltaa ennen ja puhuimme hiukan suljetun osaston mahdollisuudesta. Ajattelin kuuluvasti: "Kun sieltä pääsee takaisin parin kuukauden jaksolta ei varmaan ole ollenkaan kavereita jäljellä." Ystäväni reaktio: "Niin..."
- Lähetin isälleni sen viestin 5 päivää sitten. Ei vastausta. Ei mitään.Tuskinpa se haluaa enää kuulla minusta... Kaikkihan minuun ovat kyllästymässä: kukapa jaksaisi katsella rikkinäistä nukkea?
- Tiedättekö kuinka suuria annokset ovat? Jälkiruokana aina jotain öklömakeaa... Ja niin paljon ihmisiä ympärillä! Kaikki niin laihoja :( ja minä... Ahdistun siinä tilanteessa ja alan vain ajatella: "Miksi minä syön? Ruoka pilaa aina kaiken! Tyhmä tyhmä ruoka! Mene pois!"
- Unessani minulle syntyi pakkomielle: tahdon painaa 37 kiloa, tuntea tuskan matkalla ja sitten olla vihdoin kaunis, tyytyväinen. Eihän siihen ole kuin... Tällä hetkellä 6 kiloa... Päähänpinttymä jäi vaikka uni haihtui.
Myöhemmin: Viha. Pettymys. Häpeä. Inho. (itseä (ja ruokaa) kohtaan)
Ruokailuissa huijaan yhä: pyyhin margariinin veitsen kautta paperiin, laimennan maitoa vedellä, en kerro totuutta ruokamääristä ja tämän hetken neronleimaukseni on t-paitapussi kolmella pinssillä valmistettuna.
En ole ylpeä.
Mutta söin tänään JÄÄTELÖÄ:
Ben&Jerry's, Apple Pie, 65,5g. Kaloreita en löytänyt!
Ahdistaa, vaikka se oli hyvää. En välitä, ahdistaa. Se oli äidin idea. Sain sen vaivoin syötyä ja nyt kaduttaa. Tuli ahmimis-purjoamis ajatuksia, mutta hillitsin ne purkalla ja ruoanpelolla. Ainakaan ei tarvinnut ottaa muuta iltapalaksi...
Ja...
Tahdon olla merirosvo.
I rest my case.
FF
sunnuntai 4. marraskuuta 2012
Ikävä...
Mulla on ikävä...
Tätä blogia,
tätä aikaa,
tätä elämää...
Joten olen kai sekaisin.
Aivan sama.
Tahdon olla sekaisin RAUHASSA.
<3
Se uusi blogi,
nykyinen aika,
uusi elämä,
on yksistään jo hyvä.
Eli miksi minun tarvisi olla siinä mukana?
Minä tuhrin koko idean tuosta PARANTUMISINTOISESTA maailmasta.
Minä en ole PARANTUMISINTOINEN.
Anteeksi,
mutta en ole.
En osaa olla.
Painon sain laskemaan takaisin hyviin lukemiin viikonlopun aikana.
RUOKASUUNNITELMASTA PASKAT!
Miksi?
En tiedä.
Tarvitsen kai vain jonkin ihmeparannuksen,
mutta se on hankala löytää:
se on sisälläni.
Jossain.
EDIT:
Anteeksi taas, mutta nyt kyllä jäi kaikki parantumismietiskely pois.
Ystäväni juuri sanoi minulle, että olen lihonut.
VOI VITTU SAATANA!
VAAN KILO EROA JA SILTI KAIKKI JO NÄKEE SEN?
JA SILTI, SILTI NE HALUAA ETTÄ PAINAISIN YLI 50 KILOA?
Joo, haistakaa paska vaan.
Kysyin ihan suoraan parhaalta ystävältäni:
"Oonko mä lihonu?"
"Helmi et oo!"
"Tai oot, mut hyvällä tavalla."
"Sä oot menossa hyvään suuntaan rakas :)"
"Eli oon."
En jääny lukemaan enempää, poistuin vaan facesta.
KIITOS SOSIAALINEN MEDIA; ET LAITTANUT MINUA KOKEMAAN TUOTAKAAN TILANNETTA TODELLISESTI.
Ihmiset: 1 kilo. Ja sekö jo näkyy mussa? 1 vitun kilo. 1000 grammaa.
1000 kertaa luuseri.
1000 kertaa ei mitään.
Ja: miksi kaikki hokevat, että "Kyllä tästä vielä tulee jotain hyvää!" "Oot taistellut niin hienosti!" "Ollaan menossa oikeaan suuntaan!" Silloin kun paino nousee 100 grammaa. Sanonpa suoraan, että SIITÄ mulle tulee vitunmoinen häviäjäfiilis. 100 grammaa tuntuu kymmenkertaiselta.
Enkä mä oo menossa parempaan suuntaan.
Mä oon paskempi kuin koskaan.
Kaikki on kurjempaa kuin koskaan.
Tätä blogia,
tätä aikaa,
tätä elämää...
Joten olen kai sekaisin.
Aivan sama.
Tahdon olla sekaisin RAUHASSA.
<3
Se uusi blogi,
nykyinen aika,
uusi elämä,
on yksistään jo hyvä.
Eli miksi minun tarvisi olla siinä mukana?
Minä tuhrin koko idean tuosta PARANTUMISINTOISESTA maailmasta.
Minä en ole PARANTUMISINTOINEN.
Anteeksi,
mutta en ole.
En osaa olla.
Painon sain laskemaan takaisin hyviin lukemiin viikonlopun aikana.
RUOKASUUNNITELMASTA PASKAT!
Miksi?
En tiedä.
Tarvitsen kai vain jonkin ihmeparannuksen,
mutta se on hankala löytää:
se on sisälläni.
Jossain.
EDIT:
Anteeksi taas, mutta nyt kyllä jäi kaikki parantumismietiskely pois.
Ystäväni juuri sanoi minulle, että olen lihonut.
VOI VITTU SAATANA!
VAAN KILO EROA JA SILTI KAIKKI JO NÄKEE SEN?
JA SILTI, SILTI NE HALUAA ETTÄ PAINAISIN YLI 50 KILOA?
Joo, haistakaa paska vaan.
Kysyin ihan suoraan parhaalta ystävältäni:
"Oonko mä lihonu?"
"Helmi et oo!"
"Tai oot, mut hyvällä tavalla."
"Sä oot menossa hyvään suuntaan rakas :)"
"Eli oon."
En jääny lukemaan enempää, poistuin vaan facesta.
KIITOS SOSIAALINEN MEDIA; ET LAITTANUT MINUA KOKEMAAN TUOTAKAAN TILANNETTA TODELLISESTI.
Ihmiset: 1 kilo. Ja sekö jo näkyy mussa? 1 vitun kilo. 1000 grammaa.
1000 kertaa luuseri.
1000 kertaa ei mitään.
Ja: miksi kaikki hokevat, että "Kyllä tästä vielä tulee jotain hyvää!" "Oot taistellut niin hienosti!" "Ollaan menossa oikeaan suuntaan!" Silloin kun paino nousee 100 grammaa. Sanonpa suoraan, että SIITÄ mulle tulee vitunmoinen häviäjäfiilis. 100 grammaa tuntuu kymmenkertaiselta.
Enkä mä oo menossa parempaan suuntaan.
Mä oon paskempi kuin koskaan.
Kaikki on kurjempaa kuin koskaan.
perjantai 6. heinäkuuta 2012
Just a littlebig flowergirl
Hmm.
Tahtoisin nyt sitten oikaista erään SUURENpienen epäkohdan tässä blogissa.
On totta, että mulla on typerä bulimia ja ilkeä anoreksia.
On totta, etten pyytänyt kumpaakaan.
On totta, että on päiviä -liian useita sellaisia- jolloin oksennan kyyneleet valuen kahdeksan kertaa päivässä ja liimaan viattoman tekohymyn kasvoilleni, vaikka mun sielu on solmussa.
On totta, että on päiviä, kun mun ainoaa ruokaa on lenkkikenkien karkkinen väri, kuuma maantie ja väritön vesi.
On totta, että noina päivinä kaikki tuntuu vaikealta.
On totta, etten pidä kehostani. Ikinä.
On totta -harmiksenikin-, etten edes vihaa syömishäiriöitäni ihan joka päivä ja todella toivon laihtuvani, siis sitä toivon aina.
Mutta ei ole totta, etteikö mulla olisi ihania, rakastettavia auringon kultaamia päiviä. Aivan yhtä usein, ehkä useamminkin. (?)
Ei ole totta, ettenkö nauraisi usein tai saisi hauskoja päähänpistoja, nauttisi parin jäätelölusikallisen mausta ja kirmaisi kesämekko liehuen pitkässä heinikossa tai sukeltaisi pitkään viileässä vedessä. Ei ole totta, ettenkö kertoisi karmeita kummitusjuttuja taskulampun valossa tai lukisi tunteja hassuja sarjakuvia peittoni alla, hengitttäisi teen makeaa höyryä keuhkoihini ja kierisi vastasataneessa lumessa antaen jäähileen sulaa kasvoihini ja paakkuuntua hiuksiini tai nauttisi romanttisista romaaneista sohvanpohjalla kirjapinon hitaasti huvetessa. Luen kauniita sanoja, kirjoitan niitä, laula, tanssin, soitan kitaraa, pidän hauskaa ystävieni kanssa ja teen kirpparilöytöjä. Katselen tähtitaivasta ja pohdiskelen elämää. Minä rakastan elämää, perhettäni, kummityttöäni, ystäviäni, koiraani. Rakastan kirjoja, kirjoittamista, värejä, eläimiä ja luontoa.
Niinäkin päivinä minua seuraa Ana ja Mia, mutta en välitä. En ehkä syö, mutten välitä. (Tuokin kyllä vaikuttaa iloisuuteeni, positiivisesti...)
Koska sellaiseksi minut on luotu, positiiviseksi. "Kukkaistytöksi". Sen takia kai olen vielä järjissäni :D
Noina päivinä en välitä, etten ole täydellinen. En mieti sitä, vaan työnnän sen ajatuksen pois.
Mutta tämä blogi on noille syrjäänpainetuille ajatuksille, huonoille päiville, kyyneltäville kohtauksille, karulle totuuden kääntöpuolelle. Aina kun tänne kirjoitan, kevenen mieleltäni hieman ja hetkelliseti :).
Minun toiselle puolelleni. Auringon ohittaneelle kukkaistytölle, jolle irvistävät vain suljetut kukkien nuput.
Minä olen iloinen kukkaistyttö, joka näki pahaa unta ja itki.
Itki kunnes ymmärsi, ettei se ollutkaan unta.
Itku hiljeni, mutta kyynelet jäivät sisälle.
Mutta kukkaistyttö oli yhä kukkaistyttö.
Mutta mekon helma oli kurassa.
Maailma oli kurassa.
Hän oli kurassa.
Kukkaistyttö kohautti harteitaan ja jatkoi matkaa.
Nyt täytyisi kai vain kohdata yökin.
Yökin oli kaunis.
Kukkaistytön mekko tummui hieman.
Kukkaityttö tahtoo olla taas kaunis, yön lammen heijastus itkettää.
Ei lähde verkkokalvolta päivisinkään.
Mutta kukkaistyttö oli yhä kukkaistyttö.
Ehkä joku päivä löydän takaisin peilikirkkaaseen iloon, eikä peilissä enää ole kulumia, säröjä ja tummia tahroja?
Tahtoisin nyt sitten oikaista erään SUURENpienen epäkohdan tässä blogissa.
On totta, että mulla on typerä bulimia ja ilkeä anoreksia.
On totta, etten pyytänyt kumpaakaan.
On totta, että on päiviä -liian useita sellaisia- jolloin oksennan kyyneleet valuen kahdeksan kertaa päivässä ja liimaan viattoman tekohymyn kasvoilleni, vaikka mun sielu on solmussa.
On totta, että on päiviä, kun mun ainoaa ruokaa on lenkkikenkien karkkinen väri, kuuma maantie ja väritön vesi.
On totta, että noina päivinä kaikki tuntuu vaikealta.
On totta, etten pidä kehostani. Ikinä.
On totta -harmiksenikin-, etten edes vihaa syömishäiriöitäni ihan joka päivä ja todella toivon laihtuvani, siis sitä toivon aina.
Mutta ei ole totta, etteikö mulla olisi ihania, rakastettavia auringon kultaamia päiviä. Aivan yhtä usein, ehkä useamminkin. (?)
Ei ole totta, ettenkö nauraisi usein tai saisi hauskoja päähänpistoja, nauttisi parin jäätelölusikallisen mausta ja kirmaisi kesämekko liehuen pitkässä heinikossa tai sukeltaisi pitkään viileässä vedessä. Ei ole totta, ettenkö kertoisi karmeita kummitusjuttuja taskulampun valossa tai lukisi tunteja hassuja sarjakuvia peittoni alla, hengitttäisi teen makeaa höyryä keuhkoihini ja kierisi vastasataneessa lumessa antaen jäähileen sulaa kasvoihini ja paakkuuntua hiuksiini tai nauttisi romanttisista romaaneista sohvanpohjalla kirjapinon hitaasti huvetessa. Luen kauniita sanoja, kirjoitan niitä, laula, tanssin, soitan kitaraa, pidän hauskaa ystävieni kanssa ja teen kirpparilöytöjä. Katselen tähtitaivasta ja pohdiskelen elämää. Minä rakastan elämää, perhettäni, kummityttöäni, ystäviäni, koiraani. Rakastan kirjoja, kirjoittamista, värejä, eläimiä ja luontoa.
Niinäkin päivinä minua seuraa Ana ja Mia, mutta en välitä. En ehkä syö, mutten välitä. (Tuokin kyllä vaikuttaa iloisuuteeni, positiivisesti...)
Koska sellaiseksi minut on luotu, positiiviseksi. "Kukkaistytöksi". Sen takia kai olen vielä järjissäni :D
Noina päivinä en välitä, etten ole täydellinen. En mieti sitä, vaan työnnän sen ajatuksen pois.
Mutta tämä blogi on noille syrjäänpainetuille ajatuksille, huonoille päiville, kyyneltäville kohtauksille, karulle totuuden kääntöpuolelle. Aina kun tänne kirjoitan, kevenen mieleltäni hieman ja hetkelliseti :).
Minun toiselle puolelleni. Auringon ohittaneelle kukkaistytölle, jolle irvistävät vain suljetut kukkien nuput.
Minä olen iloinen kukkaistyttö, joka näki pahaa unta ja itki.
Itki kunnes ymmärsi, ettei se ollutkaan unta.
Itku hiljeni, mutta kyynelet jäivät sisälle.
Mutta kukkaistyttö oli yhä kukkaistyttö.
Mutta mekon helma oli kurassa.
Maailma oli kurassa.
Hän oli kurassa.
Kukkaistyttö kohautti harteitaan ja jatkoi matkaa.
Nyt täytyisi kai vain kohdata yökin.
Yökin oli kaunis.
Kukkaistytön mekko tummui hieman.
Kukkaityttö tahtoo olla taas kaunis, yön lammen heijastus itkettää.
Ei lähde verkkokalvolta päivisinkään.
Mutta kukkaistyttö oli yhä kukkaistyttö.
Ehkä joku päivä löydän takaisin peilikirkkaaseen iloon, eikä peilissä enää ole kulumia, säröjä ja tummia tahroja?
maanantai 2. heinäkuuta 2012
Run away 'cause she's catching you... MIA!!
Anoreksian yksin voisi vielä kestää, mutta kun lisää bulimian... Mä en tiedä jaksanko. Se on sellainen asia, jota ihmiset kummeksuu enemmän. Se on suuremmassa vaarassa paljastua. Mutta juuri se on se puoli minusta, josta muut eivät tiedä.
Viime viikolla oli rippijuhlat ja synttärit. Rippijuhlat: Pala kakkua. 1 ja puoli keksiä. Puoli kupillista mehua. Sain osan tyhjennettyä.
Synttärit: Kysyviä katseita ystäviltä. Ei kakkua. 7 ballerina keksiä . 5 karkkia. Sitten melkoisesti (n. 100 g) sipsiä. Vettä. Vettä. Vettä. Purjous.
Mun kaverit, ne tietää. Tai ainakin yksi. Ei usko, että tää on mennyttä, vaikka juuri hänen takiaan niin sanon! Kun kerroin uusista juoksukengistä hän sanoi synkästi: "Älä lenkkeile liikaa". Mulla nousi pala kurkkuun.
Tänäänkin kuntoilun jälkeen repsahdin. Kuivattuja luumuja. 4 sipsiä. Voileipä (juusto, salaatti). Illalla 5 halloumin palaa, 3 thai bitesiä, 3 perunaa. 2 palaa leipää. Purjosin. En saanu kaikkea pois.
Ja tadaa mökillä! Olen muka kuntoillut. Lukenut hirveästi. En muka syö. En niin! Paitsi illalla. Sitte se karkaa lapasesta ja sitten oksennan. Itken ja vihaan itseäni. Joskus raapaisen ihoa kynsisaksilla. Vähän kovempaa, mutten koskaan viillä. Vihaan väkivaltaa, verta ja kipua liikaa. Ne ei saa kuulua mun elämään.
Mutta mun syömisestä on tullu ongelma. Kyllä musta tuntuu että syön ja paljon liikaakin, mutta öisin herään nälkään. Kuten nyt. Mutta... Läski olen silti.
Huomenna en syö, mä lupaan.
Ole hiljaa, valehteleva, itsekeskeinen sika.
Mutta mä lupaan...
Juuri bulimiaa mä vihaan niin paljon. Se huijaa olevansa onnistumisen merkki ja samalla tuhoaa sua sisältä ja on vielä niin tekopyhää ihmiselle, joka ei osaksi tahdo syödä siksikään, ettei kaikilla ole siihen mahdollisuutta. Joten, miksi sitten, kun saat eteesi ruokaa, et laita sitä muille talteen, et ota paljon vähempää, et anna suoraan muille, vaan purjoat sen vessanpönttöön. Niin itsekeskeistä. Niin typerää.
Ja mä niin vihaan sitä tunnetta, kun avaan vessan oven lukon ja astun ulkomaailmaan sama, miljoonasti harjoiteltu hymy kasvoilla. Nopeasti vain pyyhkäisten suupieltä.
Mutta en mä voi itselleni mitään...
Vai voinko?
Se on niin hankalaa.
Olisi mukavaa olla vahva. Löytää taas se voima elää hengellä ja vedellä. Ilman oksentelua. Se voima on mun sisällä. Ja sen löytyminen tosi lähellä. Itse asiassa, mun täytyy vaan ojentaa käteni.
Ojensin jo.
Se on niin paljon tuskattomampaa, niin paljon enemmän oikein. Se on mutkattomin tie maaliin.
Niin paljon puhtaampaa.
Water has a color.
Its the color of my tears,
soaked in all my sorrows,
not even visible
it appears.
Water has a color
it's the color of my smiles,
much too see through,
no matter 'bout my tries.
-minä
Tahdon jakaa erään tuskallisen jutun teidän kanssanne. Tästä mulle tuli aina vaan huonompi olo. Turhempi. Ei haluttu. Ruma. Ja taas se tapahtu mun perheen sisässä.
Miksei ne nää kuinka se sattuu?
Eikö ne välitä?
Yritän suojella niitä. En syytä. En koskaan.
Mutta monestiko tää tulee toistumaan?
Mun ei olis ollu pakko tietää.
Sain kuulla yhdessä aluksi niin mukavassa juttutuokiossa itsestäni vauvana.
Olin kuulemma ollut koominen näky.
Joo, olin normaalipainoinen.
Toisin kuin superlaiha isoveljeni :/.
Todella persoonallinen (ulkonäkö) (=outo. Samaa se tarkoittaa.)
Suuret silmät, suuri nenä, suuri suu.
Pienissä, pyöreissä kasvoissa.
"Kaikki isoa, ei voi mennä pieleen"
sanoi mummoni. <3 Liian iso syntymästään lähtien. -.-
Mutta isäni kuulemma kysyi joskus minua katsellessaan:
"Onko hän todella kaunis?"
Epäili sitä, onko oma tytär edes kaunis.
Ja nyt minulle nauretaan, kun vilkaisen jokaiseen heijastavaan pintaan.
Vaikka nyt suuret piirteet on tasoittunut (iso suu ei) ei mulle kauneuskomplimentteja satele.
"Liian laiha!" "Noi vaatteet ei istu sulle." "Et ole mikään malli." "Mitäs pullukka?"
"Miksi sä koko ajan katselet peiliin?"
Noita mä kuulen.
Katson vaan, kun blondia pikkusiskoa ylistetään. Mutta senhän isä ja äiti täällä asuu. Mä oon kai vaan muisto ennen ehjästä perheestä. Hän on nuorin että ensimmäinen. Mutta mä en halua olla kateellinen, mutta olen silti. En ole. Vähän. En. Kukapa ei haluaisi olla ihailtu?
Mulle ei päivittäin, viikottain tai edes kuukausittain kerrota "kuinka kaunis mä olen".
Mua sanotaan liian laihaksi. Vitsaillaan läskiksi. Pikkusiskoa ei piikitellä. Hän on niin hento ja hauras. 3 vuotta nuorempi.
Liian suuri syntymästään.
FF
//anteeksi selvä katkeruudenmakuinen angst. Ei oo ollu niitä parhaita päiviä :P
torstai 28. kesäkuuta 2012
Tummanvioletti
Se on väri, joka on tänään päässäni.
Olen syönyt luumuja, luumuja ja hiukan lisää luumuja.
Oikeasti, ne toimii paremmin kuin laksat!
Eilen palattiin pyöräretkeltä: olin viikon mökillä kaveriporukassa, matkaa oli vain sellaiset 106 km yhteensuuntaan... :D
Viikko oli jälleen mahtava, mutta tämä oli ensimmäinen kerta, kun minulla oli todella jotain salattavaa...
"Otatko jätskiä"
"En..."
"Miksi et?"
"Ei tee mieli..."
"Taaskaan?"
"Miksi syöt noin paljon luumuja?"
"Ne on hyviä..?"
"Tiedätkö, että ihmiset syö noita, kun niillä on ummetusta... vähän kuin laksoja?"
"Aijaa?"
"Selviskö koskaan, mikä oli se sun selkäongelma?"
"..."
"?"
"No, tavallaan..."
"No mikä sitä vaivasi?"
"Öhm... No se oli vaan..."
*keskeytys*
*en jatka*
"Aijaa, no selvä, siis se!"
*en yhä jatka*
"???!!!?"
Selkää vaivaa joku "lukko", en muista alkua, mutta pitkä nimi ja päättyy sanaan lukko. Syy on vaarallisen alhainen rasvaprosentti: luiden, lihasten ja nivelien välissä ei ole tarpeeksi rasvaa ja se aiheuttaa vähitellen kamalan lukon. Mutta ei kyllä ole kovin alhaisen rasvaprosenttinen olo...
Haluan vain sanoa kaikille, jotka luulee/väittää, että olen pro ana, että niin ei ole. Olen ihminen, jota on kutsuttu lihavaksi ja joka on ottanut sen liian tosissaan. Ihminen, joka vihaa omaa peilikuvaansa. Ihminen joka ei huomaa laihtuneensa, vaikka kilot karisee. Ihminen joka haluaa todistaa pystyvänsä. Ihminen, joka ei luovuta. Ihminen, joka on matkalla täydellisyyteen ja omaan taivaaseen hinnalla kuin hinnalla, vaikka välillä pelottaa.
Kerron viikosta enemmän joskus myöhemmin, mutta nyt paljastan seuraavaan hullun ideani!
Luumuviikko! 10 luumua päivässä ja hiukan iltaruokaa + vitamiinit.
Sen jälkeen en tiedä, mutta olen päättänyt, että annan itselleni oman henkilökohtaisen syntymäpäivälahjan: aion olla 40 kiloinen 24.9.12 mennessä (syntymäpäiväni) ja jos näin on niin otan napakorun. Tiedän, klisee, mutta...
Olin tänään vain pyöräilemässä ja ihmettelin miksi ihmiset aina vain valittaa, mutta eivät kuitenkaan tee asialle mitään:
"Olen niin läski!" sanotaan samalla kun löhötään telkkarinedessä ja syödään karkkia.
"Voi kuinka inhottavaa, että eläimiä tapetaan!" sanotaan makkaraa grillatessa.
"Kunpa ei enää tarvitsisi sotia" sanotaan inttiä suorittaessa.
"Voi kunpa nälänhätä loppuisi" sanotaan esim. keräysastian ohi käveltäessä.
Lista on pitkä, mutta pointti on se, että jokainen voi henkilökohtaisesti tehdä jotakin, jos todella haluaa. Täytyy vain jaksaa yrittää.
Yhtäkkiä minuun iski päättäväisyyspuuska. En enää repsahtele tai luovuta! Aion jatkaa matkaanin täydellisyyteen ylväästi! Aion mahtua hopeisiin housuihini, aion olla kevyt kuin höyhen, aion asekltaa ilman häpeää, aion juosta tuulen vierellä ja antaa valon virrata lävitseni.
Anteeksi sekavasta tekstistä.
FF (fatfat today)
Olen syönyt luumuja, luumuja ja hiukan lisää luumuja.
Oikeasti, ne toimii paremmin kuin laksat!
Eilen palattiin pyöräretkeltä: olin viikon mökillä kaveriporukassa, matkaa oli vain sellaiset 106 km yhteensuuntaan... :D
Viikko oli jälleen mahtava, mutta tämä oli ensimmäinen kerta, kun minulla oli todella jotain salattavaa...
"Otatko jätskiä"
"En..."
"Miksi et?"
"Ei tee mieli..."
"Taaskaan?"
"Miksi syöt noin paljon luumuja?"
"Ne on hyviä..?"
"Tiedätkö, että ihmiset syö noita, kun niillä on ummetusta... vähän kuin laksoja?"
"Aijaa?"
"Selviskö koskaan, mikä oli se sun selkäongelma?"
"..."
"?"
"No, tavallaan..."
"No mikä sitä vaivasi?"
"Öhm... No se oli vaan..."
*keskeytys*
*en jatka*
"Aijaa, no selvä, siis se!"
*en yhä jatka*
"???!!!?"
Selkää vaivaa joku "lukko", en muista alkua, mutta pitkä nimi ja päättyy sanaan lukko. Syy on vaarallisen alhainen rasvaprosentti: luiden, lihasten ja nivelien välissä ei ole tarpeeksi rasvaa ja se aiheuttaa vähitellen kamalan lukon. Mutta ei kyllä ole kovin alhaisen rasvaprosenttinen olo...
Kerron viikosta enemmän joskus myöhemmin, mutta nyt paljastan seuraavaan hullun ideani!
Luumuviikko! 10 luumua päivässä ja hiukan iltaruokaa + vitamiinit.
Sen jälkeen en tiedä, mutta olen päättänyt, että annan itselleni oman henkilökohtaisen syntymäpäivälahjan: aion olla 40 kiloinen 24.9.12 mennessä (syntymäpäiväni) ja jos näin on niin otan napakorun. Tiedän, klisee, mutta...
Olin tänään vain pyöräilemässä ja ihmettelin miksi ihmiset aina vain valittaa, mutta eivät kuitenkaan tee asialle mitään:
"Olen niin läski!" sanotaan samalla kun löhötään telkkarinedessä ja syödään karkkia.
"Voi kuinka inhottavaa, että eläimiä tapetaan!" sanotaan makkaraa grillatessa.
"Kunpa ei enää tarvitsisi sotia" sanotaan inttiä suorittaessa.
"Voi kunpa nälänhätä loppuisi" sanotaan esim. keräysastian ohi käveltäessä.
Lista on pitkä, mutta pointti on se, että jokainen voi henkilökohtaisesti tehdä jotakin, jos todella haluaa. Täytyy vain jaksaa yrittää.
Yhtäkkiä minuun iski päättäväisyyspuuska. En enää repsahtele tai luovuta! Aion jatkaa matkaanin täydellisyyteen ylväästi! Aion mahtua hopeisiin housuihini, aion olla kevyt kuin höyhen, aion asekltaa ilman häpeää, aion juosta tuulen vierellä ja antaa valon virrata lävitseni.
 |
| Hassua kyllä, se olisi ihanaa. |
Näihin tunnelmiin päätän tämän tekstin.
Anteeksi sekavasta tekstistä.
FF (fatfat today)
torstai 9. helmikuuta 2012
Fairy for a night.....
Kuun valo tajuntani läpäisee
Ihmiset sitä näkemättä harhailee.
Peililaatikkojen pinnat kimaltaa.
Sirpaleet jaloillani kuulta valoa lainaa.
Kynnet verillä, jalat väsyneet.
Ottaa kipeää, kun astuu totuuteen.
Sirpaleissa katsoo silmä.
Silmä pakenee peililaatikkojen massaa.
Ei niiden kuvajainen tuo rauhaa.
Silmä on synkän tuhkan harmaa.
Se tuntee vain tuskaa.
Peilien keskeltä valo nousee,
peileistä heijastuu, eksyttää, leikittelee.
Tulikärpänen vapaudesta iloitsee.
Lukkiutuu siihen silmä tuhkan harmaa,
siihen rakastuu, sitä seuraa.
Heijastuu valo yhä vain peililaatikoista,
huijaa, yhä eksyttää matkien kaunoista.
Silmä vihdoin valon kohtaa.
Väri ei enää ole harmaa.
Silmistä toisen heijastuessa,
on jälleen ruskea,
nauttii nuoruuden huumasta.
Laatikot särkee hetken huuma,
liekö totta vai syömmein unelma?
Sirpaleiden heijastuksissa vain he kaksi,
hetki muuttuu todemmaksi.
Kerran loppuu hänet hylkää.
Peililaatikoiden sirut yhteen lentää.
Valo ei enää kokonaan katoa.
Helpottaa vähän, luo polkua.
Vaan voiko se rikkoa päänsisäistä ikuisuutta?
Paino heittelee 47,3 -46,2. Numerot sattuu. Niilä on terävät kärjet. Ja multa kysytään miksen tykkää matematiikasta.
Olen epäonnistuja kaikin puolin.
Miksi sitten olin keiju yhden illan ajan? Koska hän sanoi kyllä. Minulle sanottiin "kyllä".
Olin diskossa. Pidin hauskaa koko illan. Tanssin kuin hullu (vaikka musiikki oli mitä oli), ensimmäiset juhlimassa, viimeisenä lähtemässä. Olin iloinen, tunsin oloni... jopa suhteellisen siedettävän näköiseksi. Poltinhan samalla useita satoja kaloreita. :)
Hitaat tulivat. Hän istui penkillä, kahden kaverinsa päässä minusta. Olin kuin halvaantunut. Tahdoin tanssia hänen käsivarsillaan.Oli hän tanssinut parit nopeat meidän porukassamme, mutta tämä oli täysin eri asia. Ystäväni kysyi minulta, että mitä odotan. Hyvähän hänen on sanoa, kun hän on nätti kuin mikä! Hänelle kukaan ei edes harkitsisi ei vastausta. Mutta nuoressa sydämmessäni tiesin, että en enää kestäisi "ei":tä. Olin repinyt palasia sydämestäni jo niin monta kertaa. Ikinä pääsemättä kovin pitkälle. Minut tiputettiin aina tyhjän päälle. Nuori rakkaus ottaa todella kipeää. Sanokaa vain, että ylireagoin, mutta minua sattuu.
Hänen kaverinsa nousivat. Ajattelin, että voin hengittää, että ihan sama, hän olisi kuitenkin kieltäytynyt ja katsoin jalkoihini. Kannustuspuheita pitänyt ystäväni katsoi minuun ärsyyntneenä ja väläytti sitten hymyn, nousi ja kysyi HÄNELTÄ (joka oli noussut hitaasti vasta paljon ystäviensä jälkeen..?) että tahtooko tämä tanssia kanssani. Hän katsoi minuun nopeasti samalla nyökäten ja hymyillen vähän. Olin täydellisessä shokki tilassa. Nousin seisomaan ja kysyin ääni täynnä epäuskoa; "Tahdotko tanssia minun kanssani?" ja hän nyökkäsi kuin se olisi itsestään selvyys. Tanssimme kolme kappaletta putkeen. Kumpikaan ei ollut lähtemässä mihinkään ennen kuin viimeinen hidas loppui. Viimeinen kappale oli "Heaven" (Bryan Adams) Katsoin häneen ja sopersin "Kiitos" ja lähdin liitoon kaverini käteen tarttuen ja kuin suunnitellusti hän pyörätti minut piruetilla ympäri. Olin keiju.
"Pink ribbons are tied each instant in my head,
the walls of my cloudy castle are gettin higher,
I'm as happy as can be,
oh let this instant be everything in me"
Se on kuitenkin ohi nyt. Jokaikinen solu (täynnä ihraa) minussa kieltää kaikin voimin mahdollisuuden, että hän voisi tykätä minusta. Miksi tykkäisi. Yksikin hyvä syy. Edellinen ihastukseni sai minut uskomaan, että olin kaunis ja huomion arvoinen, täydellinen keijukainen ja katsokaa mitä polkua se rakensi! Kaikki loppui kuin seinään! Turhat haaveet, turha mustavalkoinen kortti, jonka lähetin hänelle, turhat sydämet tekstivisetien lopussa... Naïvia, arpeuttavaa "rakkautta". Kun kävelen hänen ohitsensä käytävillä tekisi mieli mennä hänen luokseen ja vaatia selitystä. Vaikka vastaus olisi, että koska olen ruma. Tahtoisin myös sulkea FashionTV:n, joka saa minut itkemään, kun olen syönyt, saada kaverini ihastumaan johonkin muuhun kuin tanssipariini, että minulla olisi edes tuhannesosa mahdollisuus, antaa afrikan lapsille kaikki se ruoka, jonka nyt oksennan vessanpönttöön, unohtaa se yksi banaani, joka aloitti tyhmän bulimiani, heittää pois ne hopeiset housut, jotka ostin 11 vuotiaana ja joihin tahdon jälleen mahtua, antaa mennä sen kommentin siitä vanhasta kuvasta, josta paappani sanoi, että on minullakin joskus ollut sitä läskiä, koska hän sanoi joskus, palata seiskan alkuun ja olla sosiaalisempi, samanlainen kuin nyt olen, jättää haavoittamatta sitä yhtä ja unohtaa se, että kun treenasin ja söin vähemmän sain vatsani litteämmäksi! Jos edes nuo kohdat poistuisivat voisin uskoa, että minullakin on oikeus ihastua, oikeus olla rakastettu, mahdollisuus poikaystävään, oikeus syödä, oikeus pukea päälleni korkeavyötäröisiä housuja ja skinny fit jeanssejä, pitää siitä tunteesta, että on täynnä... mutta ne ovat osa elämääni. Ja se sattuu.
Mulla piti alkaa menkat 3 päivää sitten... Ne ei tullut. Tai no, tuli, mutta ne kesti päivän ja verta oli tosi vähän. Ihan epäreilua! Miks mulle sanotaan, että oon laihtunu, kun peilikuvani ei muutu! Se on kuin irvikuva tytöstä, läski, oksettava, epäsopusuhtainen, vankila, josta ei ole ulospääsyä! Miks mä tunnen mun lonkkaluut, vaikken ennen tuntenut ja silti kuvajainen pysyy samana??? Miks muut saa olla laihoja ja ihania ja pitää kauniita, tiukkoja vaatteita ja niillä on menkat ja ei huolta siitä, että oheneeko hiukset? Miks mulle sanotaan, että oon alipainoinen? Miks mun suuhun suorastaan TUNGETAAN ruokaa (oikeesti, mun kaveri tekee niin) jos sanon, etten oo nälkäinen?
Mä. En. Tahdo. Enää. Koskaan. Syödä!
Kaverini löysi thispo kuvani kouluvihosta, siis sellaisen, jonka olin itse piirtänyt, ensin omakuvani ja sitten sen, jonka halusin olla. Tiedän, tyhmä paikka, mutta hei! Oli se piilossa monta kuukautta, kunnes tänään... Kaveri kysyi: "Öööö... Mikä tää on" mä näin thispoa, mä näin kannustus tekstejä. Näin itseni piirrettynä. I saw perfection next to me. Mä vaan otin sen vihon sulkien sen ja sanoin: "Ääh, ei mitään, matikantunnit on tylsiä." Mun kaveri otti sen takaisin, mut en huomannut. Se anto sen takaisin ja mun thinspo kuvien päälle oli kirjoitettu pinkillä: "You already are the perfection, silly you <3<3<3<3".
Please: Stop telling me I'm perfect, 'cause I'm not.
I'll be perfect, when I can just step on thin air and walk to the sun, whose light will come through me, lightening the world and when I will be able to walk on fresh snow without leavin one footstep. I'll be perfect, when I'm loved. Or when I'll finally be able to kiss my reflection and smile. And that kiss wont feel cold.
Begging you to love yourself,
FF (fat or fairy)
Ihmiset sitä näkemättä harhailee.
Peililaatikkojen pinnat kimaltaa.
Sirpaleet jaloillani kuulta valoa lainaa.
Kynnet verillä, jalat väsyneet.
Ottaa kipeää, kun astuu totuuteen.
Sirpaleissa katsoo silmä.
Silmä pakenee peililaatikkojen massaa.
Ei niiden kuvajainen tuo rauhaa.
Silmä on synkän tuhkan harmaa.
Se tuntee vain tuskaa.
Peilien keskeltä valo nousee,
peileistä heijastuu, eksyttää, leikittelee.
Tulikärpänen vapaudesta iloitsee.
Lukkiutuu siihen silmä tuhkan harmaa,
siihen rakastuu, sitä seuraa.
Heijastuu valo yhä vain peililaatikoista,
huijaa, yhä eksyttää matkien kaunoista.
Silmä vihdoin valon kohtaa.
Väri ei enää ole harmaa.
Silmistä toisen heijastuessa,
on jälleen ruskea,
nauttii nuoruuden huumasta.
Laatikot särkee hetken huuma,
liekö totta vai syömmein unelma?
Sirpaleiden heijastuksissa vain he kaksi,
hetki muuttuu todemmaksi.
Kerran loppuu hänet hylkää.
Peililaatikoiden sirut yhteen lentää.
Valo ei enää kokonaan katoa.
Helpottaa vähän, luo polkua.
Vaan voiko se rikkoa päänsisäistä ikuisuutta?
Paino heittelee 47,3 -46,2. Numerot sattuu. Niilä on terävät kärjet. Ja multa kysytään miksen tykkää matematiikasta.
Olen epäonnistuja kaikin puolin.
Miksi sitten olin keiju yhden illan ajan? Koska hän sanoi kyllä. Minulle sanottiin "kyllä".
Olin diskossa. Pidin hauskaa koko illan. Tanssin kuin hullu (vaikka musiikki oli mitä oli), ensimmäiset juhlimassa, viimeisenä lähtemässä. Olin iloinen, tunsin oloni... jopa suhteellisen siedettävän näköiseksi. Poltinhan samalla useita satoja kaloreita. :)
Hitaat tulivat. Hän istui penkillä, kahden kaverinsa päässä minusta. Olin kuin halvaantunut. Tahdoin tanssia hänen käsivarsillaan.Oli hän tanssinut parit nopeat meidän porukassamme, mutta tämä oli täysin eri asia. Ystäväni kysyi minulta, että mitä odotan. Hyvähän hänen on sanoa, kun hän on nätti kuin mikä! Hänelle kukaan ei edes harkitsisi ei vastausta. Mutta nuoressa sydämmessäni tiesin, että en enää kestäisi "ei":tä. Olin repinyt palasia sydämestäni jo niin monta kertaa. Ikinä pääsemättä kovin pitkälle. Minut tiputettiin aina tyhjän päälle. Nuori rakkaus ottaa todella kipeää. Sanokaa vain, että ylireagoin, mutta minua sattuu.
Hänen kaverinsa nousivat. Ajattelin, että voin hengittää, että ihan sama, hän olisi kuitenkin kieltäytynyt ja katsoin jalkoihini. Kannustuspuheita pitänyt ystäväni katsoi minuun ärsyyntneenä ja väläytti sitten hymyn, nousi ja kysyi HÄNELTÄ (joka oli noussut hitaasti vasta paljon ystäviensä jälkeen..?) että tahtooko tämä tanssia kanssani. Hän katsoi minuun nopeasti samalla nyökäten ja hymyillen vähän. Olin täydellisessä shokki tilassa. Nousin seisomaan ja kysyin ääni täynnä epäuskoa; "Tahdotko tanssia minun kanssani?" ja hän nyökkäsi kuin se olisi itsestään selvyys. Tanssimme kolme kappaletta putkeen. Kumpikaan ei ollut lähtemässä mihinkään ennen kuin viimeinen hidas loppui. Viimeinen kappale oli "Heaven" (Bryan Adams) Katsoin häneen ja sopersin "Kiitos" ja lähdin liitoon kaverini käteen tarttuen ja kuin suunnitellusti hän pyörätti minut piruetilla ympäri. Olin keiju.
"Pink ribbons are tied each instant in my head,
the walls of my cloudy castle are gettin higher,
I'm as happy as can be,
oh let this instant be everything in me"
Se on kuitenkin ohi nyt. Jokaikinen solu (täynnä ihraa) minussa kieltää kaikin voimin mahdollisuuden, että hän voisi tykätä minusta. Miksi tykkäisi. Yksikin hyvä syy. Edellinen ihastukseni sai minut uskomaan, että olin kaunis ja huomion arvoinen, täydellinen keijukainen ja katsokaa mitä polkua se rakensi! Kaikki loppui kuin seinään! Turhat haaveet, turha mustavalkoinen kortti, jonka lähetin hänelle, turhat sydämet tekstivisetien lopussa... Naïvia, arpeuttavaa "rakkautta". Kun kävelen hänen ohitsensä käytävillä tekisi mieli mennä hänen luokseen ja vaatia selitystä. Vaikka vastaus olisi, että koska olen ruma. Tahtoisin myös sulkea FashionTV:n, joka saa minut itkemään, kun olen syönyt, saada kaverini ihastumaan johonkin muuhun kuin tanssipariini, että minulla olisi edes tuhannesosa mahdollisuus, antaa afrikan lapsille kaikki se ruoka, jonka nyt oksennan vessanpönttöön, unohtaa se yksi banaani, joka aloitti tyhmän bulimiani, heittää pois ne hopeiset housut, jotka ostin 11 vuotiaana ja joihin tahdon jälleen mahtua, antaa mennä sen kommentin siitä vanhasta kuvasta, josta paappani sanoi, että on minullakin joskus ollut sitä läskiä, koska hän sanoi joskus, palata seiskan alkuun ja olla sosiaalisempi, samanlainen kuin nyt olen, jättää haavoittamatta sitä yhtä ja unohtaa se, että kun treenasin ja söin vähemmän sain vatsani litteämmäksi! Jos edes nuo kohdat poistuisivat voisin uskoa, että minullakin on oikeus ihastua, oikeus olla rakastettu, mahdollisuus poikaystävään, oikeus syödä, oikeus pukea päälleni korkeavyötäröisiä housuja ja skinny fit jeanssejä, pitää siitä tunteesta, että on täynnä... mutta ne ovat osa elämääni. Ja se sattuu.
Mulla piti alkaa menkat 3 päivää sitten... Ne ei tullut. Tai no, tuli, mutta ne kesti päivän ja verta oli tosi vähän. Ihan epäreilua! Miks mulle sanotaan, että oon laihtunu, kun peilikuvani ei muutu! Se on kuin irvikuva tytöstä, läski, oksettava, epäsopusuhtainen, vankila, josta ei ole ulospääsyä! Miks mä tunnen mun lonkkaluut, vaikken ennen tuntenut ja silti kuvajainen pysyy samana??? Miks muut saa olla laihoja ja ihania ja pitää kauniita, tiukkoja vaatteita ja niillä on menkat ja ei huolta siitä, että oheneeko hiukset? Miks mulle sanotaan, että oon alipainoinen? Miks mun suuhun suorastaan TUNGETAAN ruokaa (oikeesti, mun kaveri tekee niin) jos sanon, etten oo nälkäinen?
Mä. En. Tahdo. Enää. Koskaan. Syödä!
Kaverini löysi thispo kuvani kouluvihosta, siis sellaisen, jonka olin itse piirtänyt, ensin omakuvani ja sitten sen, jonka halusin olla. Tiedän, tyhmä paikka, mutta hei! Oli se piilossa monta kuukautta, kunnes tänään... Kaveri kysyi: "Öööö... Mikä tää on" mä näin thispoa, mä näin kannustus tekstejä. Näin itseni piirrettynä. I saw perfection next to me. Mä vaan otin sen vihon sulkien sen ja sanoin: "Ääh, ei mitään, matikantunnit on tylsiä." Mun kaveri otti sen takaisin, mut en huomannut. Se anto sen takaisin ja mun thinspo kuvien päälle oli kirjoitettu pinkillä: "You already are the perfection, silly you <3<3<3<3".
Please: Stop telling me I'm perfect, 'cause I'm not.
I'll be perfect, when I can just step on thin air and walk to the sun, whose light will come through me, lightening the world and when I will be able to walk on fresh snow without leavin one footstep. I'll be perfect, when I'm loved. Or when I'll finally be able to kiss my reflection and smile. And that kiss wont feel cold.
Begging you to love yourself,
FF (fat or fairy)
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)