Minä olen yrittänyt saada lupaamaani projektia eteenpäin, olen yrittänyt itse päästä eteenpäin, ja olen yrittänyt paljon kaikenlaista siinä sivussa.
Minä olen muuttanut omilleni ja kirjoittanut paljon. Olen tavannut uusia ihmisiä ja tullut täysi-ikäiseksi. Olen melkein ensimmäisen runokokoelmani lopussa.
Minä olen alkanut tupakoida, lopettanut psykologilla käymisen, ollut humalassa ja krapulassa ja ties missä muussa ties kuinka usein. Minä olen ollut korkealla.
Ja sitten käsittämättömän matalalla.
Tiedättekö, minä yritän. Minä yritän olla onnellinen ja tasapainoinen ja kunnollinen ja parantunut.
Minä nyt en vain satu sellainen olemaan.
En minä usko, että olen enää masentunut tai syömishäiriöinen,
minun on vain joskus muistutettava itseäni siitä, että olen elossa,
ja se nyt vain sattuu käymään helposti veren vuodattamisella,
minun on saatava tuntea, että teen jotakin, että ajattelen, etten alistu,
minun on purettava pettymystä ja surua ja vihaa
ja sekin käy helposti ohuilla terillä,
ja se on niin surkuhupaisan typerää,
samoin kuin se, että luulen vieläkin olevani täysipainoinen kapina,
jos vietän viikon syömättä ja pyörryn käytävällä,
ja sitten olevani kovinkin vahva, jos sinä päivänä syön paketillisen makaroonia tai spurgusuklaata,
ja sitten oksennan ne
syön seuraavana päivänä saman verran, mutta en ehkä oksenna,
ajattelen, että minulla on kai BED
ja istun penkin reunalla ja tupakoin silmät kiinni ja kiroan italiaksi ja ranskaksi
kuvitellen itseni lihavaksi
näkymättömäksi
alastomaksi
suureksi
pieneksi
luurangoksi
pojaksi
naiseksi
sitten kävelen hautausmaalla, palaan kirjoittamaan, ajan itseni paranoiaan omalla runollani.
Sitten unohdan tuollaiset asiat,
käyn baarissa, juttelen ihmisille, ihmettelen ensilunta ja kuuntelen semipsykedeelistä musiikkia,
kirjoitan luonnosta,
kirjoitan elefanteista ja boheemeista,
rakastun – syvästi rakastunkin – runoilijoihin, jotka kuolivat sata vuotta sitten,
syön koulun vastapaistettua leipää, ostan punch punch suklaata,
puhun maailmanmuuttamisesta ja maailmanpelastamisesta ja teatterin perustamisesta,
kuuntelen muita ihmisiä, autan muita ihmisiä,
poltan vähemmän tupakkaa,
opin juomaan absintin ja rommin sijaan kaljaa,
syön muutakin kuin makaroonia
ja sitten tuntuu taas raskaalta, enkä osaa nukkua,
jokin muistuttaa minua siitä, kuinka helppoa on olla syömättä
koeviikko alkaa
ja sitten tämä katkonainen kiertokulku on palannut kohtaan, josta voi aloittaa uudestaan.
Istun penkin reunalla ja mietin, etten ole depressiossa,
että normaali oleminen on yleensäkin hiljaista, kosteaa melankoliaa,
ja että lopulta minä taidan lihoa, eikä tupakka nouse lihavilla päähän.
Mietin, etten enää koskaan kirjoita syömisestä, enkä etenkään numeroista,
ja sitten käy näin.
Kipeää tämä elämä, ja hankalaa.
Kaikkea mietinkin ja kaikesta välitänkin, niin että itken matikan kokeissa,
enkä osaa enää yllättyä kun jokin loppuu.
Going round in circles,
FF
Näytetään tekstit, joissa on tunniste mitä parantuminen on. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste mitä parantuminen on. Näytä kaikki tekstit
keskiviikko 12. marraskuuta 2014
torstai 17. heinäkuuta 2014
Kulkemassa pois metsästä
Kun aloitin tämän blogin, olin vain eksynyt 15 -vuotias, joka oli kyllästynyt yksinäisyyteen ja tekopyhyyteen ja moneen muuhun asiaan. Minä aloin leikkiä asioilla, jotka pitäisi jättää rauhaan.
Ei kukaan toivo sairastuvansa syömishäiriöön, mutta sitä kutsuu luokseen tietämättään, mille todella avaa oven.
Minä sanoin lopulta eksyneeni metsään, jossa sairauden sokaiseva valo oli turva.
Nyt olen lähes täysi-ikäinen lukiolainen, joka ymmärtää, että näkee vieläkin ja kävelee pois metsästä.
Matkalla kaatuu ja jalat ovat väsyneet, silmät ovat väsyneet, mutta pois on päästävä.
Se, mikä alkoi harhautuksena todellisuudesta, vääränä käännöksenä tyytyväisyyden matkalla muuttui lopulta epätoivoiseksi ja riuduttavaksi sairaudeksi, joka antoi unohtaa kaikki jalot tarkoitusperät ja jätti vain pelon lihomisesta ja kaipuun laihuuteen, valenirvanaan.
Uuvuttavat lenkkipolut ja vesipainon kammoaminen kaatuivat lopulta loputtomuudeksi kehnosti kirjoitettuja päiväkirjamerkintöjä nenämahaletkunaamassa ja hiljaisuutta.
Kun valenirvanan valheellisuus paljastui ja minä vapauduin, päädyin vain syvän epätoivon syliin.
Epätoivon, jota hukuttavampaa ei ole. Se tuntui hitaalta kuolemiselta, paljon enemmän kuin suunnitelmallinen ja siisti laihduttaminen oli tuntunut.
Verta ja viiltoja ja lojumista kattoa katsoen, ajan unohtuminen, pois, pois ajelehtiminen ja ne katkerat naurahduksen hetket, jotka lopulta sattuivat vain pahemmin, jokainen maisema ja tunne ja ihmiskontakti murhasi minua.
Kaikki, jota olin juossut ja päässyt pakoon 40:ssä kilossani palasi takaisin ja painoi enemmän kuin koskaan, vaikka minä jälleen jätin syömättä, en osannut edes ajatella syöväni ja pelkäsin ruokaa, kehollisuutta, elämää.
Minä kuihduin ja lopulta vaivuin pois. Pois siitä, mitä muut ihmiset näkevät. Pois iltana, jona minut yritettiin saada takaisin.
Psykoosi on vaikea selittää. Minä katosin, mutta se otti tavallaan kipeää. Ihmisiä ei enää ollut, tai he olivat, mutta heillä ei enää ollut väliä. Minut verhosi maailma, jonka mieleni loi. Se oli vääristynyt ja groteski kollaasi kaikesta pahasta.
Aika katosi. Olin jälleen sairaalassa. Aika katosi. Olin jälleen nenämahaletkussa.
Luin loputtomasti sanoja kellastuvien kirjojen sivuilta ja kieltäydyin luopumasta niistä, vaikka niitä yritettiin minulta viedä.
Lopulta... Huomaamattani, minä aloin palata. Itkettyäni ja murruttuani ja taisteltuani sitä vastaan tietämättä, mitä vastaan taistelin. Kynsittyäni käsiäni verille ja opittuani tyhjentämään nenämahaletkua hampaita harjatessa ja oltuani liian ahdistunut edes käymään suihkussa tai vessassa.
Mikään sillä osastolla ei sitä tehnyt. Paitsi se, että minä olin kaiken ulottumattomissa. Mutta itse ne askeleet ottaa, ei kukaan vedä sinua eteenpäin nenämähaletkusta kiskoen.
Oliko se ohi sinä päivänä kun palasin osastolta?
Ei. Minä kävin intervallijaksoilla, vaikka aloitinkin koulun uudestaan.
Minä kammosin ruokalaa, olisikin ollut vain se, minä kammosin edes kävellä lukiossa. Kaikki ihmiskontakti oli minulle liikaa. Ja minä toivoin sitä toivetta vihaten, että voisin taas laihtua.
Ja minä laihduin... Ja nostin painoani... Ja laihduin.... Ja nostin painoani....
Murtuen ahdistuksiin ja järjettömiin itkuihin, oksentaen ja vihaten sitä.
Mutta minä olin jo vähän herännyt.
Minä ymmärsin, että syömishäiriö ja sen alla piillyt masennus olivat vieneet minulta kaiken.
Matikan arvosanat, veriarvot, terveyttä, keveyden, joilla muut ihmiset söivät ja elivät, sosiaaliset taidot, pitkäaikaisia ystävyyssuhteita, nuoruuden...
Minä vihasin olla nuori, sillä en koskaan ollut tullut nuoreksi. Nyt aion oppia.
Minä olin unohtanut tärkeimmät elämässä.
Kauneus (joka ei ole yksinkertaista eikä pelkästään ihmisruumiissa), Vapaus, Totuus, Rakkaus.
Minä olin menettänyt monia mahdollisuuksia onneen, mutta suurimpana niistä ensirakkauden, jonka menetyksen synnyttämä tyhjiö oli kivuista katkerinta.
Mutta minulla oli sanani, jotka olivat välillä muuttuneet tyhjiksi ja numeropohjaisiksi, välillä olleet vain mustaa ja ahdistusta, mutta kasvaneet ja olleet mukanani.
Kotikaupungistani halusin eroon, liian monta haamua ja tärkeimpänä
minun on alettava elämään elämääni,
jatkettava tiellä, jonka koen oikeaksi,
ja tämä kaupunki, jolla on monta puuta, jonka juurelle olen oksentanut, monta ojaa, jonne olen heittänyt ruokaa, jonka rintaliiveihini ja taskuihini olen piilottanut, monta tietä, joilla hölkätessäni pääni on muuttunut keveäksi tai olen itkenyt, rakennuksia, joita vasten nojatessa maailmani on tuntunut murtuvat ja kattoja, joilla olen kuvitellut päättäväni elämäni... Miten tämä kaupunki voisi olla minulle hyvä?
Minä lähden, viimein, lähden paikkaan, johon minun olisi pitänyt lähteä jo vuosia sitten, ja rakentaa nuoruuteni toiseksi.
Kuitenkin, tämä on elämäni, enkä minä voi olla siitä pahoillani, sillä minä olen kompuroiden kävelemässä metsästä, ja meillä on vain tämä yksi elämä.
On päiviä, useita päiviä, viikkoja kuten edellinen, kun minä menetän uskoni ahdistuessani sokeristen leivosten tai ravintola-annosten edessä, purskahtaessani itkuun ruoan takia, sillä liian paljon pahaa olen siihen liittänyt, jättäessäni syömättä kerran... kaksi... kolme peräkkäin ja oksentaessani sitten pienenkin määrän ruokaa, vaikka vain muutaman desilitran teetä juotuani. Ne ovat hetkiä, kun kävelen pihalle ja katson taivasta enkä usko, että tämä koskaan loppuu. Että minä olen tuomittu noidankehään parempia ja huonompia aikoja, ja että sen vielä kestäisinkin, mutta sitä en, että depression aalto tuo peililaatikkohirviöni - anoreksian - mukanaan.
En minä halua elää illuusiota, jonka takia peilikuvani voi muuttua silmänräpäyksessä kymmenen kertaa kauheammaksi tai saatan herätä syöpäläisenä, jota inhottaa oman ruumiinsa koskettaminen.
Minä haluan jäädä valon ja luomisen hetkiin.
Siihen on vielä matkaa, mutta oli päivä, viime maanantai, jona minä katsoin peiliin. Ensimmäistä kertaa ikuisuuteen minä katsoin kokovartalopeiliin ja ajattelin oman nimeni.
Te 48 seuraajaa, jos luette tämän, jos yksikin lukee tämän loppuun asti, niin minä toivon, ettette kaipaisi enää pidempää tietä, joka kiertää ja on möykkyinen. Niin paljon kuin se on saattanutkin minulle opettaa, sen olisi voinut löytää toisinkin, uskokaa sen verran itseenne.
Onnea jokainen ihminen etsii, vaikka naamioisikin sen niin taitavasti kuolemankaipuuksi, että itsekin uskoo sen.
Kipu on tunnettava, eikä sitä saa kieltää tai paeta jos sen tahtoo todella pois elämästään.
Mutta sitä ei tarvitse kutsua luokseen.
FF
Ei kukaan toivo sairastuvansa syömishäiriöön, mutta sitä kutsuu luokseen tietämättään, mille todella avaa oven.
Minä sanoin lopulta eksyneeni metsään, jossa sairauden sokaiseva valo oli turva.
Nyt olen lähes täysi-ikäinen lukiolainen, joka ymmärtää, että näkee vieläkin ja kävelee pois metsästä.
Matkalla kaatuu ja jalat ovat väsyneet, silmät ovat väsyneet, mutta pois on päästävä.
Se, mikä alkoi harhautuksena todellisuudesta, vääränä käännöksenä tyytyväisyyden matkalla muuttui lopulta epätoivoiseksi ja riuduttavaksi sairaudeksi, joka antoi unohtaa kaikki jalot tarkoitusperät ja jätti vain pelon lihomisesta ja kaipuun laihuuteen, valenirvanaan.
Uuvuttavat lenkkipolut ja vesipainon kammoaminen kaatuivat lopulta loputtomuudeksi kehnosti kirjoitettuja päiväkirjamerkintöjä nenämahaletkunaamassa ja hiljaisuutta.
Kun valenirvanan valheellisuus paljastui ja minä vapauduin, päädyin vain syvän epätoivon syliin.
Epätoivon, jota hukuttavampaa ei ole. Se tuntui hitaalta kuolemiselta, paljon enemmän kuin suunnitelmallinen ja siisti laihduttaminen oli tuntunut.
Verta ja viiltoja ja lojumista kattoa katsoen, ajan unohtuminen, pois, pois ajelehtiminen ja ne katkerat naurahduksen hetket, jotka lopulta sattuivat vain pahemmin, jokainen maisema ja tunne ja ihmiskontakti murhasi minua.
Kaikki, jota olin juossut ja päässyt pakoon 40:ssä kilossani palasi takaisin ja painoi enemmän kuin koskaan, vaikka minä jälleen jätin syömättä, en osannut edes ajatella syöväni ja pelkäsin ruokaa, kehollisuutta, elämää.
Minä kuihduin ja lopulta vaivuin pois. Pois siitä, mitä muut ihmiset näkevät. Pois iltana, jona minut yritettiin saada takaisin.
Psykoosi on vaikea selittää. Minä katosin, mutta se otti tavallaan kipeää. Ihmisiä ei enää ollut, tai he olivat, mutta heillä ei enää ollut väliä. Minut verhosi maailma, jonka mieleni loi. Se oli vääristynyt ja groteski kollaasi kaikesta pahasta.
Aika katosi. Olin jälleen sairaalassa. Aika katosi. Olin jälleen nenämahaletkussa.
Luin loputtomasti sanoja kellastuvien kirjojen sivuilta ja kieltäydyin luopumasta niistä, vaikka niitä yritettiin minulta viedä.
Lopulta... Huomaamattani, minä aloin palata. Itkettyäni ja murruttuani ja taisteltuani sitä vastaan tietämättä, mitä vastaan taistelin. Kynsittyäni käsiäni verille ja opittuani tyhjentämään nenämahaletkua hampaita harjatessa ja oltuani liian ahdistunut edes käymään suihkussa tai vessassa.
Mikään sillä osastolla ei sitä tehnyt. Paitsi se, että minä olin kaiken ulottumattomissa. Mutta itse ne askeleet ottaa, ei kukaan vedä sinua eteenpäin nenämähaletkusta kiskoen.
Oliko se ohi sinä päivänä kun palasin osastolta?
Ei. Minä kävin intervallijaksoilla, vaikka aloitinkin koulun uudestaan.
Minä kammosin ruokalaa, olisikin ollut vain se, minä kammosin edes kävellä lukiossa. Kaikki ihmiskontakti oli minulle liikaa. Ja minä toivoin sitä toivetta vihaten, että voisin taas laihtua.
Ja minä laihduin... Ja nostin painoani... Ja laihduin.... Ja nostin painoani....
Murtuen ahdistuksiin ja järjettömiin itkuihin, oksentaen ja vihaten sitä.
Mutta minä olin jo vähän herännyt.
Minä ymmärsin, että syömishäiriö ja sen alla piillyt masennus olivat vieneet minulta kaiken.
Matikan arvosanat, veriarvot, terveyttä, keveyden, joilla muut ihmiset söivät ja elivät, sosiaaliset taidot, pitkäaikaisia ystävyyssuhteita, nuoruuden...
Minä vihasin olla nuori, sillä en koskaan ollut tullut nuoreksi. Nyt aion oppia.
Minä olin unohtanut tärkeimmät elämässä.
Kauneus (joka ei ole yksinkertaista eikä pelkästään ihmisruumiissa), Vapaus, Totuus, Rakkaus.
Minä olin menettänyt monia mahdollisuuksia onneen, mutta suurimpana niistä ensirakkauden, jonka menetyksen synnyttämä tyhjiö oli kivuista katkerinta.
Mutta minulla oli sanani, jotka olivat välillä muuttuneet tyhjiksi ja numeropohjaisiksi, välillä olleet vain mustaa ja ahdistusta, mutta kasvaneet ja olleet mukanani.
Kotikaupungistani halusin eroon, liian monta haamua ja tärkeimpänä
minun on alettava elämään elämääni,
jatkettava tiellä, jonka koen oikeaksi,
ja tämä kaupunki, jolla on monta puuta, jonka juurelle olen oksentanut, monta ojaa, jonne olen heittänyt ruokaa, jonka rintaliiveihini ja taskuihini olen piilottanut, monta tietä, joilla hölkätessäni pääni on muuttunut keveäksi tai olen itkenyt, rakennuksia, joita vasten nojatessa maailmani on tuntunut murtuvat ja kattoja, joilla olen kuvitellut päättäväni elämäni... Miten tämä kaupunki voisi olla minulle hyvä?
Minä lähden, viimein, lähden paikkaan, johon minun olisi pitänyt lähteä jo vuosia sitten, ja rakentaa nuoruuteni toiseksi.
Kuitenkin, tämä on elämäni, enkä minä voi olla siitä pahoillani, sillä minä olen kompuroiden kävelemässä metsästä, ja meillä on vain tämä yksi elämä.
On päiviä, useita päiviä, viikkoja kuten edellinen, kun minä menetän uskoni ahdistuessani sokeristen leivosten tai ravintola-annosten edessä, purskahtaessani itkuun ruoan takia, sillä liian paljon pahaa olen siihen liittänyt, jättäessäni syömättä kerran... kaksi... kolme peräkkäin ja oksentaessani sitten pienenkin määrän ruokaa, vaikka vain muutaman desilitran teetä juotuani. Ne ovat hetkiä, kun kävelen pihalle ja katson taivasta enkä usko, että tämä koskaan loppuu. Että minä olen tuomittu noidankehään parempia ja huonompia aikoja, ja että sen vielä kestäisinkin, mutta sitä en, että depression aalto tuo peililaatikkohirviöni - anoreksian - mukanaan.
En minä halua elää illuusiota, jonka takia peilikuvani voi muuttua silmänräpäyksessä kymmenen kertaa kauheammaksi tai saatan herätä syöpäläisenä, jota inhottaa oman ruumiinsa koskettaminen.
Minä haluan jäädä valon ja luomisen hetkiin.
Siihen on vielä matkaa, mutta oli päivä, viime maanantai, jona minä katsoin peiliin. Ensimmäistä kertaa ikuisuuteen minä katsoin kokovartalopeiliin ja ajattelin oman nimeni.
Te 48 seuraajaa, jos luette tämän, jos yksikin lukee tämän loppuun asti, niin minä toivon, ettette kaipaisi enää pidempää tietä, joka kiertää ja on möykkyinen. Niin paljon kuin se on saattanutkin minulle opettaa, sen olisi voinut löytää toisinkin, uskokaa sen verran itseenne.
Onnea jokainen ihminen etsii, vaikka naamioisikin sen niin taitavasti kuolemankaipuuksi, että itsekin uskoo sen.
Kipu on tunnettava, eikä sitä saa kieltää tai paeta jos sen tahtoo todella pois elämästään.
Mutta sitä ei tarvitse kutsua luokseen.
FF
lauantai 12. tammikuuta 2013
"Vapaa" päivä
Päivän fiilis: "Huokaus..."
Lääkärikäynti ja perhetapaaminen.
Syke oli kuulemma "vähän turhan rauhallinen" ikäiselleni (jotain 50 luokkaa...) ja sitten sanottiin vielä jotain ääreisverenkierrosta, kuukautisten poisjäämisen seurauksista, lähellä olevasta "SEVERE ANOREXIA NERVOSA" paikasta värikartalla ja lopulta:
"Välillä näkee vilauksia siitä iloisesta Helmistä, mutta välillä tuntuu liuskahtavan apatiaan."
Sitten perhetapaaminen oli yhtä kidutusta: siellä oli taas Se Hoitaja, joka laittaa suuhuni sanoja ja kysyy kysymyksiä muodostamatta kysymyslausetta. Muutenkin oli inhottavaa puhua äidin kuullen, oli kamala olo.
Sitten se kehtasi sanoa, että "osastolla menee ihan hyvin", vaikka ei se tietenkään ajattele niin! Miksei voi vaan päin naamaa sanoa: olet täysin sekaisin/nyt ei mee hyvin, kun totuus on, että eilen ryntäsin vessaan kesken lounaan ja olen yhä viimeinen ruokailuissa!
Naurettavamman tilanteesta teki se, että melkein heti perään tämä hoitaja kertoi, että painoni oli laskenut maanantai-torstai välillä ja he ovat puhuneet tiiviimmän hoidon tarpeesta kohdallani. Enkä varmasti suostu edes 5. viikkoon osastolla!
Jahas.
Pudistelin vain päätäni, kun hän sanoi painoni pudonneen. Nope, en usko. Olen syönyt niin paljon. Kyllä munkin vaaka näyttää -600g, mutta se onkin ihan huono vaaka.
Syitä hei-ryntäänpä-vessaan-kesken-lounaan-osastolla -kohtaukseen:
- Olin ollut kävelyllä parhaan ystäväni kanssa iltaa ennen ja puhuimme hiukan suljetun osaston mahdollisuudesta. Ajattelin kuuluvasti: "Kun sieltä pääsee takaisin parin kuukauden jaksolta ei varmaan ole ollenkaan kavereita jäljellä." Ystäväni reaktio: "Niin..."
- Lähetin isälleni sen viestin 5 päivää sitten. Ei vastausta. Ei mitään.Tuskinpa se haluaa enää kuulla minusta... Kaikkihan minuun ovat kyllästymässä: kukapa jaksaisi katsella rikkinäistä nukkea?
- Tiedättekö kuinka suuria annokset ovat? Jälkiruokana aina jotain öklömakeaa... Ja niin paljon ihmisiä ympärillä! Kaikki niin laihoja :( ja minä... Ahdistun siinä tilanteessa ja alan vain ajatella: "Miksi minä syön? Ruoka pilaa aina kaiken! Tyhmä tyhmä ruoka! Mene pois!"
- Unessani minulle syntyi pakkomielle: tahdon painaa 37 kiloa, tuntea tuskan matkalla ja sitten olla vihdoin kaunis, tyytyväinen. Eihän siihen ole kuin... Tällä hetkellä 6 kiloa... Päähänpinttymä jäi vaikka uni haihtui.
Myöhemmin: Viha. Pettymys. Häpeä. Inho. (itseä (ja ruokaa) kohtaan)
Ruokailuissa huijaan yhä: pyyhin margariinin veitsen kautta paperiin, laimennan maitoa vedellä, en kerro totuutta ruokamääristä ja tämän hetken neronleimaukseni on t-paitapussi kolmella pinssillä valmistettuna.
En ole ylpeä.
Mutta söin tänään JÄÄTELÖÄ:
Ben&Jerry's, Apple Pie, 65,5g. Kaloreita en löytänyt!
Ahdistaa, vaikka se oli hyvää. En välitä, ahdistaa. Se oli äidin idea. Sain sen vaivoin syötyä ja nyt kaduttaa. Tuli ahmimis-purjoamis ajatuksia, mutta hillitsin ne purkalla ja ruoanpelolla. Ainakaan ei tarvinnut ottaa muuta iltapalaksi...
Ja...
Tahdon olla merirosvo.
I rest my case.
FF
keskiviikko 9. tammikuuta 2013
Day 2, district 13
 |
| ainakin ostamani mysteerijuusto oli hyvää, vaikka en tiedä ravintoarvoja... |
KYLLÄ joo menee mahtavasti osastolla:
eilen oksensin (turhaan) ennen lounasta, tänään tajusin kotona, että HERRAJUMALA vasta vartti sitten söin ja oksensin :(.
En juonut tänä aamuna maitoa, söin korvaukseksi vain yhden juustosiivun... JA piilotin puuroa mehutölkkiin (ei paljon).
Sylkäisin kokonaisen kasvispyörykän paperiin lounaalla enkä saanut PUNAJUURIA syötyä.
Lisäksi minulla meni TUNTI tähän ruokailuun, johon oli varattu 35 min...
Ai mitä vikaa punajuurissa? Ne on mulle yhtä kamalia kuin banaani. Toinen bulimia -triggerini. Lisäksi minulla on ällöttäviä muistoja niistä (vatsatauti...). Ahdistuin niin kamalasti katsoessani niitä lounaalla, niiden maku ja se, kun muistin miten pakotin ne ulos itsestäni... Pinkkiä möhnää uudestaan ja uudestaan... (Suosittelen ruokapöytäkeskusteluksi.)
Nyt mun on vaan pakko uskoa, että: "Kyllä tämä tästä", vaikka mielessäni näen itseni jo suljetulla...
EI SAA OLLA PESSIMISTI.
Olisinpa merirosvo...
Seriously, mikä tää mun merirosvofetissi on? Toimintaterapiassa tein veistoksen tytöstä veneessä (innoituin pirates of the caribbeanista :D) ja kirjoitin keksimäni lauseen saveen:
"When it's time to go, first say goodbye, then say hello."
Terapia osuus taisi kyllä olla saven notkistaminen paiskomalla sitä lattiaan.
Ainakin minulle.
Tytöt osastolla eivät ahdista, kuten olin luullut, eivät ollenkaan, vaan antavat voimia ja uskoa siihen, etten EHKÄ olekaan niin yksin, tai niin vääränlainen.
Kaikki rikki eri syistä, mutta samalla tavalla.
Etenkin yksi tyttö on erityisen... ihana :). Johtuukohan siitäkin, että olemme aina viimeisenä pöydässä?
Savenpaiskominen oli mahtavaa ja sen päätteeksi kaikilla oli hyvä mieli ja vaihdoimme numeroita.
Jooga olisi varmaan ollut hienoa, ellei minua olisi ahdistanut niin paljon aamupalan jäljiltä ja miettiessä tulevaa lounasta. Taas kaikki tyhmä valtasi mieleni, vaikka hetkeksi nukahdinkin...
Lopuksi piti hymyillä kädet rukousasennossa ja minä mietin: "Anna anteeksi valheeni", jolla tarkoitin hymyäni.
En niinkään enää masennu huomisen päivän ajatuksesta, mutta olisihan se paljon mukavampaa, jos ei olisi aamupala-, lounas- ja välipala-aikaa :).
Oho, tänään kitarakvintetti! Olen nyt jo monta viikkoa lipunut epätodellisuudessa, epäajassa, ilman läksyjä ja todellisia velvollisuuksia (ok, ok syöminen, mutta...). Oho.
No, eilinen ei ollut parhaita päiviäni: lähdin juoksemaan, vaikka olin suunnitellut kävelyä. Juoksin ikäänkuin PAKOON. Pakoon syömistä ja ahdistusta ja todellisuutta. Ja tunsin valtavaa diversiota tähän maailmaan...
Vähän paremmin?
Huomenna ainakin.
FF
sunnuntai 4. marraskuuta 2012
Ikävä...
Mulla on ikävä...
Tätä blogia,
tätä aikaa,
tätä elämää...
Joten olen kai sekaisin.
Aivan sama.
Tahdon olla sekaisin RAUHASSA.
<3
Se uusi blogi,
nykyinen aika,
uusi elämä,
on yksistään jo hyvä.
Eli miksi minun tarvisi olla siinä mukana?
Minä tuhrin koko idean tuosta PARANTUMISINTOISESTA maailmasta.
Minä en ole PARANTUMISINTOINEN.
Anteeksi,
mutta en ole.
En osaa olla.
Painon sain laskemaan takaisin hyviin lukemiin viikonlopun aikana.
RUOKASUUNNITELMASTA PASKAT!
Miksi?
En tiedä.
Tarvitsen kai vain jonkin ihmeparannuksen,
mutta se on hankala löytää:
se on sisälläni.
Jossain.
EDIT:
Anteeksi taas, mutta nyt kyllä jäi kaikki parantumismietiskely pois.
Ystäväni juuri sanoi minulle, että olen lihonut.
VOI VITTU SAATANA!
VAAN KILO EROA JA SILTI KAIKKI JO NÄKEE SEN?
JA SILTI, SILTI NE HALUAA ETTÄ PAINAISIN YLI 50 KILOA?
Joo, haistakaa paska vaan.
Kysyin ihan suoraan parhaalta ystävältäni:
"Oonko mä lihonu?"
"Helmi et oo!"
"Tai oot, mut hyvällä tavalla."
"Sä oot menossa hyvään suuntaan rakas :)"
"Eli oon."
En jääny lukemaan enempää, poistuin vaan facesta.
KIITOS SOSIAALINEN MEDIA; ET LAITTANUT MINUA KOKEMAAN TUOTAKAAN TILANNETTA TODELLISESTI.
Ihmiset: 1 kilo. Ja sekö jo näkyy mussa? 1 vitun kilo. 1000 grammaa.
1000 kertaa luuseri.
1000 kertaa ei mitään.
Ja: miksi kaikki hokevat, että "Kyllä tästä vielä tulee jotain hyvää!" "Oot taistellut niin hienosti!" "Ollaan menossa oikeaan suuntaan!" Silloin kun paino nousee 100 grammaa. Sanonpa suoraan, että SIITÄ mulle tulee vitunmoinen häviäjäfiilis. 100 grammaa tuntuu kymmenkertaiselta.
Enkä mä oo menossa parempaan suuntaan.
Mä oon paskempi kuin koskaan.
Kaikki on kurjempaa kuin koskaan.
Tätä blogia,
tätä aikaa,
tätä elämää...
Joten olen kai sekaisin.
Aivan sama.
Tahdon olla sekaisin RAUHASSA.
<3
Se uusi blogi,
nykyinen aika,
uusi elämä,
on yksistään jo hyvä.
Eli miksi minun tarvisi olla siinä mukana?
Minä tuhrin koko idean tuosta PARANTUMISINTOISESTA maailmasta.
Minä en ole PARANTUMISINTOINEN.
Anteeksi,
mutta en ole.
En osaa olla.
Painon sain laskemaan takaisin hyviin lukemiin viikonlopun aikana.
RUOKASUUNNITELMASTA PASKAT!
Miksi?
En tiedä.
Tarvitsen kai vain jonkin ihmeparannuksen,
mutta se on hankala löytää:
se on sisälläni.
Jossain.
EDIT:
Anteeksi taas, mutta nyt kyllä jäi kaikki parantumismietiskely pois.
Ystäväni juuri sanoi minulle, että olen lihonut.
VOI VITTU SAATANA!
VAAN KILO EROA JA SILTI KAIKKI JO NÄKEE SEN?
JA SILTI, SILTI NE HALUAA ETTÄ PAINAISIN YLI 50 KILOA?
Joo, haistakaa paska vaan.
Kysyin ihan suoraan parhaalta ystävältäni:
"Oonko mä lihonu?"
"Helmi et oo!"
"Tai oot, mut hyvällä tavalla."
"Sä oot menossa hyvään suuntaan rakas :)"
"Eli oon."
En jääny lukemaan enempää, poistuin vaan facesta.
KIITOS SOSIAALINEN MEDIA; ET LAITTANUT MINUA KOKEMAAN TUOTAKAAN TILANNETTA TODELLISESTI.
Ihmiset: 1 kilo. Ja sekö jo näkyy mussa? 1 vitun kilo. 1000 grammaa.
1000 kertaa luuseri.
1000 kertaa ei mitään.
Ja: miksi kaikki hokevat, että "Kyllä tästä vielä tulee jotain hyvää!" "Oot taistellut niin hienosti!" "Ollaan menossa oikeaan suuntaan!" Silloin kun paino nousee 100 grammaa. Sanonpa suoraan, että SIITÄ mulle tulee vitunmoinen häviäjäfiilis. 100 grammaa tuntuu kymmenkertaiselta.
Enkä mä oo menossa parempaan suuntaan.
Mä oon paskempi kuin koskaan.
Kaikki on kurjempaa kuin koskaan.
torstai 16. elokuuta 2012
Enkö ole koskaan tarpeeksi (vähän)?
"Ei jumalauta! Sä oot TAAS LAIHTUNU!"
"Siis mitä?! Koska sulle on tullu tollaset TIKKUJALAT?!"
"Mä tiiän MITÄ SÄ TEET. Lopeta se."
"On todella ITSEKÄSTÄ tehdä noin!"
"Miks sä oot ALKANU anorektiseks?"
"Et sä elä ikuisesti, vaan noin PUOLTOISTA VUOTTA."
"Ei oo totta! Mä niin KERRON!"
"Hah! LOPETA lenkkeily ja syö kolme levyä suklaata!"
"Onko kivaa ku ens jaksos on TERKKARI?"
"Sä oot tollanen LUUseri! Tajusikko? LUU-seri!"
"Kivaa kurkkukeittoa, tai siis kurkkua."
Lentäviä lauseita ystäviltäni.
Mä oon tässä nyt aivan yksin.
Tänään mua PAINOSTETTIIN myöntämään, etten syö. Että yhä vaan laihdun. Yksi ystävistäni teki niin. Lähetteli minulle viestejä ruutupaperilla koko tunnin. Sanoi, että kertoo.
Mitä mä olisin voinut tehdä?
Niinpä mä myönsin, kierrellen ja kaarrellen.
Se tiesi kumminkin.
Sain melkein hyperventilaatiokohtauksen tunnilla, kun se sanoi, että kertoo.
EI SE SAA.
Tahdon, että kaikki on iloisia ympärilläni, ettei ne sotkeudu mieleni synkkiin solmuihin, mutta minua ympäröivät ihmiset etsivät näitä solmuja.
Joten tein jälleen virheen. En kestänyt painetta.
Mutta minä tasitelen kuten tähänkin asti:
YKSIN.
Yksi näki, kuinka käsi kävi pöydän alla, antaen koiralle ruokaa.
Toinen muisti, että yhdet housut EIVÄT olleet lähellekään löysät pari kuukautta sitten.
Kolmas huomasi luut.
Ne, jotka ovat minulle näkymättömiä.
Pistivät esiin topin alta.
"Minä olen Helmi.
Melkein 16 -vuotias.
Välillä epätäydellinen.
Elämä on ihanaa.
Tahdon maailmaa parantaa.
Muttei kaikkeen ole aikaa.
Rakastan kirjoja, kirjallisuutta,
haaveideni Nobel -palkintoja.
Rakastan sammakoita,
isoja koruja ja saippuakuplia.
Jäätelö on hyvää, suklaakin.
Kunpa voisin lentää, kuten ennenkin."
"Minun nimeni on Ana.
En ole minkäänlainen Helmi.
Olen ilkeä ja itsekäs.
Olen vaa'an sata grammaa alas.
Olen kielto ranteessas.
Hiivin öisin tyttöjen huoneeseen.
Solmin suruisia solmuja tukkaan sotkeutuneeseen.
En ole ihminen, enkä sairaus.
Minä olen takeeton lupaus.
Minun taivaani on kylmää kristallia.
Sinne ei pääse ilman painonlaskua.
Hukutan tytön minuun.
Pian kaikki luulee katsovansa tyttöä.
Oikeasti katsovat minun kauniita kasvoja."
Se siitä.
En oikeasti huomaa, että painoni laskee, vaikka vaaka, näyttää niin selvästi.
"Vesipainoa" vannon aina.
Tänään ensimmäisen kerran saatoin uskoa toisin.
Ainakin hetken.
Aamulla painoin 45.1 kg
Koulusta palatessani 44.8 kg
eli
Miltä nyt tuntuu?
Hyvältä.
Laihalta.
Surulliselta.
Jopa MINÄ nään eron viime marraskuun ja tämän päivän kuvan kanssa.
Ensimmäisestä kuvasta on lähes TASAN 9 kuukautta.
Silloin painoin n. 51-52 kg.
Nyt ainoastaan 44.8 kg
Ensimmäisessä kuvassa ei näy MITÄÄN luita.
Katsokaa viimeisimmän kuvan lonkkia ja kylkirajaa.
Ei mitään käden taivutuksia.
Sekalaiset tunteet? Kyllä.
Miten laihduin näin nopeasti?
No, söin tänään isoimman aterian aikapäiviin, joka koostui:
-2 ja puolesta hapankorpusta
- 3 juustoviipaleesta
- 7 kuivatusta luumusta
- Pienestä mukillisesta vihreää teetä
- Ksylitol purkasta.
= n.180 kcal
Eilen söin vain (koko päivä):
- Näkkileivän, jossa kevytleviä ohuesti
- Haarukallisen salaattia
-2 rkl keittoa
- VETTÄ
- Mukin teetä
- Kourallisen marjoja (karhunvatukoita ja mansikoita)
- Mustikka mehukeittoa
= n. 300 kcal
Olen myös käynyt salilla, keilaamassa, uimassa, lenkillä, liikkatunneilla...
Toden totta:
kesä 2012 muutti kaiken.
Ranska valoi minuun viimeisen silauksen syömättömyyttä.
En enää tarvitse ruokaa.
Mutta oikeasti: yritän lopettaa.
Mutta en aina ole varma haluanko.
Näin kova työ päästä minilukemiin.
Miksi heittää kaikki pois?
Yksi tyyppi on varmaan kiinnostunut minusta.
Minua pelottaa niin paljon, etten koskaan voi olla tarpeeksi (vähän).
Ja minä uskottelen itselleni, että mitä laihempi olen, sitä enemmän hän pitää minusta.
Ehkä olen oikeassa.
Rakastakaa itseänne.
T. FF (FatorFairy)
"Siis mitä?! Koska sulle on tullu tollaset TIKKUJALAT?!"
"Mä tiiän MITÄ SÄ TEET. Lopeta se."
"On todella ITSEKÄSTÄ tehdä noin!"
"Miks sä oot ALKANU anorektiseks?"
"Et sä elä ikuisesti, vaan noin PUOLTOISTA VUOTTA."
"Ei oo totta! Mä niin KERRON!"
"Hah! LOPETA lenkkeily ja syö kolme levyä suklaata!"
"Onko kivaa ku ens jaksos on TERKKARI?"
"Sä oot tollanen LUUseri! Tajusikko? LUU-seri!"
"Kivaa kurkkukeittoa, tai siis kurkkua."
Lentäviä lauseita ystäviltäni.
Mä oon tässä nyt aivan yksin.
Tänään mua PAINOSTETTIIN myöntämään, etten syö. Että yhä vaan laihdun. Yksi ystävistäni teki niin. Lähetteli minulle viestejä ruutupaperilla koko tunnin. Sanoi, että kertoo.
Mitä mä olisin voinut tehdä?
Niinpä mä myönsin, kierrellen ja kaarrellen.
Se tiesi kumminkin.
Sain melkein hyperventilaatiokohtauksen tunnilla, kun se sanoi, että kertoo.
EI SE SAA.
Tahdon, että kaikki on iloisia ympärilläni, ettei ne sotkeudu mieleni synkkiin solmuihin, mutta minua ympäröivät ihmiset etsivät näitä solmuja.
Joten tein jälleen virheen. En kestänyt painetta.
Mutta minä tasitelen kuten tähänkin asti:
YKSIN.
Yksi näki, kuinka käsi kävi pöydän alla, antaen koiralle ruokaa.
Toinen muisti, että yhdet housut EIVÄT olleet lähellekään löysät pari kuukautta sitten.
Kolmas huomasi luut.
Ne, jotka ovat minulle näkymättömiä.
Pistivät esiin topin alta.
"Minä olen Helmi.
Melkein 16 -vuotias.
Välillä epätäydellinen.
Elämä on ihanaa.
Tahdon maailmaa parantaa.
Muttei kaikkeen ole aikaa.
Rakastan kirjoja, kirjallisuutta,
haaveideni Nobel -palkintoja.
Rakastan sammakoita,
isoja koruja ja saippuakuplia.
Jäätelö on hyvää, suklaakin.
Kunpa voisin lentää, kuten ennenkin."
"Minun nimeni on Ana.
En ole minkäänlainen Helmi.
Olen ilkeä ja itsekäs.
Olen vaa'an sata grammaa alas.
Olen kielto ranteessas.
Hiivin öisin tyttöjen huoneeseen.
Solmin suruisia solmuja tukkaan sotkeutuneeseen.
En ole ihminen, enkä sairaus.
Minä olen takeeton lupaus.
Minun taivaani on kylmää kristallia.
Sinne ei pääse ilman painonlaskua.
Hukutan tytön minuun.
Pian kaikki luulee katsovansa tyttöä.
Oikeasti katsovat minun kauniita kasvoja."
Se siitä.
En oikeasti huomaa, että painoni laskee, vaikka vaaka, näyttää niin selvästi.
"Vesipainoa" vannon aina.
Tänään ensimmäisen kerran saatoin uskoa toisin.
Ainakin hetken.
Aamulla painoin 45.1 kg
Koulusta palatessani 44.8 kg
 |
| 15.marraskuuta 2011 |
 |
| 19. helmikuuta 2012 |
 |
| Kesäloma 2012 |
 |
| 16. elokuuta 2012 |
Miltä nyt tuntuu?
Hyvältä.
Laihalta.
Surulliselta.
Jopa MINÄ nään eron viime marraskuun ja tämän päivän kuvan kanssa.
Ensimmäisestä kuvasta on lähes TASAN 9 kuukautta.
Silloin painoin n. 51-52 kg.
Nyt ainoastaan 44.8 kg
Ensimmäisessä kuvassa ei näy MITÄÄN luita.
Katsokaa viimeisimmän kuvan lonkkia ja kylkirajaa.
Ei mitään käden taivutuksia.
Sekalaiset tunteet? Kyllä.
Miten laihduin näin nopeasti?
No, söin tänään isoimman aterian aikapäiviin, joka koostui:
-2 ja puolesta hapankorpusta
- 3 juustoviipaleesta
- 7 kuivatusta luumusta
- Pienestä mukillisesta vihreää teetä
- Ksylitol purkasta.
= n.180 kcal
Eilen söin vain (koko päivä):
- Näkkileivän, jossa kevytleviä ohuesti
- Haarukallisen salaattia
-2 rkl keittoa
- VETTÄ
- Mukin teetä
- Kourallisen marjoja (karhunvatukoita ja mansikoita)
- Mustikka mehukeittoa
= n. 300 kcal
Olen myös käynyt salilla, keilaamassa, uimassa, lenkillä, liikkatunneilla...
Toden totta:
kesä 2012 muutti kaiken.
Ranska valoi minuun viimeisen silauksen syömättömyyttä.
En enää tarvitse ruokaa.
Mutta oikeasti: yritän lopettaa.
Mutta en aina ole varma haluanko.
Näin kova työ päästä minilukemiin.
Miksi heittää kaikki pois?
Yksi tyyppi on varmaan kiinnostunut minusta.
Minua pelottaa niin paljon, etten koskaan voi olla tarpeeksi (vähän).
Ja minä uskottelen itselleni, että mitä laihempi olen, sitä enemmän hän pitää minusta.
Ehkä olen oikeassa.
Rakastakaa itseänne.
T. FF (FatorFairy)
tiistai 14. helmikuuta 2012
STOP!
STOP! STOP! STOP! Stop this! I'm begging you.
I don't know what to do!
Takapakkia. Sen voin luvata! Olin tänään sairas. En ole ollut sairas PUOLEENTOISTA VUOTEEN. Ja mietin, johtuukohan se syömisistäni, sen riittämättömyydestä. Jotenkin minua huolestutti se ja siksi söin, enkä noudattanut 1 dl kokeiluani:
Food diaries for today:
Aamu: 2 kupillista kasvislientä. 2 purkkaa
Iltapäivä: Pala pullaa, 3 dops keksiä, hapankorppu
Ilta: 4 Jonkinlaisia tofupihvejä, paistettu muna ja vähän perunamuusia, 1 pala purkkaa, laimeaa mehua.
Kalorit; viholliset;
2 kupillista kasvislientä: 14 kcal
3 palaa purkkaa: 6 kcal
1 pala pullaa: 90 kcal
3 Dopsia: 204 kcal :((((
1 hapankorppu: 35 kcal
Tofupihvit: 145 kcal
Paistettu muna: 220 kcal
Perunamuusi: n. 116 kcal
yht. = 829
Oho. Periaatteessa aika vähän! Mutta silti on niin täysi olo! Ja minä kun luulin, että söin normaalisti :(. Toisaalta iltapainoni väittää vastaan tuota olettamusta: 46,8 kg. Ei hurjasti ja vähemmän kuin viikonlopunjälkeinen aamupaino.
Olen kuitenkin melko hukassa.
Joskus minulla on näitä selvyyden hetkiä, jolloin mietin, miksi teen itselleni näin!
Olen kuin tuo kala kuvassa: olen elossa ja nään ympärilläni selvästi kauneuden ja vapauden, mutta olen itse loukussa tietäen, että happi saattaa loppua hetkenä minä hyvänsä, tietämättä, pääsenkö koskaan pois tästä mieleni loukosta.
Viime viikonloppuna ystäväni synttäreillä hän sanoi jotain siitä, kuinka yksi kaverimme oli niin sopusuhtainen. Hoikka, mutta oli silti rinnat. Siten toinen kaverini kysyi: "Ööh, entä *nimeni* sitten?" ja ystäväni sanoi ihan pokkana: "No, hän nyt on niin laiha, ettei hänellä ole mitään mahdollisuuksia!" Olin siinä. Hän tiesi, että kuulin. Se otti kipeää. Kirpaisi syvältä, koska kuulosti siltä kuin hän ei olisi enää puhunut vain muodoista. Ei mitään mahdollisuuksia. Ei mahdollisuuksia ihastukseni kanssa. Ei ehkä mahdollisuutta saada lasta. Ei mahdollisuutta olla kaunis. Ei mahdollisuutta elää vanhaksi... Ja tänään pyysin äitiäni hieromaan kipeää selkääni ja ajattelemattomasti nostin paidan. Äitini henkäisi ja kysyi minulta, että ymmärränkö, että hän näkee kaikki luuni. En.Jä isäpuoleni sanoi, että seuraan jotain typerää muotia, joka vallitsee koulussamme, että tehdon olla trendikäs. Vastasin siihen, että vihaan muotia ja tahdon vain olla oma itseni. Hän sanoi, että enpä usko. Ihmiset tekevät minusta päätelmiä joka hetki. Olettavat, että tietävät mistä puhuvat. Silti YKSIKÄÄN ei ole kysynyt mielipidettäni, ei ole kysynyt laihdutanko tahdonalaisesti vai jonkin "suuremman voiman takia" (eikä mikä vertauskuva...)
En enää tiedä edes itse, mitä teen. Enkö ole jo tarpeeksi laiha? Miksi en ymmärrä sitä? Mihin minä todella pyrin? Tahdonko todella uhrata hirveän paljon tämän takia? Vastaus on, että en halua. En vain voi sille mitään. Tahdon saada viestini, ajatukseni, ITSENI maailmalle näkyviin.
Ihmiset pelkäävät puolestani. Välillä itsekin pelkään puolestani. En halua satuttaa ketään! En kai edes itseäni. Haluan paratua, ennekuin on liian myöhäistä. Toisaalta taas ajatuskin painonnoususta takaisin normaaliin YLI 53 KG tuntuu mahdottomuudelta, ahdistavalta.
Begging you to love yourself.
FF (fat or fairy)
Takapakkia. Sen voin luvata! Olin tänään sairas. En ole ollut sairas PUOLEENTOISTA VUOTEEN. Ja mietin, johtuukohan se syömisistäni, sen riittämättömyydestä. Jotenkin minua huolestutti se ja siksi söin, enkä noudattanut 1 dl kokeiluani:
Aamu: 2 kupillista kasvislientä. 2 purkkaa
Iltapäivä: Pala pullaa, 3 dops keksiä, hapankorppu
Ilta: 4 Jonkinlaisia tofupihvejä, paistettu muna ja vähän perunamuusia, 1 pala purkkaa, laimeaa mehua.
2 kupillista kasvislientä: 14 kcal
3 palaa purkkaa: 6 kcal
1 pala pullaa: 90 kcal
3 Dopsia: 204 kcal :((((
1 hapankorppu: 35 kcal
Tofupihvit: 145 kcal
Paistettu muna: 220 kcal
Perunamuusi: n. 116 kcal
yht. = 829
Oho. Periaatteessa aika vähän! Mutta silti on niin täysi olo! Ja minä kun luulin, että söin normaalisti :(. Toisaalta iltapainoni väittää vastaan tuota olettamusta: 46,8 kg. Ei hurjasti ja vähemmän kuin viikonlopunjälkeinen aamupaino.
Olen kuitenkin melko hukassa.
Joskus minulla on näitä selvyyden hetkiä, jolloin mietin, miksi teen itselleni näin!
Viime viikonloppuna ystäväni synttäreillä hän sanoi jotain siitä, kuinka yksi kaverimme oli niin sopusuhtainen. Hoikka, mutta oli silti rinnat. Siten toinen kaverini kysyi: "Ööh, entä *nimeni* sitten?" ja ystäväni sanoi ihan pokkana: "No, hän nyt on niin laiha, ettei hänellä ole mitään mahdollisuuksia!" Olin siinä. Hän tiesi, että kuulin. Se otti kipeää. Kirpaisi syvältä, koska kuulosti siltä kuin hän ei olisi enää puhunut vain muodoista. Ei mitään mahdollisuuksia. Ei mahdollisuuksia ihastukseni kanssa. Ei ehkä mahdollisuutta saada lasta. Ei mahdollisuutta olla kaunis. Ei mahdollisuutta elää vanhaksi... Ja tänään pyysin äitiäni hieromaan kipeää selkääni ja ajattelemattomasti nostin paidan. Äitini henkäisi ja kysyi minulta, että ymmärränkö, että hän näkee kaikki luuni. En.Jä isäpuoleni sanoi, että seuraan jotain typerää muotia, joka vallitsee koulussamme, että tehdon olla trendikäs. Vastasin siihen, että vihaan muotia ja tahdon vain olla oma itseni. Hän sanoi, että enpä usko. Ihmiset tekevät minusta päätelmiä joka hetki. Olettavat, että tietävät mistä puhuvat. Silti YKSIKÄÄN ei ole kysynyt mielipidettäni, ei ole kysynyt laihdutanko tahdonalaisesti vai jonkin "suuremman voiman takia" (eikä mikä vertauskuva...)
 | |||
| I'm so sorry |
 |
| Is it so?? Why didn't anyone tell me? |
Begging you to love yourself.
FF (fat or fairy)
torstai 9. helmikuuta 2012
Fairy for a night.....
Kuun valo tajuntani läpäisee
Ihmiset sitä näkemättä harhailee.
Peililaatikkojen pinnat kimaltaa.
Sirpaleet jaloillani kuulta valoa lainaa.
Kynnet verillä, jalat väsyneet.
Ottaa kipeää, kun astuu totuuteen.
Sirpaleissa katsoo silmä.
Silmä pakenee peililaatikkojen massaa.
Ei niiden kuvajainen tuo rauhaa.
Silmä on synkän tuhkan harmaa.
Se tuntee vain tuskaa.
Peilien keskeltä valo nousee,
peileistä heijastuu, eksyttää, leikittelee.
Tulikärpänen vapaudesta iloitsee.
Lukkiutuu siihen silmä tuhkan harmaa,
siihen rakastuu, sitä seuraa.
Heijastuu valo yhä vain peililaatikoista,
huijaa, yhä eksyttää matkien kaunoista.
Silmä vihdoin valon kohtaa.
Väri ei enää ole harmaa.
Silmistä toisen heijastuessa,
on jälleen ruskea,
nauttii nuoruuden huumasta.
Laatikot särkee hetken huuma,
liekö totta vai syömmein unelma?
Sirpaleiden heijastuksissa vain he kaksi,
hetki muuttuu todemmaksi.
Kerran loppuu hänet hylkää.
Peililaatikoiden sirut yhteen lentää.
Valo ei enää kokonaan katoa.
Helpottaa vähän, luo polkua.
Vaan voiko se rikkoa päänsisäistä ikuisuutta?
Paino heittelee 47,3 -46,2. Numerot sattuu. Niilä on terävät kärjet. Ja multa kysytään miksen tykkää matematiikasta.
Olen epäonnistuja kaikin puolin.
Miksi sitten olin keiju yhden illan ajan? Koska hän sanoi kyllä. Minulle sanottiin "kyllä".
Olin diskossa. Pidin hauskaa koko illan. Tanssin kuin hullu (vaikka musiikki oli mitä oli), ensimmäiset juhlimassa, viimeisenä lähtemässä. Olin iloinen, tunsin oloni... jopa suhteellisen siedettävän näköiseksi. Poltinhan samalla useita satoja kaloreita. :)
Hitaat tulivat. Hän istui penkillä, kahden kaverinsa päässä minusta. Olin kuin halvaantunut. Tahdoin tanssia hänen käsivarsillaan.Oli hän tanssinut parit nopeat meidän porukassamme, mutta tämä oli täysin eri asia. Ystäväni kysyi minulta, että mitä odotan. Hyvähän hänen on sanoa, kun hän on nätti kuin mikä! Hänelle kukaan ei edes harkitsisi ei vastausta. Mutta nuoressa sydämmessäni tiesin, että en enää kestäisi "ei":tä. Olin repinyt palasia sydämestäni jo niin monta kertaa. Ikinä pääsemättä kovin pitkälle. Minut tiputettiin aina tyhjän päälle. Nuori rakkaus ottaa todella kipeää. Sanokaa vain, että ylireagoin, mutta minua sattuu.
Hänen kaverinsa nousivat. Ajattelin, että voin hengittää, että ihan sama, hän olisi kuitenkin kieltäytynyt ja katsoin jalkoihini. Kannustuspuheita pitänyt ystäväni katsoi minuun ärsyyntneenä ja väläytti sitten hymyn, nousi ja kysyi HÄNELTÄ (joka oli noussut hitaasti vasta paljon ystäviensä jälkeen..?) että tahtooko tämä tanssia kanssani. Hän katsoi minuun nopeasti samalla nyökäten ja hymyillen vähän. Olin täydellisessä shokki tilassa. Nousin seisomaan ja kysyin ääni täynnä epäuskoa; "Tahdotko tanssia minun kanssani?" ja hän nyökkäsi kuin se olisi itsestään selvyys. Tanssimme kolme kappaletta putkeen. Kumpikaan ei ollut lähtemässä mihinkään ennen kuin viimeinen hidas loppui. Viimeinen kappale oli "Heaven" (Bryan Adams) Katsoin häneen ja sopersin "Kiitos" ja lähdin liitoon kaverini käteen tarttuen ja kuin suunnitellusti hän pyörätti minut piruetilla ympäri. Olin keiju.
"Pink ribbons are tied each instant in my head,
the walls of my cloudy castle are gettin higher,
I'm as happy as can be,
oh let this instant be everything in me"
Se on kuitenkin ohi nyt. Jokaikinen solu (täynnä ihraa) minussa kieltää kaikin voimin mahdollisuuden, että hän voisi tykätä minusta. Miksi tykkäisi. Yksikin hyvä syy. Edellinen ihastukseni sai minut uskomaan, että olin kaunis ja huomion arvoinen, täydellinen keijukainen ja katsokaa mitä polkua se rakensi! Kaikki loppui kuin seinään! Turhat haaveet, turha mustavalkoinen kortti, jonka lähetin hänelle, turhat sydämet tekstivisetien lopussa... Naïvia, arpeuttavaa "rakkautta". Kun kävelen hänen ohitsensä käytävillä tekisi mieli mennä hänen luokseen ja vaatia selitystä. Vaikka vastaus olisi, että koska olen ruma. Tahtoisin myös sulkea FashionTV:n, joka saa minut itkemään, kun olen syönyt, saada kaverini ihastumaan johonkin muuhun kuin tanssipariini, että minulla olisi edes tuhannesosa mahdollisuus, antaa afrikan lapsille kaikki se ruoka, jonka nyt oksennan vessanpönttöön, unohtaa se yksi banaani, joka aloitti tyhmän bulimiani, heittää pois ne hopeiset housut, jotka ostin 11 vuotiaana ja joihin tahdon jälleen mahtua, antaa mennä sen kommentin siitä vanhasta kuvasta, josta paappani sanoi, että on minullakin joskus ollut sitä läskiä, koska hän sanoi joskus, palata seiskan alkuun ja olla sosiaalisempi, samanlainen kuin nyt olen, jättää haavoittamatta sitä yhtä ja unohtaa se, että kun treenasin ja söin vähemmän sain vatsani litteämmäksi! Jos edes nuo kohdat poistuisivat voisin uskoa, että minullakin on oikeus ihastua, oikeus olla rakastettu, mahdollisuus poikaystävään, oikeus syödä, oikeus pukea päälleni korkeavyötäröisiä housuja ja skinny fit jeanssejä, pitää siitä tunteesta, että on täynnä... mutta ne ovat osa elämääni. Ja se sattuu.
Mulla piti alkaa menkat 3 päivää sitten... Ne ei tullut. Tai no, tuli, mutta ne kesti päivän ja verta oli tosi vähän. Ihan epäreilua! Miks mulle sanotaan, että oon laihtunu, kun peilikuvani ei muutu! Se on kuin irvikuva tytöstä, läski, oksettava, epäsopusuhtainen, vankila, josta ei ole ulospääsyä! Miks mä tunnen mun lonkkaluut, vaikken ennen tuntenut ja silti kuvajainen pysyy samana??? Miks muut saa olla laihoja ja ihania ja pitää kauniita, tiukkoja vaatteita ja niillä on menkat ja ei huolta siitä, että oheneeko hiukset? Miks mulle sanotaan, että oon alipainoinen? Miks mun suuhun suorastaan TUNGETAAN ruokaa (oikeesti, mun kaveri tekee niin) jos sanon, etten oo nälkäinen?
Mä. En. Tahdo. Enää. Koskaan. Syödä!
Kaverini löysi thispo kuvani kouluvihosta, siis sellaisen, jonka olin itse piirtänyt, ensin omakuvani ja sitten sen, jonka halusin olla. Tiedän, tyhmä paikka, mutta hei! Oli se piilossa monta kuukautta, kunnes tänään... Kaveri kysyi: "Öööö... Mikä tää on" mä näin thispoa, mä näin kannustus tekstejä. Näin itseni piirrettynä. I saw perfection next to me. Mä vaan otin sen vihon sulkien sen ja sanoin: "Ääh, ei mitään, matikantunnit on tylsiä." Mun kaveri otti sen takaisin, mut en huomannut. Se anto sen takaisin ja mun thinspo kuvien päälle oli kirjoitettu pinkillä: "You already are the perfection, silly you <3<3<3<3".
Please: Stop telling me I'm perfect, 'cause I'm not.
I'll be perfect, when I can just step on thin air and walk to the sun, whose light will come through me, lightening the world and when I will be able to walk on fresh snow without leavin one footstep. I'll be perfect, when I'm loved. Or when I'll finally be able to kiss my reflection and smile. And that kiss wont feel cold.
Begging you to love yourself,
FF (fat or fairy)
Ihmiset sitä näkemättä harhailee.
Peililaatikkojen pinnat kimaltaa.
Sirpaleet jaloillani kuulta valoa lainaa.
Kynnet verillä, jalat väsyneet.
Ottaa kipeää, kun astuu totuuteen.
Sirpaleissa katsoo silmä.
Silmä pakenee peililaatikkojen massaa.
Ei niiden kuvajainen tuo rauhaa.
Silmä on synkän tuhkan harmaa.
Se tuntee vain tuskaa.
Peilien keskeltä valo nousee,
peileistä heijastuu, eksyttää, leikittelee.
Tulikärpänen vapaudesta iloitsee.
Lukkiutuu siihen silmä tuhkan harmaa,
siihen rakastuu, sitä seuraa.
Heijastuu valo yhä vain peililaatikoista,
huijaa, yhä eksyttää matkien kaunoista.
Silmä vihdoin valon kohtaa.
Väri ei enää ole harmaa.
Silmistä toisen heijastuessa,
on jälleen ruskea,
nauttii nuoruuden huumasta.
Laatikot särkee hetken huuma,
liekö totta vai syömmein unelma?
Sirpaleiden heijastuksissa vain he kaksi,
hetki muuttuu todemmaksi.
Kerran loppuu hänet hylkää.
Peililaatikoiden sirut yhteen lentää.
Valo ei enää kokonaan katoa.
Helpottaa vähän, luo polkua.
Vaan voiko se rikkoa päänsisäistä ikuisuutta?
Paino heittelee 47,3 -46,2. Numerot sattuu. Niilä on terävät kärjet. Ja multa kysytään miksen tykkää matematiikasta.
Olen epäonnistuja kaikin puolin.
Miksi sitten olin keiju yhden illan ajan? Koska hän sanoi kyllä. Minulle sanottiin "kyllä".
Olin diskossa. Pidin hauskaa koko illan. Tanssin kuin hullu (vaikka musiikki oli mitä oli), ensimmäiset juhlimassa, viimeisenä lähtemässä. Olin iloinen, tunsin oloni... jopa suhteellisen siedettävän näköiseksi. Poltinhan samalla useita satoja kaloreita. :)
Hitaat tulivat. Hän istui penkillä, kahden kaverinsa päässä minusta. Olin kuin halvaantunut. Tahdoin tanssia hänen käsivarsillaan.Oli hän tanssinut parit nopeat meidän porukassamme, mutta tämä oli täysin eri asia. Ystäväni kysyi minulta, että mitä odotan. Hyvähän hänen on sanoa, kun hän on nätti kuin mikä! Hänelle kukaan ei edes harkitsisi ei vastausta. Mutta nuoressa sydämmessäni tiesin, että en enää kestäisi "ei":tä. Olin repinyt palasia sydämestäni jo niin monta kertaa. Ikinä pääsemättä kovin pitkälle. Minut tiputettiin aina tyhjän päälle. Nuori rakkaus ottaa todella kipeää. Sanokaa vain, että ylireagoin, mutta minua sattuu.
Hänen kaverinsa nousivat. Ajattelin, että voin hengittää, että ihan sama, hän olisi kuitenkin kieltäytynyt ja katsoin jalkoihini. Kannustuspuheita pitänyt ystäväni katsoi minuun ärsyyntneenä ja väläytti sitten hymyn, nousi ja kysyi HÄNELTÄ (joka oli noussut hitaasti vasta paljon ystäviensä jälkeen..?) että tahtooko tämä tanssia kanssani. Hän katsoi minuun nopeasti samalla nyökäten ja hymyillen vähän. Olin täydellisessä shokki tilassa. Nousin seisomaan ja kysyin ääni täynnä epäuskoa; "Tahdotko tanssia minun kanssani?" ja hän nyökkäsi kuin se olisi itsestään selvyys. Tanssimme kolme kappaletta putkeen. Kumpikaan ei ollut lähtemässä mihinkään ennen kuin viimeinen hidas loppui. Viimeinen kappale oli "Heaven" (Bryan Adams) Katsoin häneen ja sopersin "Kiitos" ja lähdin liitoon kaverini käteen tarttuen ja kuin suunnitellusti hän pyörätti minut piruetilla ympäri. Olin keiju.
"Pink ribbons are tied each instant in my head,
the walls of my cloudy castle are gettin higher,
I'm as happy as can be,
oh let this instant be everything in me"
Se on kuitenkin ohi nyt. Jokaikinen solu (täynnä ihraa) minussa kieltää kaikin voimin mahdollisuuden, että hän voisi tykätä minusta. Miksi tykkäisi. Yksikin hyvä syy. Edellinen ihastukseni sai minut uskomaan, että olin kaunis ja huomion arvoinen, täydellinen keijukainen ja katsokaa mitä polkua se rakensi! Kaikki loppui kuin seinään! Turhat haaveet, turha mustavalkoinen kortti, jonka lähetin hänelle, turhat sydämet tekstivisetien lopussa... Naïvia, arpeuttavaa "rakkautta". Kun kävelen hänen ohitsensä käytävillä tekisi mieli mennä hänen luokseen ja vaatia selitystä. Vaikka vastaus olisi, että koska olen ruma. Tahtoisin myös sulkea FashionTV:n, joka saa minut itkemään, kun olen syönyt, saada kaverini ihastumaan johonkin muuhun kuin tanssipariini, että minulla olisi edes tuhannesosa mahdollisuus, antaa afrikan lapsille kaikki se ruoka, jonka nyt oksennan vessanpönttöön, unohtaa se yksi banaani, joka aloitti tyhmän bulimiani, heittää pois ne hopeiset housut, jotka ostin 11 vuotiaana ja joihin tahdon jälleen mahtua, antaa mennä sen kommentin siitä vanhasta kuvasta, josta paappani sanoi, että on minullakin joskus ollut sitä läskiä, koska hän sanoi joskus, palata seiskan alkuun ja olla sosiaalisempi, samanlainen kuin nyt olen, jättää haavoittamatta sitä yhtä ja unohtaa se, että kun treenasin ja söin vähemmän sain vatsani litteämmäksi! Jos edes nuo kohdat poistuisivat voisin uskoa, että minullakin on oikeus ihastua, oikeus olla rakastettu, mahdollisuus poikaystävään, oikeus syödä, oikeus pukea päälleni korkeavyötäröisiä housuja ja skinny fit jeanssejä, pitää siitä tunteesta, että on täynnä... mutta ne ovat osa elämääni. Ja se sattuu.
Mulla piti alkaa menkat 3 päivää sitten... Ne ei tullut. Tai no, tuli, mutta ne kesti päivän ja verta oli tosi vähän. Ihan epäreilua! Miks mulle sanotaan, että oon laihtunu, kun peilikuvani ei muutu! Se on kuin irvikuva tytöstä, läski, oksettava, epäsopusuhtainen, vankila, josta ei ole ulospääsyä! Miks mä tunnen mun lonkkaluut, vaikken ennen tuntenut ja silti kuvajainen pysyy samana??? Miks muut saa olla laihoja ja ihania ja pitää kauniita, tiukkoja vaatteita ja niillä on menkat ja ei huolta siitä, että oheneeko hiukset? Miks mulle sanotaan, että oon alipainoinen? Miks mun suuhun suorastaan TUNGETAAN ruokaa (oikeesti, mun kaveri tekee niin) jos sanon, etten oo nälkäinen?
Mä. En. Tahdo. Enää. Koskaan. Syödä!
Kaverini löysi thispo kuvani kouluvihosta, siis sellaisen, jonka olin itse piirtänyt, ensin omakuvani ja sitten sen, jonka halusin olla. Tiedän, tyhmä paikka, mutta hei! Oli se piilossa monta kuukautta, kunnes tänään... Kaveri kysyi: "Öööö... Mikä tää on" mä näin thispoa, mä näin kannustus tekstejä. Näin itseni piirrettynä. I saw perfection next to me. Mä vaan otin sen vihon sulkien sen ja sanoin: "Ääh, ei mitään, matikantunnit on tylsiä." Mun kaveri otti sen takaisin, mut en huomannut. Se anto sen takaisin ja mun thinspo kuvien päälle oli kirjoitettu pinkillä: "You already are the perfection, silly you <3<3<3<3".
Please: Stop telling me I'm perfect, 'cause I'm not.
I'll be perfect, when I can just step on thin air and walk to the sun, whose light will come through me, lightening the world and when I will be able to walk on fresh snow without leavin one footstep. I'll be perfect, when I'm loved. Or when I'll finally be able to kiss my reflection and smile. And that kiss wont feel cold.
Begging you to love yourself,
FF (fat or fairy)
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)