Paasto

Voi, minun on jälleen pysähdyttävä kysymään, mihin olen itseni jälleen ajanut.

Minä heräsin tuossa viikonalun aamuna vailla varmuutta tai suuntaa oikein mistään, yllätin itseni jopa löytämällä luokkaan ajoissa. Minä katselin sanoja uskonnonkirjan muovitetuilla sivuilla ja halkaisin niitä kirjaimiksi, koska en oikein muustakaan tiennyt, katselin luokanseiniä ja ajattelin hajottavani niitäkin – näin ajatustasolla.
Kävelin ruokalaan lounasaikaan se sama kurssikirja mukanani ja otin puoliajatuksissani kupin, kaksi, niin no, neljä kahvia ja yritin rakentaa merkityksiä sanoista, jos ei muuten, niin koetta varten. Istuin siinä yhdessä paikassa, pöydän seinänpuoleisessa päässä puolisentoista tuntia.
Lopulta minä poltin tupakkaa grillikodassa, yhä se sama kurssikirja auki ja päättelin olevani Markionin harhaoppinen kristinuskon näkökulmasta, ja sitäkin mietin, ettei tämä oikein käy, sillä nikotiini ja kofeiini saivat minut tärisemään kummallisesti ja se oli juuri nyt kun olin ajatellut piteleväni ajatuksiani kasassa, jotta ne olisi helpompi vapauttaa kirjoittamiseen – se on toivotonta kunnolla hajanaisessa mielessä.

Eihän se sitten käynyt, joten minä olen nyt opiskellut uskontoa ja filosofiaa ja saanut kummallisia ajatuksia, joita olen seuraillut häikäilemättä, olivat sitten kuinka jumalattomia tahansa.
Olen odottanut pimeäntuloa – päivänvalo ei ole kovinkaan paljon mieleeni – ja kävellyt sitten vähintään neljäkymmentä minuuttia minne sattuu.
Olen juonut loputtomasti teetä – en nyt enää kahvia, ja vain yhden tupakankin, koska puhdistuminen voisi tehdä hyvää – ja tänään söin sitten tuoretta kurkkua ja tomaattia ja salaattia, koska nekin ovat puhtaita, ja ihmettelenpä vain mistä tämä puhtaus pääsikin rappioromanttiseen mieleeni niin kovin nopeasti.

Eihän tällaisessa paastossa tarvitsisi olla mitään perusteellisen pahaa, mutta siinä on sellaisen aavistus, sillä se on niin järjestäytynyt: katsos, teen on oltava vihreää – selvällä syyllä – ja tänään minä juoksinkin, siis lenkkeilin, vaikka huonolla menestyksellä, vaikka olikin keskipäivä ja minä vihaan lenkkeilyä sääntönä, ja että minä tasantarkkaan tiedän, että tässä on nyt tullut 5050 kilokalorin vaje kolmessa päivässä.
Niin, ja se kuinka istuin uskonnonkokeen alussa paikalleni enemmänkin puolitajuisena vaipumisena kuin sinä hallittuna liikkeenä, jota kutsutaan istumiseksi. Ja se, että koskaan talven kylmyys ei ole yhtä nopeasti löytänyt sisätiloihin, tai ruokalan valot vaikuttaneet silmiäkipeyttäviltä. Kaikki tämä tuntuu melkoisen jännittävältä, tai ei jännittävältä, tyydyttävältä, sellaiselta kuin täydellisesti vieriviereen asetetut symmetriset rasiat.
 Tuo kaikki ja se, ettei minulla ole aavistustakaan milloin tästä kävelen ulos.
Päätin, ettei siitä kannata hirveästi huolehtia, etten minä tässä ole laihduttamassa, vaan puhdistumassa, enkä tässä vaiheessa nyt sitten osaa kuin kurtistaa kulmiani sille, että tiedän, että tällä ohjelmalla ensimmäinen kilo putoaa 4,1 päivässä – huomenna on ihmeellinen muutoksen hetki, mutta mitä sitten? Ehkäpä en vain ajattele asiaa sen enempää. Harmillisen usein ajattelen liikaa.
Mutta enhän minä tässä analysoi mitään, en väitä mitään, joten mieleni saa pysyä mielivataisessa hyvä on -tilassaan, sillä minä olen vain raportoinut tämän viikon tapahtumia.

Luulen, että ajattelijoiden tulisi aina harjata hiuksensa ja kammata ajatuksensa ennen kuin ryhtyvät itsenimitettyihin tai hyväksikoettuihinkin puhdistautumisriitteihin, itsepetoksen välttämiseksi.

FF
– en pidä tuosta nimimerkistä, ellei se tarkoita Fiinisti Foinikialaista tai jollakin kielellä jotain suloisen Nihilististä Täydellisyydestä, enkä nyt oikein tiedä, olkoon vaikka itseen suunnattu Faire Foutre (ransk.)

Voittaaksesi on sinun löydettävä ymmärrys. A.k.a 1# päivä

No, eilinen onnistumisten päivä.

Mä taidan onnistua. Päästä sinne, minne tahdon.
Ehkä joku päivä, voin halata peilin kylmää pintaa ja hymyillä. Piirtää lasin huuruun sanat "Olet kaunis".
Kävellä peilin ohi katsomatta.
Miettiä vain auringon heijastusta sielussasi.


Eilen aamulla en edes syönyt mitään. Yritin, ei tehnyt mieli. Ei tehnyt mieli.

Tänään söin vain kuivattuja luumuja, vähän salaattia ja join hurjasti vettä. Loput purjosin. Ne olin syönyt vain perheeni takia.

Kyllä mulle tuli pari kertaa nälkä ja vatsa valitti, mutta silloin mä vaan katsoin ruokaani, join vettä, tein lihasliikkeitä ja mietin peilin edessä, kuinka paljon paremmalta musta sitten tuntuu, kun olen tavoitteessani. Etsin sormillani myös luitani ja lopulta lähdin lenkille.
Oli ihanaa, kuinka luut tuntuivat sormien välissä. Oli ihanaa, kuinka kukaan ei ole vielä oikein huolestunut. 
Lenkki meni todella hyvin kotitöillä ansaituilla lenkkikengillä. Juoksin aivan varmasti 10 km. Ja verryttelin ja kävelin. Olin liekeissä :D. Illalla ehdin jo ottaa eteeni suklaa keksejä ja kaakaota, mutta toistin aiemman rituaalin ja annoin ne pikkusiskolle. Annoin. Suklaani. Pikkusiskolle!

You, my dear chocolate, are no longer my master!

Poistin "Hyvä päivä..." tekstini, koska mietin pitkään toissailtana ja ymmärsin, että olin aivan hakoteillä! "Hyvä päivä..." -tekstissäni ihanan, kauniin ystäväni synttärien kuvailemisen lisäksi olin yrittänyt selittää miksi olin saanut anoreksian ja bulimian. Syyt, jotka siinä esitin olivat vain asioita, jotka olivat satuttaneet minua. Saaneet minut tuntemaan itseni huonommaksi. Tottakai, pitkäaikainen suuri ihastus, joka päättyy selittämättä ottaa kipeää. Ihastus, joka valehtelee päin naamaa ja tanssittaa muita tyttöjä ottaa kipeää. Kännisen ensisuudelman merkitsemattömyys ottaa kipeää. Se, että sinua juuri ennen yläasteelle siirtymistä haukutaan aivan lähipiirissä lihonneeksi ja läskiksi ottaa kipeää. Tuollaiset asiat järkyttää syvästi. 
Se, että ottaa niin paljon vastuuta ja katsoo sivusta muiden kärsimyksestä, Äiti Maan hyvinvoinnista, eläintenoikeudesta ja ilon, rauhan ja rakkauden sanoman levittämisestä ottaa voimille. Se, että syyttää itseään kaikesta ottaa voimille.  Ei syö lihaa, jottei tuottaisi tuskaa. Se on hyvä päätös, mutta sitten tulee itsekäs olo, mitä tahansa syökin, kun monilla ei ole mitään. Sekin ottaa voimille. 
Se, että ymmärtää olevansa outolintu, erilainen, oudoksuttu, vääränlainen, vastatuuleenkulkija sekin ottaa kipeää ja voimille.
Loppujen lopuksi olen myös dramaqueen, liioittelija ja taiteilijamainen. 
Otan kaiken raskaasti. 
Enkä ole koskaan pitänyt itseäni kauniina, vaikka mielestäni en ole paha ihminen. Haluan, että se, että haluan hyvää kuvastuu pinnalle. Jos on laiha on niin vähän. Luut, nahka ja sydän ja sielu. On kaunis. Minun mittapuullani kaikki ovat kauniita sellaisina, kuin ovat paitsi....
Minä.
Totuus on, ettei minulla ole pätevää syytä olla anorektinen, ei kellään tarvi olla. Jokaisella on tarina ja joidenkin tarina vain sattuu saamaan tällaisia mutkia matkaan. 


"Anoreksia, tuo kevyt puhalllus, joka sotkeutuu taiteilijasieluisten tyttöjen hiuksiin ja tekee solmuja heidän sieluunsa. Kirkastaa kyyneleet. Se sanoo sinulle, "ei tarpeeksi ja silti liikaa". Se näyttää paremman paikan. Paremman minä -hahmon."


Olin jo aiemmin yrittänyt laihduttaa, mutten tosissani, vain kiinteytyä. Sitten yksi päivä jokin lopullisesti napsahti. Ensin oli se lääkärinvastaanotto, jossa minut punnittiin. 52,5 kiloa. 162 cm. Olin järkyttynyt enkä pystynyt edes valehtelemaan, kun lääkäri kysyi mielipidettäni. Sanoin : "Ainakin olen kasvanut pari senttiä...". Sen jälkeen aloin todella miettiä laihdutusta ja vihasin peilikuvaani yhä enemmän. Olin pitkään ennen lääkäriäkin mielessäni piirrellyt parempaa paikkaa, kauniimpaa minua. Minä, keijukaisena, juoksemalla kirsikanterälehtien täyttämällä polulla jattäen jälkeeni vain sulotuulahduksen. Aurinko paistaa lävitseni ja luo sateenkaaria. Minulla on lämmin.yhtenä aamuna näin lehdessä artikkelin anoreksiasta. Näin ensin vain kuvat ja ajattelin: "Voi, kuinka he ovat kauniita." Sitten näin otsikon ja järkytyin. Pistin lehden pois luettuani otsikon alla olleen lauseen "Varoitus! Jos sinä tai joku läheisesi pitää näiden kuvien esittämiä vartaloita kauniina tai tavoiteltavina kannattaa pitää silmät auki hänen tilanteestaan." Viikkoja kului pari. Olin itkenyt öitä ihastuksen takia. Olin väsynyt ja eksyksissä. Minua kohdeltiin yhä outolintuna koulussa, vaikka minulla oli ystäviä. Numeroni laskivat, vaikka todella vähäsen, minua stressasi ja en pitänyt itsestäni. Näin niin paljon pahuutta ja koitin auttaa kaikkia. Mutta voi kun en tosiaankaan pitänyt itsestäni! Muista kai parhaiten sen hetken ennen kuoroharjoituksia, kun huusin peilikuvalleni inhon vallassa. Olin miettinyt edellisenä yönä, että jos olisin kauniimpi, ei outuoudestani niin välitettäisi. (Se luulo oli jotenkin oikea..?) Istuin sängylläni juuri enne harjoituksiin lähtöä ja puristin reisiäni ja niistä tulin niin pienet. Ja minua hymyilytti. Olin päivän syömättä. Minua hymyilytti. Siitä kai ei ollut paluuta. Aloin punnita ruokani. Miettiä kaloreita , kuntoilla liikaa. Kiloja lähti, mutta kasvoin vielä pituutta. 
En nähnyt enää mitään kaunista ruumiissani. Olin ja olen epäonnistunut omissa silmissäni.
Aloin pitää blogia. 
Aika hämyisä alku. Ja jotenkin se on vaan koko ajan syventynyt. Pahentunut. Mut, en mä enää halua parantua.
 En mä halua apua, en tahdo että kukaan löytää ihmepilleriä tähän sairauteen, joka on niin julma ja samalla niin kaunis.

Begging you to love yourself,
FF (Fat or Fairy)

World here I am

Believe.

I believed. I might not fly yet, but every day I'm closer.
Whén I saw that photo, I couldn't believe my eyes.
"Is that me?"
And it was.
It might have been PAINFULL, it might have been SLOW, it might have been CRAZY, but it is all worth it.
I am not perfection, but I can make it happen.
I BELIEVE.


Elämä on jälleen ollut yhtä vuoristorataa.
Järkytyin, kun huomasin ympyrän sulkeutuneen.
Déjà vu.
Jotain kamalaa tapahtuu-> vihaan itseäni -> syytän jotakuta toista-> vihaan itseäni -> hyväksyn tilanteen -> ihana vaihe -> pommi tiputetaan niskaan -> vihaan itseäni ...
Ymmärrättekö kaavan?
Viimeksi kun näin kävi eksyin täysin. Löysin Anan ja Mian.
Tällä kertaa jotenkin olin osannut tätä odottaa ja hyväksyin asian hiljaisemmin.
Tottakai se otti kipeää, mutta pommin olin jo tuntenut, se vain vahvisti luuloni.
Se, mitä tapahtui HÄNEN kanssaan oli minun syytäni.
Koska olen mikä olen.
Joten en enää voi vihata häntä.
Nyt tiedän syyn, vaikkei hän sitä itse sanonutkaan.
Tiedolla on pohja tällä kertaa.

Mä nyt olen tämmöinen,
pyydän anteeksi.
Tiedän etten mä kulje samaa tietä kuin muut,
tiedän että olen outo.
Tiedän, että sitä voi joskus olla vaikea hyväksyä.
Joskus ihmiset, johon luotit, joista todella pidät kerovat sinulle totuuden itsestäsi.
Ja sinä, joka olet sen jo pitkään tiennyt ja silti toivonut, että se on okei.
Sinä putoat.
Sinä itket yön, ehkä toisenkin.
Ja sitten taas jotain odottamatonta tapahtuu.
Itku vaihtui hämmenykseen,
sota sydämiin.
?????????????????????????????????????????????????????????????????????
En tiedä miten.
Sinulle kerrotaan, että sinulla on ystävä.
Ystävä, joka on pahoillaan.
Ei se ehkä ole paljoa monen mielestä.
Se voi kuitenkin tuntua maailmalta.

PAM (taas)
Pelottaa.


Mutta kai se on hyvä.
Mitä olen tekemässä?

Vihasin niin paljon tänään itseäni, kerrassaan iljetin itseäni, joten pukeuduin "telttaan" ja en syönyt. En antanut itselleni hetken rauhaa. En syönyt edes kavereideni edessä.
Huomasin  kuitenkin laihtuneeni :)
Aurinko paistaa risukasaankin :)

Anteeksi hämärähkö teksti, ehkä jaksan joskus selittää :)
nyt olen kuitenkin uupunut.
Olen selvittänyt osan suttuista lankakerää.
Loppu jää huomiselle.
Älä sotkeudu uudestaan.


Begging you to love yourself,
FF (fat or fairy)

What if I just fucking CAN NOT DO THIS? And silverlinings of life.

En mä tiiä.

En oikeen jaksa mitään

Mitään

Mitään 

Mitään
MITÄÄN

Silti teen vähän kaikkea 

kaikkea

kaikkea
KAIKKEA.

Ulkoisesti olen iloisempi kuin vuosiin, mutta minun tajuntani on syvempi kuin koskaan ja yhä useampi pelottava ja musta asia laikuttaa sitä. Silti siellä täällä kultaiset ja hopeat vivahdukset saattavat valaista koko olemukseni.

" Äkkiä lumen timanttinen pinta murtui ja murtumasta alkoi nousta varovasti, niin kovin varovasti vihreä varsi. Lopulta se pääsi koko komeuteensa ja kaikki lumi varisi sen päältä paljastaen koko kullankeltaisen loiston. Kevään ensimmäinen voikukka oli puhjennut. Kai minunkin sydämmessäni. Nähdessäni kaiken tuon valon en silti saattanut olla haikailematta menneisyyden sinisen synkkiin syövereihin, kaikessa susrullisuudessaan ja pelottavuudessaan majesteettisiin ja niin lumoavan kauniisiin. Katsahdin taakseni huoahtaen kaipuusta. Kyllä sielläkin moni asia säihkyi."

-Pieni katkelma yhdestä tulevasta tarinastani
En tahdo jättää menneisyyttä taakseni. En myöskään häntä, enkä yhtäkään sydämeeni tulleista arvista, mutta minusta tuntuu, etten näin ollen pääse eteenpäinkään. Olen rajalla haikaillen pimeään metsään, jossa kaunis, säihkyvä, muttä kylmä ja vaarallinenkin lumipeite hallitsee kaikkien niiden puiden suojassa, vaikka edessäniu on kultainen niitty täynnä heräilevää elämää ja loisteliasta kauneutta. Minä yksin istuskelen aidalla, joka erottaa nämä kaksi maailmaa. Täysin päättämättömänä. Tiputus kumpaankin suuntaan on ikuisuuden pituinen. 

En jaksa nyt parantua. Enkä laihtuakaan. En jaksa olla syömättä saati sitten syödä.

Olen täynnä kahteen suuntaan vetäviä ajatuksia, mutta siitä olen varma, että olen väsynyt etsimään. Antaa jonkun löytää minut. Antaa maailman löytää minut <3

Life is life
you got to live it
deal with it
and love it
eaven if it hurts you bad,
... but also learn to look at it from the outside,
when you're most in it
and try to find the silver lining in every dark cloud
as well as the dark side of each thing.
Only then can you see crystal clear.

Älkää huoliko siis. En ole surullinen, vaikken pursua onnea. Olen vain päättämätön nuori. Elämä on kuin nuudeli. :)

Begging you to love yourself,

FF (fat fairy)