Just a littlebig flowergirl

Hmm.

Tahtoisin nyt sitten oikaista erään SUURENpienen epäkohdan tässä blogissa.
On totta, että mulla on typerä bulimia ja ilkeä anoreksia.
On totta, etten pyytänyt kumpaakaan.
On totta, että on päiviä -liian useita sellaisia- jolloin oksennan kyyneleet valuen kahdeksan kertaa päivässä ja liimaan viattoman tekohymyn kasvoilleni, vaikka mun sielu on solmussa.
On totta, että on päiviä, kun mun ainoaa ruokaa on lenkkikenkien karkkinen väri, kuuma maantie ja väritön vesi.
On totta, että noina päivinä kaikki tuntuu vaikealta.
On totta, etten pidä kehostani. Ikinä.
On totta -harmiksenikin-, etten edes vihaa syömishäiriöitäni ihan joka päivä ja todella toivon laihtuvani, siis sitä toivon aina.
Mutta ei ole totta, etteikö mulla olisi ihania, rakastettavia auringon kultaamia päiviä. Aivan yhtä usein, ehkä useamminkin. (?)
Ei ole totta, ettenkö nauraisi usein tai saisi hauskoja päähänpistoja, nauttisi parin jäätelölusikallisen mausta ja kirmaisi kesämekko liehuen pitkässä heinikossa tai sukeltaisi pitkään viileässä vedessä. Ei ole totta, ettenkö kertoisi karmeita kummitusjuttuja taskulampun valossa tai lukisi tunteja hassuja sarjakuvia peittoni alla, hengitttäisi teen makeaa höyryä keuhkoihini ja kierisi vastasataneessa lumessa antaen jäähileen sulaa kasvoihini ja paakkuuntua hiuksiini tai nauttisi romanttisista romaaneista sohvanpohjalla kirjapinon hitaasti huvetessa. Luen kauniita sanoja, kirjoitan niitä, laula, tanssin, soitan kitaraa, pidän hauskaa ystävieni kanssa ja teen kirpparilöytöjä. Katselen tähtitaivasta ja pohdiskelen elämää. Minä rakastan elämää, perhettäni, kummityttöäni, ystäviäni, koiraani. Rakastan kirjoja, kirjoittamista, värejä, eläimiä ja luontoa.
Niinäkin päivinä minua seuraa Ana ja Mia, mutta en välitä. En ehkä syö, mutten välitä. (Tuokin kyllä vaikuttaa iloisuuteeni, positiivisesti...)
Koska sellaiseksi minut on luotu, positiiviseksi. "Kukkaistytöksi". Sen takia kai olen vielä järjissäni :D
Noina päivinä en välitä, etten ole täydellinen. En mieti sitä, vaan työnnän sen ajatuksen pois.

Mutta tämä blogi on noille syrjäänpainetuille ajatuksille, huonoille päiville, kyyneltäville kohtauksille, karulle totuuden kääntöpuolelle. Aina kun tänne kirjoitan, kevenen mieleltäni hieman ja hetkelliseti :).
Minun toiselle puolelleni. Auringon ohittaneelle kukkaistytölle, jolle irvistävät vain suljetut kukkien nuput.

Minä olen iloinen kukkaistyttö, joka näki pahaa unta ja itki.
Itki kunnes ymmärsi, ettei se ollutkaan unta.
Itku hiljeni, mutta kyynelet jäivät sisälle.
Mutta kukkaistyttö oli yhä kukkaistyttö.
Mutta mekon helma oli kurassa.
Maailma oli kurassa.
Hän oli kurassa.
Kukkaistyttö kohautti harteitaan ja jatkoi matkaa.
Nyt täytyisi kai vain kohdata yökin.
Yökin oli kaunis.
Kukkaistytön mekko tummui hieman.
Kukkaityttö tahtoo olla taas kaunis, yön lammen heijastus itkettää.
Ei lähde verkkokalvolta päivisinkään.
Mutta kukkaistyttö oli yhä kukkaistyttö.

Ehkä joku päivä löydän takaisin peilikirkkaaseen iloon, eikä peilissä enää ole kulumia, säröjä ja tummia tahroja?

Haha...

"Ah la la la la la life is wonderful
ha la la la la love is magical
halalalallaaa life is fairytale
ah la la la la laa...

But I'm in love with a fairytale
even though it hurts,
'cause I don't care if I lose my mind,
I'm allready cursed!"
-Jason Mraz -Life is Wonderful / Alexander Rybak -Fairytale

(siinä osa tekemästäni mash upista = kaksi laulua yhdeksi)
Kuvaa hyvin mun elämää.

En oo surullinen, vaikka en hypi ilosta.
Kaikki on ihan hyvin. Mä oon todella hämmentynyt kyläkin ja tuntuu joskus, kuin maailma tekis mulle näin:

usein päättyen sitn seuraavaan tilanteeseen:

Mutta joskus, joka tuntuu niin harvinaiselta, mutta tapahtuukin hyvin useasti käy näin:

silloin kun sitä vähiten odotat.
Silloin, kun sydämesi ottaa uuden iskun vastaan.
Kun jokainen sydänsuru on toinen toistaan painavampi.
Kun luulet, ettei koskaan mitään hyvää enää tule olemaan,
ettei aurinko paista risukasaan.
Kun olet jo valmis päättämään päiväsi.
Olet jo luovuttanut rakkauden etsimisessä.
Silloin maailma halaa sinua.
Nostaa hymyn huulillesi.
Saa sinut nauramaan,
kovaa.
OLEMAAN VILLI; VAPAA; ILOINEN= NUORI !!

Hautaamaan surut syvemmälle sydämeen, ottamaan vastaan tarjouksen, joka ei välttämättä ollut ensimmäinen vaihtoehtosi. Ehkä vielä joku päivä, vaikken saisi noin toivoa. Pitäisihän minun ymmärtää, että näin on parempi.

Tuokin minua hämmentää.
Miksi? Miksi minulle? Miksi silloin?
Ehkä se selviää vielä joskus.

Mitä syömiseen tulee: olen synnynnäinen läski, joka rakastaa leipomista! Leipominen vain muille on sula mahdottomuus :( mutta ainakin olen työskennellyt ruokani eteen. Yritän kuitenkin vähentää... Vaikka muut sanovat "Liian vähän". Bulimia repii sydäntäni ja nuoruuttani, manipuloi jo suurelta osin elämääni. Joskus.
En saa sitä menemään pois. Aina täyden olon iskiessä minulle tulee inhottava olo ja...
:(
Olin paniikissa koko kylppäriremonttimme ajan :P

World here I am

Believe.

I believed. I might not fly yet, but every day I'm closer.
Whén I saw that photo, I couldn't believe my eyes.
"Is that me?"
And it was.
It might have been PAINFULL, it might have been SLOW, it might have been CRAZY, but it is all worth it.
I am not perfection, but I can make it happen.
I BELIEVE.


Elämä on jälleen ollut yhtä vuoristorataa.
Järkytyin, kun huomasin ympyrän sulkeutuneen.
Déjà vu.
Jotain kamalaa tapahtuu-> vihaan itseäni -> syytän jotakuta toista-> vihaan itseäni -> hyväksyn tilanteen -> ihana vaihe -> pommi tiputetaan niskaan -> vihaan itseäni ...
Ymmärrättekö kaavan?
Viimeksi kun näin kävi eksyin täysin. Löysin Anan ja Mian.
Tällä kertaa jotenkin olin osannut tätä odottaa ja hyväksyin asian hiljaisemmin.
Tottakai se otti kipeää, mutta pommin olin jo tuntenut, se vain vahvisti luuloni.
Se, mitä tapahtui HÄNEN kanssaan oli minun syytäni.
Koska olen mikä olen.
Joten en enää voi vihata häntä.
Nyt tiedän syyn, vaikkei hän sitä itse sanonutkaan.
Tiedolla on pohja tällä kertaa.

Mä nyt olen tämmöinen,
pyydän anteeksi.
Tiedän etten mä kulje samaa tietä kuin muut,
tiedän että olen outo.
Tiedän, että sitä voi joskus olla vaikea hyväksyä.
Joskus ihmiset, johon luotit, joista todella pidät kerovat sinulle totuuden itsestäsi.
Ja sinä, joka olet sen jo pitkään tiennyt ja silti toivonut, että se on okei.
Sinä putoat.
Sinä itket yön, ehkä toisenkin.
Ja sitten taas jotain odottamatonta tapahtuu.
Itku vaihtui hämmenykseen,
sota sydämiin.
?????????????????????????????????????????????????????????????????????
En tiedä miten.
Sinulle kerrotaan, että sinulla on ystävä.
Ystävä, joka on pahoillaan.
Ei se ehkä ole paljoa monen mielestä.
Se voi kuitenkin tuntua maailmalta.

PAM (taas)
Pelottaa.


Mutta kai se on hyvä.
Mitä olen tekemässä?

Vihasin niin paljon tänään itseäni, kerrassaan iljetin itseäni, joten pukeuduin "telttaan" ja en syönyt. En antanut itselleni hetken rauhaa. En syönyt edes kavereideni edessä.
Huomasin  kuitenkin laihtuneeni :)
Aurinko paistaa risukasaankin :)

Anteeksi hämärähkö teksti, ehkä jaksan joskus selittää :)
nyt olen kuitenkin uupunut.
Olen selvittänyt osan suttuista lankakerää.
Loppu jää huomiselle.
Älä sotkeudu uudestaan.


Begging you to love yourself,
FF (fat or fairy)

Fairy for a night.....

Kuun valo tajuntani läpäisee
Ihmiset sitä näkemättä harhailee.
Peililaatikkojen pinnat kimaltaa.
Sirpaleet jaloillani kuulta valoa lainaa.
Kynnet verillä, jalat väsyneet.
Ottaa kipeää, kun astuu totuuteen.
Sirpaleissa katsoo silmä.
Silmä pakenee peililaatikkojen massaa.
Ei niiden kuvajainen tuo rauhaa.
Silmä on synkän tuhkan harmaa.
Se tuntee vain tuskaa.
Peilien keskeltä valo nousee,
peileistä heijastuu, eksyttää, leikittelee.
Tulikärpänen vapaudesta iloitsee.
Lukkiutuu siihen silmä tuhkan harmaa,
siihen rakastuu, sitä seuraa.
Heijastuu valo yhä vain peililaatikoista,
huijaa, yhä eksyttää matkien kaunoista.
Silmä vihdoin valon kohtaa.
Väri ei enää ole harmaa.
Silmistä toisen heijastuessa,
on jälleen ruskea,
nauttii nuoruuden huumasta.
Laatikot särkee hetken huuma,
liekö totta vai syömmein unelma?
Sirpaleiden heijastuksissa vain he kaksi,
hetki muuttuu todemmaksi.
Kerran loppuu hänet hylkää.
Peililaatikoiden sirut yhteen lentää.
Valo ei enää kokonaan katoa.
Helpottaa vähän, luo polkua.
Vaan voiko se rikkoa päänsisäistä ikuisuutta?

Paino heittelee 47,3 -46,2. Numerot sattuu. Niilä on terävät kärjet. Ja multa kysytään miksen tykkää matematiikasta.
Olen epäonnistuja kaikin puolin.
Miksi sitten olin keiju yhden illan ajan? Koska hän sanoi kyllä. Minulle sanottiin "kyllä".
Olin diskossa. Pidin hauskaa koko illan. Tanssin kuin hullu (vaikka musiikki oli mitä oli), ensimmäiset juhlimassa, viimeisenä lähtemässä. Olin iloinen, tunsin oloni... jopa suhteellisen siedettävän näköiseksi. Poltinhan samalla useita satoja kaloreita. :)
Hitaat tulivat. Hän istui penkillä, kahden kaverinsa päässä minusta. Olin kuin halvaantunut. Tahdoin tanssia hänen käsivarsillaan.Oli hän tanssinut parit nopeat meidän porukassamme, mutta tämä oli täysin eri asia. Ystäväni kysyi minulta, että mitä odotan. Hyvähän hänen on sanoa, kun hän on nätti kuin mikä! Hänelle kukaan ei edes harkitsisi ei vastausta. Mutta nuoressa sydämmessäni tiesin, että en enää kestäisi "ei":tä. Olin repinyt palasia sydämestäni jo niin monta kertaa. Ikinä pääsemättä kovin pitkälle. Minut tiputettiin aina tyhjän päälle. Nuori rakkaus ottaa todella kipeää. Sanokaa vain, että ylireagoin, mutta minua sattuu.
Hänen kaverinsa nousivat. Ajattelin, että voin hengittää, että ihan sama, hän olisi kuitenkin kieltäytynyt ja katsoin jalkoihini. Kannustuspuheita pitänyt ystäväni katsoi minuun ärsyyntneenä ja väläytti sitten hymyn, nousi ja kysyi HÄNELTÄ (joka oli noussut hitaasti vasta paljon ystäviensä jälkeen..?) että tahtooko tämä tanssia kanssani. Hän katsoi minuun nopeasti samalla nyökäten ja hymyillen vähän. Olin täydellisessä shokki tilassa. Nousin seisomaan ja kysyin ääni täynnä epäuskoa; "Tahdotko tanssia minun kanssani?" ja hän nyökkäsi kuin se olisi itsestään selvyys. Tanssimme kolme kappaletta putkeen. Kumpikaan ei ollut lähtemässä mihinkään ennen kuin viimeinen hidas loppui. Viimeinen kappale oli "Heaven" (Bryan Adams) Katsoin häneen ja sopersin "Kiitos" ja lähdin liitoon kaverini käteen tarttuen ja kuin suunnitellusti hän pyörätti minut piruetilla ympäri. Olin keiju.
"Pink ribbons are tied each instant in my head,
the walls of my cloudy castle are gettin higher,
I'm as happy as can be,
oh let this instant be everything in me"
Se on kuitenkin ohi nyt. Jokaikinen solu (täynnä ihraa) minussa kieltää kaikin voimin mahdollisuuden, että hän voisi tykätä minusta. Miksi tykkäisi. Yksikin hyvä syy. Edellinen ihastukseni sai minut uskomaan, että olin kaunis ja huomion arvoinen, täydellinen keijukainen ja katsokaa mitä polkua se rakensi! Kaikki loppui kuin seinään! Turhat haaveet, turha mustavalkoinen kortti, jonka lähetin hänelle, turhat sydämet tekstivisetien lopussa... Naïvia, arpeuttavaa "rakkautta". Kun kävelen hänen ohitsensä käytävillä tekisi mieli mennä hänen luokseen ja vaatia selitystä. Vaikka vastaus olisi, että koska olen ruma. Tahtoisin myös sulkea FashionTV:n, joka saa minut itkemään, kun olen syönyt, saada kaverini ihastumaan johonkin muuhun kuin tanssipariini, että minulla olisi edes tuhannesosa mahdollisuus, antaa afrikan lapsille kaikki se ruoka, jonka nyt oksennan vessanpönttöön, unohtaa se yksi banaani, joka aloitti tyhmän bulimiani, heittää pois ne hopeiset housut, jotka ostin 11 vuotiaana ja joihin tahdon jälleen mahtua, antaa mennä sen kommentin siitä vanhasta kuvasta, josta paappani sanoi, että on minullakin joskus ollut sitä läskiä, koska hän sanoi joskus, palata seiskan alkuun ja olla sosiaalisempi, samanlainen kuin nyt olen, jättää haavoittamatta sitä yhtä ja unohtaa se, että kun treenasin ja söin vähemmän sain vatsani litteämmäksi! Jos edes nuo kohdat poistuisivat voisin uskoa, että minullakin on oikeus ihastua, oikeus olla rakastettu, mahdollisuus poikaystävään, oikeus syödä, oikeus pukea päälleni korkeavyötäröisiä housuja ja skinny fit jeanssejä, pitää siitä tunteesta, että on täynnä... mutta ne ovat osa elämääni. Ja se sattuu.
Mulla piti alkaa menkat 3 päivää sitten... Ne ei tullut. Tai no, tuli, mutta ne kesti päivän ja verta oli tosi vähän. Ihan epäreilua! Miks mulle sanotaan, että oon laihtunu, kun peilikuvani ei muutu! Se on kuin irvikuva tytöstä, läski, oksettava, epäsopusuhtainen, vankila, josta ei ole ulospääsyä! Miks mä tunnen mun lonkkaluut, vaikken ennen tuntenut ja silti kuvajainen pysyy samana??? Miks muut saa olla laihoja ja ihania ja pitää kauniita, tiukkoja vaatteita ja niillä on menkat ja ei huolta siitä, että oheneeko hiukset? Miks mulle sanotaan, että oon alipainoinen? Miks mun suuhun suorastaan TUNGETAAN ruokaa (oikeesti, mun kaveri tekee niin) jos sanon, etten oo nälkäinen?
Mä. En. Tahdo. Enää. Koskaan. Syödä!
Kaverini löysi thispo kuvani kouluvihosta, siis sellaisen, jonka olin itse piirtänyt, ensin omakuvani ja sitten sen, jonka halusin olla. Tiedän, tyhmä paikka, mutta hei! Oli se piilossa monta kuukautta, kunnes tänään... Kaveri kysyi: "Öööö... Mikä tää on" mä näin thispoa, mä näin kannustus tekstejä. Näin itseni piirrettynä. I saw perfection next to me. Mä vaan otin sen vihon sulkien sen ja sanoin: "Ääh, ei mitään, matikantunnit on tylsiä." Mun kaveri otti sen takaisin, mut en huomannut. Se anto sen takaisin ja mun thinspo kuvien päälle oli kirjoitettu pinkillä: "You already are the perfection, silly you <3<3<3<3".
Please: Stop telling me I'm perfect, 'cause I'm not.
I'll be perfect, when I can just step on thin air and walk to the sun, whose light will come through me, lightening the world and when I will be able to walk on fresh snow without leavin one footstep. I'll be perfect, when I'm loved. Or when I'll finally be able to kiss my reflection and smile. And that kiss wont feel cold.

Begging you to love yourself,
FF (fat or fairy)