Day 2, district 13

ainakin ostamani mysteerijuusto oli hyvää, vaikka en tiedä ravintoarvoja...

Älkää kysykö.
KYLLÄ joo menee mahtavasti osastolla:
eilen oksensin (turhaan) ennen lounasta, tänään tajusin kotona, että HERRAJUMALA vasta vartti sitten söin ja oksensin :(.
En juonut tänä aamuna maitoa, söin korvaukseksi vain yhden juustosiivun... JA piilotin puuroa mehutölkkiin (ei paljon).
Sylkäisin kokonaisen kasvispyörykän paperiin lounaalla enkä saanut PUNAJUURIA syötyä.
Lisäksi minulla meni TUNTI tähän ruokailuun, johon oli varattu 35 min...

Ai mitä vikaa punajuurissa? Ne on mulle yhtä kamalia kuin banaani. Toinen bulimia -triggerini. Lisäksi minulla on ällöttäviä muistoja niistä (vatsatauti...). Ahdistuin niin kamalasti katsoessani niitä lounaalla, niiden maku ja se, kun muistin miten pakotin ne ulos itsestäni... Pinkkiä möhnää uudestaan ja uudestaan... (Suosittelen ruokapöytäkeskusteluksi.)

Nyt mun on vaan pakko uskoa, että: "Kyllä tämä tästä", vaikka mielessäni näen itseni jo suljetulla... 
EI SAA OLLA PESSIMISTI.

Olisinpa merirosvo...
Seriously, mikä tää mun merirosvofetissi on? Toimintaterapiassa tein veistoksen tytöstä veneessä (innoituin pirates of the caribbeanista :D) ja kirjoitin keksimäni lauseen saveen:
 "When it's time to go, first say goodbye, then say hello."
Terapia osuus taisi kyllä olla saven notkistaminen paiskomalla sitä lattiaan.
Ainakin minulle.

Tytöt osastolla eivät ahdista, kuten olin luullut, eivät ollenkaan, vaan antavat voimia ja uskoa siihen, etten EHKÄ olekaan niin yksin, tai niin vääränlainen.
Kaikki rikki eri syistä, mutta samalla tavalla.
Etenkin yksi tyttö on erityisen... ihana :). Johtuukohan siitäkin, että olemme aina viimeisenä pöydässä? 

Savenpaiskominen oli mahtavaa ja sen päätteeksi kaikilla oli hyvä mieli ja vaihdoimme numeroita.

Jooga olisi varmaan ollut hienoa, ellei minua olisi ahdistanut niin paljon aamupalan jäljiltä ja miettiessä tulevaa lounasta. Taas kaikki tyhmä valtasi mieleni, vaikka hetkeksi nukahdinkin...
Lopuksi piti hymyillä kädet rukousasennossa ja minä mietin: "Anna anteeksi valheeni", jolla tarkoitin hymyäni.

En niinkään enää masennu huomisen päivän ajatuksesta, mutta olisihan se paljon mukavampaa, jos ei olisi aamupala-, lounas- ja välipala-aikaa :).

Oho, tänään kitarakvintetti! Olen nyt jo monta viikkoa lipunut epätodellisuudessa, epäajassa, ilman läksyjä ja todellisia velvollisuuksia (ok, ok syöminen, mutta...). Oho.

No, eilinen ei ollut parhaita päiviäni: lähdin juoksemaan, vaikka olin suunnitellut kävelyä. Juoksin ikäänkuin PAKOON. Pakoon syömistä ja ahdistusta ja todellisuutta. Ja tunsin valtavaa diversiota tähän maailmaan...

Vähän paremmin?
Huomenna ainakin.
FF

Lost in emptiness feeling full

Hei taas pitkästä aikaa,

päiväosasto jakso alkoi nyt sitten.

To be honest: I feel like a loser.

Satavarmasti läskein koko hoidossa, viimenen pöydässä aamupalalla JA lounaalla, melkein kuolin mustikkariisin edessä, panikoin sisäisesti koko ajan ja tunsin olevani taas

NIIN PALJON HUONOMPI KUIN MUUT.

Yksikin tyttö söi noin vaan, se pystyi.

Muut eivät tehneet tyhjiä lupauksia.

Ymmärsin kuinka raskaasti olin huijannut itseäni ja muita ruokasuunnitelmani kanssa.

Olin niin täynnä, en kyennyt.

Saimme tehtävän ostaa tuote katsomatta energia-/ravintosisältöjä. Minä menin ruutiin (kauppa) ja katselin juustoja. En ollut ymmärtänyt kuinka automaattista kalorien katsominen on, en todella! Jouduin hylkäämään kolme ensimmäistä, koska katsoin ne kumminkin. Lopulta otin "Kippari savustettu sulatejuusto, PAPRIKA", koska se oli nätein paketti (siinä oli laivan ruori).

Eilen kerroin isälle sähköpostitse...

On niin tyhjä olo.

Kuka minä olen?

Eilen myös isäpuoleni otti hienovaraisesti kantaa tilanteeseeni:

"Do you know what I think? I think you're enjoying this."

Se sivalsi syvältä, todella.

Hetken vain seisoin epäuskoisen haavoittuneena.

Sitten heitin omenan päin isäpuoltani ja huusin:

"That's it! I've had enough!"

Ja juoksin huoneeseeni. Nauttimaan itseinhostani. Nauttimaan siitä, että satutan läheisiäni tahtomattani.

Siinä maatessani apaattisena sängylläni silmät kyynelissä ymmärsin:

Minulla ei ole tulevaisuutta täällä.

Minä en kuulu tänne. Kuulun kauas pois, toiseen aikaan, toiseen maailmaan. 

Merirosvoromaaniin, jota kirjoitan. 

Minä en ole kai edes ihminen. Olen pala mielikuvitusta, tuulen henkäys, kirjan hahmo.

Siksi minun on kadottava, siksi kai tahdon niin kadota.

Minulla ei ole paikkaa täällä.

Paino nousee enkä kestä. Reiteni mitat ovat kasvaneet 44,5 => 45,5.

Minä käännyn pois haluamastani suunnasta. Minä aineellistun jälleen. En tahdo.

Jäin kiinni viiltelystä.

"Se on todella vakavaa, sen on nyt loputtava."

Minulle suunnitellaan tiiviimpää hoitoa,

niin kaukana olen kaikesta todellisesta. 

Minä kai vain elän omassa maailmassani ja todellisuuteni on rikki.

En tiedä miksi viiltelen, katson kuinka elämän rubiinivirrat karkaavat minusta. En hallitse sitä. Se kaikki tunne pursuaa minusta ulos, kaikki paha olo ja... Sitten kaikki on jo ohi.

En tunne fyysistä kipua,

tuska vuotaa syvältä sielusta.

En tahdo pelastusta, tahdon armahduksen.

Ehkä joku päivä parannun,

siihen asti 

yritän elää tätä hullua, rupista elämää.

Yolo? 

FF

Enkö ole koskaan tarpeeksi (vähän)?

"Ei jumalauta! Sä oot TAAS LAIHTUNU!"
"Siis mitä?! Koska sulle on tullu tollaset TIKKUJALAT?!"
"Mä tiiän MITÄ SÄ TEET. Lopeta se."
"On todella ITSEKÄSTÄ tehdä noin!"
"Miks sä oot ALKANU  anorektiseks?"
"Et sä elä ikuisesti, vaan noin PUOLTOISTA VUOTTA."
"Ei oo totta! Mä niin KERRON!"
"Hah! LOPETA lenkkeily ja syö kolme levyä suklaata!"
"Onko kivaa ku ens jaksos on TERKKARI?"
"Sä oot tollanen LUUseri! Tajusikko? LUU-seri!"
"Kivaa kurkkukeittoa, tai siis kurkkua."

Lentäviä lauseita ystäviltäni.
Mä oon tässä nyt aivan yksin.

Tänään mua PAINOSTETTIIN myöntämään, etten syö. Että yhä vaan laihdun. Yksi ystävistäni teki niin. Lähetteli minulle viestejä ruutupaperilla koko tunnin. Sanoi, että kertoo.
Mitä mä olisin voinut tehdä?
 Niinpä mä myönsin, kierrellen ja kaarrellen.
Se tiesi kumminkin.
Sain melkein hyperventilaatiokohtauksen tunnilla, kun se sanoi, että kertoo.
EI SE SAA.
Tahdon, että kaikki on iloisia ympärilläni, ettei ne sotkeudu mieleni synkkiin solmuihin, mutta minua ympäröivät ihmiset etsivät näitä solmuja.
Joten tein jälleen virheen. En kestänyt painetta.
Mutta minä tasitelen kuten tähänkin asti:
YKSIN.

Yksi näki, kuinka käsi kävi pöydän alla, antaen koiralle ruokaa.
Toinen muisti, että yhdet housut EIVÄT olleet lähellekään löysät pari kuukautta sitten.
Kolmas huomasi luut.
Ne, jotka ovat minulle näkymättömiä.
Pistivät esiin topin alta.

"Minä olen Helmi.
Melkein 16 -vuotias.
Välillä epätäydellinen.
Elämä on ihanaa.
Tahdon maailmaa parantaa.
Muttei kaikkeen ole aikaa.
Rakastan kirjoja, kirjallisuutta,
haaveideni Nobel -palkintoja.
Rakastan sammakoita,
isoja koruja ja saippuakuplia.
Jäätelö on hyvää, suklaakin.
Kunpa voisin lentää, kuten ennenkin."

"Minun nimeni on Ana.
En ole minkäänlainen Helmi.
Olen ilkeä ja itsekäs.
Olen vaa'an sata grammaa alas.
Olen kielto ranteessas.
Hiivin öisin tyttöjen huoneeseen.
Solmin suruisia solmuja tukkaan sotkeutuneeseen.
En ole ihminen, enkä sairaus.
Minä olen takeeton lupaus.
Minun taivaani on kylmää kristallia.
Sinne ei pääse ilman painonlaskua.
Hukutan tytön minuun.
Pian kaikki luulee katsovansa tyttöä.
Oikeasti katsovat minun kauniita kasvoja."

Se siitä.

En oikeasti huomaa, että painoni laskee, vaikka vaaka, näyttää niin selvästi.
"Vesipainoa" vannon aina.
Tänään ensimmäisen kerran saatoin uskoa toisin.
Ainakin hetken.
Aamulla painoin 45.1 kg
Koulusta palatessani 44.8 kg

15.marraskuuta 2011

19. helmikuuta 2012

Kesäloma 2012

16. elokuuta 2012

eli
Miltä nyt tuntuu?
Hyvältä.
Laihalta.
Surulliselta.

Jopa MINÄ nään eron viime marraskuun ja tämän päivän kuvan kanssa.
Ensimmäisestä kuvasta on lähes TASAN 9 kuukautta.
Silloin painoin n. 51-52 kg.
Nyt ainoastaan 44.8 kg
Ensimmäisessä kuvassa ei näy MITÄÄN luita.
Katsokaa viimeisimmän kuvan lonkkia ja kylkirajaa.
Ei mitään käden taivutuksia.

Sekalaiset tunteet? Kyllä.

Miten laihduin näin nopeasti?
No, söin tänään isoimman aterian aikapäiviin, joka koostui:
-2 ja puolesta hapankorpusta
- 3 juustoviipaleesta
- 7 kuivatusta luumusta
- Pienestä mukillisesta vihreää teetä
- Ksylitol purkasta.
= n.180 kcal

Eilen söin vain (koko päivä):
- Näkkileivän, jossa kevytleviä ohuesti
- Haarukallisen salaattia
-2 rkl keittoa
- VETTÄ
- Mukin teetä
- Kourallisen marjoja (karhunvatukoita ja mansikoita)
- Mustikka mehukeittoa
= n. 300 kcal

Olen myös käynyt salilla, keilaamassa, uimassa, lenkillä, liikkatunneilla...

Toden totta:
kesä 2012 muutti kaiken.
Ranska valoi minuun viimeisen silauksen syömättömyyttä.
En enää tarvitse ruokaa.

Mutta oikeasti: yritän lopettaa.
Mutta en aina ole varma haluanko.
Näin kova työ päästä minilukemiin.
Miksi heittää kaikki pois?

Yksi tyyppi on varmaan kiinnostunut minusta.
Minua pelottaa niin paljon, etten koskaan voi olla tarpeeksi (vähän).
Ja minä uskottelen itselleni, että mitä laihempi olen, sitä enemmän hän pitää minusta.
Ehkä olen oikeassa.

Rakastakaa itseänne.
T. FF (FatorFairy)

Run away 'cause she's catching you... MIA!!

Ääh. En kestä itseäni. Näinkö tässä tulee aina käymään? Ahmimista, purjoamista, peittelyä, tyhjiä lupauksia, valheita, epäonnistumisia...
Anoreksian yksin voisi vielä kestää, mutta kun lisää bulimian... Mä en tiedä jaksanko. Se on sellainen asia, jota ihmiset kummeksuu enemmän. Se on suuremmassa vaarassa paljastua. Mutta juuri se on se puoli minusta, josta muut eivät tiedä.
Viime viikolla oli rippijuhlat ja synttärit. Rippijuhlat: Pala kakkua. 1 ja puoli keksiä. Puoli kupillista mehua. Sain osan tyhjennettyä.
Synttärit: Kysyviä katseita ystäviltä. Ei kakkua. 7 ballerina keksiä . 5 karkkia. Sitten melkoisesti (n. 100 g) sipsiä. Vettä. Vettä. Vettä. Purjous. 
Mun kaverit, ne tietää. Tai ainakin yksi. Ei usko, että tää on mennyttä, vaikka juuri hänen takiaan niin sanon! Kun kerroin uusista juoksukengistä hän sanoi synkästi: "Älä lenkkeile liikaa". Mulla nousi pala kurkkuun. 
Tänäänkin kuntoilun jälkeen repsahdin. Kuivattuja luumuja. 4 sipsiä. Voileipä (juusto, salaatti). Illalla 5 halloumin palaa, 3 thai bitesiä, 3 perunaa. 2 palaa leipää. Purjosin. En saanu kaikkea pois. 
Ja tadaa mökillä! Olen muka kuntoillut. Lukenut hirveästi. En muka syö. En niin! Paitsi illalla. Sitte se karkaa lapasesta ja sitten oksennan. Itken ja vihaan itseäni. Joskus raapaisen ihoa kynsisaksilla. Vähän kovempaa, mutten koskaan viillä. Vihaan väkivaltaa, verta ja kipua liikaa. Ne ei saa kuulua mun elämään.
Mutta mun syömisestä on tullu ongelma. Kyllä musta tuntuu että syön ja paljon liikaakin, mutta öisin herään nälkään. Kuten nyt. Mutta... Läski olen silti.


Huomenna en syö, mä lupaan.
Ole hiljaa, valehteleva, itsekeskeinen sika.
Mutta mä lupaan...


Juuri bulimiaa mä vihaan niin paljon. Se huijaa olevansa onnistumisen merkki ja samalla tuhoaa sua sisältä ja on vielä niin tekopyhää ihmiselle, joka ei osaksi tahdo syödä siksikään, ettei kaikilla ole siihen mahdollisuutta. Joten, miksi sitten, kun saat eteesi ruokaa, et laita sitä muille talteen, et ota paljon vähempää, et anna suoraan muille, vaan purjoat sen vessanpönttöön. Niin itsekeskeistä. Niin typerää. 
Ja mä niin vihaan sitä tunnetta, kun avaan vessan oven lukon ja astun ulkomaailmaan sama, miljoonasti harjoiteltu hymy kasvoilla. Nopeasti vain pyyhkäisten suupieltä.


Mutta en mä voi itselleni mitään...
Vai voinko?
Se on niin hankalaa.

Olisi mukavaa olla vahva. Löytää taas se voima elää hengellä ja vedellä. Ilman oksentelua. Se voima on mun sisällä. Ja sen löytyminen tosi lähellä. Itse asiassa, mun täytyy vaan ojentaa käteni.
Ojensin jo. 
Se on niin paljon tuskattomampaa, niin paljon enemmän oikein. Se on mutkattomin tie maaliin.
Niin paljon puhtaampaa.


Water has a color.
Its the color of my tears,
soaked in all my sorrows,
not even visible
it appears.


Water has a color
it's the color of my smiles,
much too see through,
no matter 'bout my tries.

-minä

Tahdon jakaa erään tuskallisen jutun teidän kanssanne. Tästä mulle tuli aina vaan huonompi olo. Turhempi. Ei haluttu. Ruma. Ja taas se tapahtu mun perheen sisässä.
Miksei ne nää kuinka se sattuu?
Eikö ne välitä?
Yritän suojella niitä. En syytä. En koskaan.
Mutta monestiko tää tulee toistumaan?
Mun ei olis ollu pakko tietää.


Sain kuulla yhdessä aluksi niin mukavassa juttutuokiossa itsestäni vauvana.
Olin kuulemma ollut koominen näky.
Joo, olin normaalipainoinen.
Toisin kuin superlaiha isoveljeni :/.
Todella persoonallinen (ulkonäkö) (=outo. Samaa se tarkoittaa.)
Suuret silmät, suuri nenä, suuri suu.
Pienissä, pyöreissä kasvoissa.

"Kaikki isoa, ei voi mennä pieleen"
sanoi mummoni. <3 Liian iso syntymästään lähtien. -.-

Mutta isäni kuulemma kysyi joskus minua katsellessaan:
"Onko hän todella kaunis?"
Epäili sitä, onko oma tytär edes kaunis.

Ja nyt minulle nauretaan, kun vilkaisen jokaiseen heijastavaan pintaan.
Vaikka nyt suuret piirteet on tasoittunut (iso suu ei) ei mulle kauneuskomplimentteja satele.
"Liian laiha!" "Noi vaatteet ei istu sulle." "Et ole mikään malli." "Mitäs pullukka?"
"Miksi sä koko ajan katselet peiliin?"
Noita mä kuulen.
Katson vaan, kun blondia pikkusiskoa ylistetään. Mutta senhän isä ja äiti täällä asuu. Mä oon kai vaan muisto ennen ehjästä perheestä. Hän on nuorin että ensimmäinen. Mutta mä en halua olla kateellinen, mutta olen silti. En ole. Vähän. En. Kukapa ei haluaisi olla ihailtu?
Mulle ei päivittäin, viikottain tai edes kuukausittain kerrota "kuinka kaunis mä olen".
Mua sanotaan liian laihaksi. Vitsaillaan läskiksi. Pikkusiskoa ei piikitellä. Hän on niin hento ja hauras. 3 vuotta nuorempi.
Liian suuri syntymästään.
FF
//anteeksi selvä katkeruudenmakuinen angst. Ei oo ollu niitä parhaita päiviä :P

What if I just fucking CAN NOT DO THIS? And silverlinings of life.

En mä tiiä.

En oikeen jaksa mitään

Mitään

Mitään 

Mitään
MITÄÄN

Silti teen vähän kaikkea 

kaikkea

kaikkea
KAIKKEA.

Ulkoisesti olen iloisempi kuin vuosiin, mutta minun tajuntani on syvempi kuin koskaan ja yhä useampi pelottava ja musta asia laikuttaa sitä. Silti siellä täällä kultaiset ja hopeat vivahdukset saattavat valaista koko olemukseni.

" Äkkiä lumen timanttinen pinta murtui ja murtumasta alkoi nousta varovasti, niin kovin varovasti vihreä varsi. Lopulta se pääsi koko komeuteensa ja kaikki lumi varisi sen päältä paljastaen koko kullankeltaisen loiston. Kevään ensimmäinen voikukka oli puhjennut. Kai minunkin sydämmessäni. Nähdessäni kaiken tuon valon en silti saattanut olla haikailematta menneisyyden sinisen synkkiin syövereihin, kaikessa susrullisuudessaan ja pelottavuudessaan majesteettisiin ja niin lumoavan kauniisiin. Katsahdin taakseni huoahtaen kaipuusta. Kyllä sielläkin moni asia säihkyi."

-Pieni katkelma yhdestä tulevasta tarinastani
En tahdo jättää menneisyyttä taakseni. En myöskään häntä, enkä yhtäkään sydämeeni tulleista arvista, mutta minusta tuntuu, etten näin ollen pääse eteenpäinkään. Olen rajalla haikaillen pimeään metsään, jossa kaunis, säihkyvä, muttä kylmä ja vaarallinenkin lumipeite hallitsee kaikkien niiden puiden suojassa, vaikka edessäniu on kultainen niitty täynnä heräilevää elämää ja loisteliasta kauneutta. Minä yksin istuskelen aidalla, joka erottaa nämä kaksi maailmaa. Täysin päättämättömänä. Tiputus kumpaankin suuntaan on ikuisuuden pituinen. 

En jaksa nyt parantua. Enkä laihtuakaan. En jaksa olla syömättä saati sitten syödä.

Olen täynnä kahteen suuntaan vetäviä ajatuksia, mutta siitä olen varma, että olen väsynyt etsimään. Antaa jonkun löytää minut. Antaa maailman löytää minut <3

Life is life
you got to live it
deal with it
and love it
eaven if it hurts you bad,
... but also learn to look at it from the outside,
when you're most in it
and try to find the silver lining in every dark cloud
as well as the dark side of each thing.
Only then can you see crystal clear.

Älkää huoliko siis. En ole surullinen, vaikken pursua onnea. Olen vain päättämätön nuori. Elämä on kuin nuudeli. :)

Begging you to love yourself,

FF (fat fairy)