Just a littlebig flowergirl

Hmm.

Tahtoisin nyt sitten oikaista erään SUURENpienen epäkohdan tässä blogissa.
On totta, että mulla on typerä bulimia ja ilkeä anoreksia.
On totta, etten pyytänyt kumpaakaan.
On totta, että on päiviä -liian useita sellaisia- jolloin oksennan kyyneleet valuen kahdeksan kertaa päivässä ja liimaan viattoman tekohymyn kasvoilleni, vaikka mun sielu on solmussa.
On totta, että on päiviä, kun mun ainoaa ruokaa on lenkkikenkien karkkinen väri, kuuma maantie ja väritön vesi.
On totta, että noina päivinä kaikki tuntuu vaikealta.
On totta, etten pidä kehostani. Ikinä.
On totta -harmiksenikin-, etten edes vihaa syömishäiriöitäni ihan joka päivä ja todella toivon laihtuvani, siis sitä toivon aina.
Mutta ei ole totta, etteikö mulla olisi ihania, rakastettavia auringon kultaamia päiviä. Aivan yhtä usein, ehkä useamminkin. (?)
Ei ole totta, ettenkö nauraisi usein tai saisi hauskoja päähänpistoja, nauttisi parin jäätelölusikallisen mausta ja kirmaisi kesämekko liehuen pitkässä heinikossa tai sukeltaisi pitkään viileässä vedessä. Ei ole totta, ettenkö kertoisi karmeita kummitusjuttuja taskulampun valossa tai lukisi tunteja hassuja sarjakuvia peittoni alla, hengitttäisi teen makeaa höyryä keuhkoihini ja kierisi vastasataneessa lumessa antaen jäähileen sulaa kasvoihini ja paakkuuntua hiuksiini tai nauttisi romanttisista romaaneista sohvanpohjalla kirjapinon hitaasti huvetessa. Luen kauniita sanoja, kirjoitan niitä, laula, tanssin, soitan kitaraa, pidän hauskaa ystävieni kanssa ja teen kirpparilöytöjä. Katselen tähtitaivasta ja pohdiskelen elämää. Minä rakastan elämää, perhettäni, kummityttöäni, ystäviäni, koiraani. Rakastan kirjoja, kirjoittamista, värejä, eläimiä ja luontoa.
Niinäkin päivinä minua seuraa Ana ja Mia, mutta en välitä. En ehkä syö, mutten välitä. (Tuokin kyllä vaikuttaa iloisuuteeni, positiivisesti...)
Koska sellaiseksi minut on luotu, positiiviseksi. "Kukkaistytöksi". Sen takia kai olen vielä järjissäni :D
Noina päivinä en välitä, etten ole täydellinen. En mieti sitä, vaan työnnän sen ajatuksen pois.

Mutta tämä blogi on noille syrjäänpainetuille ajatuksille, huonoille päiville, kyyneltäville kohtauksille, karulle totuuden kääntöpuolelle. Aina kun tänne kirjoitan, kevenen mieleltäni hieman ja hetkelliseti :).
Minun toiselle puolelleni. Auringon ohittaneelle kukkaistytölle, jolle irvistävät vain suljetut kukkien nuput.

Minä olen iloinen kukkaistyttö, joka näki pahaa unta ja itki.
Itki kunnes ymmärsi, ettei se ollutkaan unta.
Itku hiljeni, mutta kyynelet jäivät sisälle.
Mutta kukkaistyttö oli yhä kukkaistyttö.
Mutta mekon helma oli kurassa.
Maailma oli kurassa.
Hän oli kurassa.
Kukkaistyttö kohautti harteitaan ja jatkoi matkaa.
Nyt täytyisi kai vain kohdata yökin.
Yökin oli kaunis.
Kukkaistytön mekko tummui hieman.
Kukkaityttö tahtoo olla taas kaunis, yön lammen heijastus itkettää.
Ei lähde verkkokalvolta päivisinkään.
Mutta kukkaistyttö oli yhä kukkaistyttö.

Ehkä joku päivä löydän takaisin peilikirkkaaseen iloon, eikä peilissä enää ole kulumia, säröjä ja tummia tahroja?

Voittaaksesi on sinun löydettävä ymmärrys. A.k.a 1# päivä

No, eilinen onnistumisten päivä.

Mä taidan onnistua. Päästä sinne, minne tahdon.
Ehkä joku päivä, voin halata peilin kylmää pintaa ja hymyillä. Piirtää lasin huuruun sanat "Olet kaunis".
Kävellä peilin ohi katsomatta.
Miettiä vain auringon heijastusta sielussasi.


Eilen aamulla en edes syönyt mitään. Yritin, ei tehnyt mieli. Ei tehnyt mieli.

Tänään söin vain kuivattuja luumuja, vähän salaattia ja join hurjasti vettä. Loput purjosin. Ne olin syönyt vain perheeni takia.

Kyllä mulle tuli pari kertaa nälkä ja vatsa valitti, mutta silloin mä vaan katsoin ruokaani, join vettä, tein lihasliikkeitä ja mietin peilin edessä, kuinka paljon paremmalta musta sitten tuntuu, kun olen tavoitteessani. Etsin sormillani myös luitani ja lopulta lähdin lenkille.
Oli ihanaa, kuinka luut tuntuivat sormien välissä. Oli ihanaa, kuinka kukaan ei ole vielä oikein huolestunut. 
Lenkki meni todella hyvin kotitöillä ansaituilla lenkkikengillä. Juoksin aivan varmasti 10 km. Ja verryttelin ja kävelin. Olin liekeissä :D. Illalla ehdin jo ottaa eteeni suklaa keksejä ja kaakaota, mutta toistin aiemman rituaalin ja annoin ne pikkusiskolle. Annoin. Suklaani. Pikkusiskolle!

You, my dear chocolate, are no longer my master!

Poistin "Hyvä päivä..." tekstini, koska mietin pitkään toissailtana ja ymmärsin, että olin aivan hakoteillä! "Hyvä päivä..." -tekstissäni ihanan, kauniin ystäväni synttärien kuvailemisen lisäksi olin yrittänyt selittää miksi olin saanut anoreksian ja bulimian. Syyt, jotka siinä esitin olivat vain asioita, jotka olivat satuttaneet minua. Saaneet minut tuntemaan itseni huonommaksi. Tottakai, pitkäaikainen suuri ihastus, joka päättyy selittämättä ottaa kipeää. Ihastus, joka valehtelee päin naamaa ja tanssittaa muita tyttöjä ottaa kipeää. Kännisen ensisuudelman merkitsemattömyys ottaa kipeää. Se, että sinua juuri ennen yläasteelle siirtymistä haukutaan aivan lähipiirissä lihonneeksi ja läskiksi ottaa kipeää. Tuollaiset asiat järkyttää syvästi. 
Se, että ottaa niin paljon vastuuta ja katsoo sivusta muiden kärsimyksestä, Äiti Maan hyvinvoinnista, eläintenoikeudesta ja ilon, rauhan ja rakkauden sanoman levittämisestä ottaa voimille. Se, että syyttää itseään kaikesta ottaa voimille.  Ei syö lihaa, jottei tuottaisi tuskaa. Se on hyvä päätös, mutta sitten tulee itsekäs olo, mitä tahansa syökin, kun monilla ei ole mitään. Sekin ottaa voimille. 
Se, että ymmärtää olevansa outolintu, erilainen, oudoksuttu, vääränlainen, vastatuuleenkulkija sekin ottaa kipeää ja voimille.
Loppujen lopuksi olen myös dramaqueen, liioittelija ja taiteilijamainen. 
Otan kaiken raskaasti. 
Enkä ole koskaan pitänyt itseäni kauniina, vaikka mielestäni en ole paha ihminen. Haluan, että se, että haluan hyvää kuvastuu pinnalle. Jos on laiha on niin vähän. Luut, nahka ja sydän ja sielu. On kaunis. Minun mittapuullani kaikki ovat kauniita sellaisina, kuin ovat paitsi....
Minä.
Totuus on, ettei minulla ole pätevää syytä olla anorektinen, ei kellään tarvi olla. Jokaisella on tarina ja joidenkin tarina vain sattuu saamaan tällaisia mutkia matkaan. 


"Anoreksia, tuo kevyt puhalllus, joka sotkeutuu taiteilijasieluisten tyttöjen hiuksiin ja tekee solmuja heidän sieluunsa. Kirkastaa kyyneleet. Se sanoo sinulle, "ei tarpeeksi ja silti liikaa". Se näyttää paremman paikan. Paremman minä -hahmon."


Olin jo aiemmin yrittänyt laihduttaa, mutten tosissani, vain kiinteytyä. Sitten yksi päivä jokin lopullisesti napsahti. Ensin oli se lääkärinvastaanotto, jossa minut punnittiin. 52,5 kiloa. 162 cm. Olin järkyttynyt enkä pystynyt edes valehtelemaan, kun lääkäri kysyi mielipidettäni. Sanoin : "Ainakin olen kasvanut pari senttiä...". Sen jälkeen aloin todella miettiä laihdutusta ja vihasin peilikuvaani yhä enemmän. Olin pitkään ennen lääkäriäkin mielessäni piirrellyt parempaa paikkaa, kauniimpaa minua. Minä, keijukaisena, juoksemalla kirsikanterälehtien täyttämällä polulla jattäen jälkeeni vain sulotuulahduksen. Aurinko paistaa lävitseni ja luo sateenkaaria. Minulla on lämmin.yhtenä aamuna näin lehdessä artikkelin anoreksiasta. Näin ensin vain kuvat ja ajattelin: "Voi, kuinka he ovat kauniita." Sitten näin otsikon ja järkytyin. Pistin lehden pois luettuani otsikon alla olleen lauseen "Varoitus! Jos sinä tai joku läheisesi pitää näiden kuvien esittämiä vartaloita kauniina tai tavoiteltavina kannattaa pitää silmät auki hänen tilanteestaan." Viikkoja kului pari. Olin itkenyt öitä ihastuksen takia. Olin väsynyt ja eksyksissä. Minua kohdeltiin yhä outolintuna koulussa, vaikka minulla oli ystäviä. Numeroni laskivat, vaikka todella vähäsen, minua stressasi ja en pitänyt itsestäni. Näin niin paljon pahuutta ja koitin auttaa kaikkia. Mutta voi kun en tosiaankaan pitänyt itsestäni! Muista kai parhaiten sen hetken ennen kuoroharjoituksia, kun huusin peilikuvalleni inhon vallassa. Olin miettinyt edellisenä yönä, että jos olisin kauniimpi, ei outuoudestani niin välitettäisi. (Se luulo oli jotenkin oikea..?) Istuin sängylläni juuri enne harjoituksiin lähtöä ja puristin reisiäni ja niistä tulin niin pienet. Ja minua hymyilytti. Olin päivän syömättä. Minua hymyilytti. Siitä kai ei ollut paluuta. Aloin punnita ruokani. Miettiä kaloreita , kuntoilla liikaa. Kiloja lähti, mutta kasvoin vielä pituutta. 
En nähnyt enää mitään kaunista ruumiissani. Olin ja olen epäonnistunut omissa silmissäni.
Aloin pitää blogia. 
Aika hämyisä alku. Ja jotenkin se on vaan koko ajan syventynyt. Pahentunut. Mut, en mä enää halua parantua.
 En mä halua apua, en tahdo että kukaan löytää ihmepilleriä tähän sairauteen, joka on niin julma ja samalla niin kaunis.

Begging you to love yourself,
FF (Fat or Fairy)

Niin ohutta ja niin särkyvää...

Mieleeni tulvahti kaksisataamiljoonaakuusikymmentäyhdeksäntuhattakolmesataaviisikymmentäkaksi ja kolme neljäsosaa ajatusta, kun seisoin keskellä huonetta ja äitini yhtäkkiä sanoi: "Voi! Katsos häntä! Keskeltä niin ohut, että pian särkyy!" Ihmeekseni ääntä ei painanut huoli, ehkä se kätkeytyi mukavampien ajatusten viittaan, joka on tehty niin paksusta satiinista, ettei sen läpi pääse huolen nuolet. Olin iloinen. Siitä olen varma. On ihanaa kuulla olevansa särkyvää. Kuin posliininukke. Olin huolestunut. Siitäkin olin varma. Pelkäsin lihovani. Ja pelkäsin olevani sokea. Värisokea. Jos on värisokea, ei voi nähdä kauneutta. Minä olen värisokea itselleni.
Jos pysyn sokeana, en tule koskaan näkemään "häntä". Häntä, joksi kaikki minua väittävät.
Lasia, joka on päällystetty silkillä.
En koskaan tule huomaamaan, että juuri saapunut ensimmäinen tanssiaismekkoni sopii minulle, kuten minulle sanotaan.
En tule näkemään eroa entisen minäni ja nykyisen välillä, vaikka minulle toistellaan, että eroa on.

Anoreksia on sokeutta. Sokeuden lisäksi värisokeutta, joka vaanii haaveilevia taiteilijatyttöjä nurkan takana, tarttuu heidän pensseliinsä, sanoituksiinsa, tanssiliikkeisiinsä ja takkuihin heidän hiuksissaan. Maalaa taulut harmaalla, sanoitukset tuskalla, tanssiliikkeet raskaudella. Harmaalla jokaisesta surullisesta sielusta ja ajatuksesta maanpäällä, ihmisestä ilman vastarakkautta, tuskalla kaikesta pahasta ja itsekkäästä, jota ihminen tekee, tai tuskalla menetyksestä ja raskaudella syyllisyydestä kaikkeen tuohon, omaan epätäydellisyyteensä, ajatukseen, että on paha, ruma, viallinen, epätäydellinen, vaikkei niin olisi. Taakka painaa. Sen tahtoo pois Siksi alkaa tavoitella tähtiä. Olla syömättä, jotta voisi leppeän yötuulen mukana lentää tähtiin.
                                          Olla syömättä rakkaudesta ja myötätunnosta nälkäisiin.
                                           Olla syömättä, jottei tarvitsisi enää olla osa pahuutta.
                                            Olla syömättä rakkauden, rakastamisen ja rakastetuksi tulrmisen tähden.
Laihtua, jotta olisi niin kevyt, ettei taakka enää löytäsi sinua, niin ohut, että kun käännyt olet yksi auringonsäde.
Tämä itse sulatettu
Laihtua jopa tuskien kautta, koska ne loppuvat. Loppuvat täydellisyyteen.
Ajoittainen pisto sydämen puolella hengittäessä
Ajoittainen huimaus, kun jättää syömättä
Väsymys, kun ei enää jaksaisi taistella.
Avotuli sydämessä, kun näkee huolen rakkaiden katseissa

Polttelu kurkussa, kun oksentaa
Ottelu henkisen ja fyysisen täydellisyyden yhdistämiseksi ja niiden välillä
Likainen itseinho
Turhauttava painon jojottelu
Tappava odotus ennen täydellisyyttä
Ankea yksinäisyys, joka ajoittain valtaa mieleni.
Ajoittainen unelmointi, jonka ei tahtoisi loppuvan koskaan, jonne tahtoo hukkua
Sydäntäni .

Begging you to love yourself,
FF (Fat or Fairy)