Ei tämä voi olla tätä

Mutta juuri tätä tämä on.

Tähtitaivas on syvä, vuorilla se on selvempi ja kauempana valosaasteesta. 
Makaan kostealla ruoholla ja poltan savukkeita. Tähdenlentoja kolme minuutissa.
Vasemmassa silmäkulmassani on allas kyyneliä, oikeasta ne valuvat vapaasti. 
Minä vapisen, minä itken, nyyhkytän ääneen kuin kurja, kuoleva eläin.
Tupakat loppuvat ja hukutan hajun patchouli -öljyyn. En pysy kunnolla pystyssä.
En tunne kunnolla mitään, vain itken. Oksennan. Oksennan. (Tahallani tietenkin.)
Tämä on joulu. Kaikki on niin kuin ennenkin,
mikä syöpä, mikä syöpä olemassaoloni onkaan. 

En minä jaksa. 
Kuka tuo on tuossa peilissä.
Tärkeämmin; miksi tuo on? 
Pikkusiskoni toista valkoista sukkaa ei koskaan löydetä, eikä yhtä isoveljeni partateristä.
Tämä on kaksi päivää ennen joulua.

Kyllästytän itseäni. Vihaan itseäni. Mitä energianhukkaa. 

sulje silmät juuri törmäyksen kohdalla, aivot luulevat sinun kuolleen ja saat hetken rauhaa

Day 2, district 13

ainakin ostamani mysteerijuusto oli hyvää, vaikka en tiedä ravintoarvoja...

Älkää kysykö.
KYLLÄ joo menee mahtavasti osastolla:
eilen oksensin (turhaan) ennen lounasta, tänään tajusin kotona, että HERRAJUMALA vasta vartti sitten söin ja oksensin :(.
En juonut tänä aamuna maitoa, söin korvaukseksi vain yhden juustosiivun... JA piilotin puuroa mehutölkkiin (ei paljon).
Sylkäisin kokonaisen kasvispyörykän paperiin lounaalla enkä saanut PUNAJUURIA syötyä.
Lisäksi minulla meni TUNTI tähän ruokailuun, johon oli varattu 35 min...

Ai mitä vikaa punajuurissa? Ne on mulle yhtä kamalia kuin banaani. Toinen bulimia -triggerini. Lisäksi minulla on ällöttäviä muistoja niistä (vatsatauti...). Ahdistuin niin kamalasti katsoessani niitä lounaalla, niiden maku ja se, kun muistin miten pakotin ne ulos itsestäni... Pinkkiä möhnää uudestaan ja uudestaan... (Suosittelen ruokapöytäkeskusteluksi.)

Nyt mun on vaan pakko uskoa, että: "Kyllä tämä tästä", vaikka mielessäni näen itseni jo suljetulla... 
EI SAA OLLA PESSIMISTI.

Olisinpa merirosvo...
Seriously, mikä tää mun merirosvofetissi on? Toimintaterapiassa tein veistoksen tytöstä veneessä (innoituin pirates of the caribbeanista :D) ja kirjoitin keksimäni lauseen saveen:
 "When it's time to go, first say goodbye, then say hello."
Terapia osuus taisi kyllä olla saven notkistaminen paiskomalla sitä lattiaan.
Ainakin minulle.

Tytöt osastolla eivät ahdista, kuten olin luullut, eivät ollenkaan, vaan antavat voimia ja uskoa siihen, etten EHKÄ olekaan niin yksin, tai niin vääränlainen.
Kaikki rikki eri syistä, mutta samalla tavalla.
Etenkin yksi tyttö on erityisen... ihana :). Johtuukohan siitäkin, että olemme aina viimeisenä pöydässä? 

Savenpaiskominen oli mahtavaa ja sen päätteeksi kaikilla oli hyvä mieli ja vaihdoimme numeroita.

Jooga olisi varmaan ollut hienoa, ellei minua olisi ahdistanut niin paljon aamupalan jäljiltä ja miettiessä tulevaa lounasta. Taas kaikki tyhmä valtasi mieleni, vaikka hetkeksi nukahdinkin...
Lopuksi piti hymyillä kädet rukousasennossa ja minä mietin: "Anna anteeksi valheeni", jolla tarkoitin hymyäni.

En niinkään enää masennu huomisen päivän ajatuksesta, mutta olisihan se paljon mukavampaa, jos ei olisi aamupala-, lounas- ja välipala-aikaa :).

Oho, tänään kitarakvintetti! Olen nyt jo monta viikkoa lipunut epätodellisuudessa, epäajassa, ilman läksyjä ja todellisia velvollisuuksia (ok, ok syöminen, mutta...). Oho.

No, eilinen ei ollut parhaita päiviäni: lähdin juoksemaan, vaikka olin suunnitellut kävelyä. Juoksin ikäänkuin PAKOON. Pakoon syömistä ja ahdistusta ja todellisuutta. Ja tunsin valtavaa diversiota tähän maailmaan...

Vähän paremmin?
Huomenna ainakin.
FF

Lost in emptiness feeling full

Hei taas pitkästä aikaa,

päiväosasto jakso alkoi nyt sitten.

To be honest: I feel like a loser.

Satavarmasti läskein koko hoidossa, viimenen pöydässä aamupalalla JA lounaalla, melkein kuolin mustikkariisin edessä, panikoin sisäisesti koko ajan ja tunsin olevani taas

NIIN PALJON HUONOMPI KUIN MUUT.

Yksikin tyttö söi noin vaan, se pystyi.

Muut eivät tehneet tyhjiä lupauksia.

Ymmärsin kuinka raskaasti olin huijannut itseäni ja muita ruokasuunnitelmani kanssa.

Olin niin täynnä, en kyennyt.

Saimme tehtävän ostaa tuote katsomatta energia-/ravintosisältöjä. Minä menin ruutiin (kauppa) ja katselin juustoja. En ollut ymmärtänyt kuinka automaattista kalorien katsominen on, en todella! Jouduin hylkäämään kolme ensimmäistä, koska katsoin ne kumminkin. Lopulta otin "Kippari savustettu sulatejuusto, PAPRIKA", koska se oli nätein paketti (siinä oli laivan ruori).

Eilen kerroin isälle sähköpostitse...

On niin tyhjä olo.

Kuka minä olen?

Eilen myös isäpuoleni otti hienovaraisesti kantaa tilanteeseeni:

"Do you know what I think? I think you're enjoying this."

Se sivalsi syvältä, todella.

Hetken vain seisoin epäuskoisen haavoittuneena.

Sitten heitin omenan päin isäpuoltani ja huusin:

"That's it! I've had enough!"

Ja juoksin huoneeseeni. Nauttimaan itseinhostani. Nauttimaan siitä, että satutan läheisiäni tahtomattani.

Siinä maatessani apaattisena sängylläni silmät kyynelissä ymmärsin:

Minulla ei ole tulevaisuutta täällä.

Minä en kuulu tänne. Kuulun kauas pois, toiseen aikaan, toiseen maailmaan. 

Merirosvoromaaniin, jota kirjoitan. 

Minä en ole kai edes ihminen. Olen pala mielikuvitusta, tuulen henkäys, kirjan hahmo.

Siksi minun on kadottava, siksi kai tahdon niin kadota.

Minulla ei ole paikkaa täällä.

Paino nousee enkä kestä. Reiteni mitat ovat kasvaneet 44,5 => 45,5.

Minä käännyn pois haluamastani suunnasta. Minä aineellistun jälleen. En tahdo.

Jäin kiinni viiltelystä.

"Se on todella vakavaa, sen on nyt loputtava."

Minulle suunnitellaan tiiviimpää hoitoa,

niin kaukana olen kaikesta todellisesta. 

Minä kai vain elän omassa maailmassani ja todellisuuteni on rikki.

En tiedä miksi viiltelen, katson kuinka elämän rubiinivirrat karkaavat minusta. En hallitse sitä. Se kaikki tunne pursuaa minusta ulos, kaikki paha olo ja... Sitten kaikki on jo ohi.

En tunne fyysistä kipua,

tuska vuotaa syvältä sielusta.

En tahdo pelastusta, tahdon armahduksen.

Ehkä joku päivä parannun,

siihen asti 

yritän elää tätä hullua, rupista elämää.

Yolo? 

FF

Ikävä...

Mulla on ikävä...
Tätä blogia,
tätä aikaa,
tätä elämää...
Joten olen kai sekaisin.
Aivan sama.
Tahdon olla sekaisin RAUHASSA.
<3
Se uusi blogi,
nykyinen aika,
uusi elämä,
on yksistään jo hyvä.
Eli miksi minun tarvisi olla siinä mukana?
Minä tuhrin koko idean tuosta PARANTUMISINTOISESTA maailmasta.
Minä en ole PARANTUMISINTOINEN.
Anteeksi,
mutta en ole.
En osaa olla.
Painon sain laskemaan takaisin hyviin lukemiin viikonlopun aikana.
RUOKASUUNNITELMASTA PASKAT!
Miksi?

En tiedä.

Tarvitsen kai vain jonkin ihmeparannuksen,
mutta se on hankala löytää:
se on sisälläni.
Jossain.

EDIT:
Anteeksi taas, mutta nyt kyllä jäi kaikki parantumismietiskely pois.
Ystäväni juuri sanoi minulle, että olen lihonut.
VOI VITTU SAATANA!
VAAN KILO EROA JA SILTI KAIKKI JO NÄKEE SEN?
JA SILTI, SILTI NE HALUAA ETTÄ PAINAISIN YLI 50 KILOA?
Joo, haistakaa paska vaan. 
Kysyin ihan suoraan parhaalta ystävältäni:
"Oonko mä lihonu?"
"Helmi et oo!"
"Tai oot, mut hyvällä tavalla."
"Sä oot menossa hyvään suuntaan rakas :)"
"Eli oon."
En jääny lukemaan enempää, poistuin vaan facesta.
KIITOS SOSIAALINEN MEDIA; ET LAITTANUT MINUA KOKEMAAN TUOTAKAAN TILANNETTA TODELLISESTI.
Ihmiset: 1 kilo. Ja sekö jo näkyy mussa? 1 vitun kilo. 1000 grammaa.
1000 kertaa luuseri.
1000 kertaa ei mitään.
Ja: miksi kaikki hokevat, että "Kyllä tästä vielä tulee jotain hyvää!" "Oot taistellut niin hienosti!" "Ollaan menossa oikeaan suuntaan!" Silloin kun paino nousee 100 grammaa. Sanonpa suoraan, että SIITÄ mulle tulee vitunmoinen häviäjäfiilis. 100 grammaa tuntuu kymmenkertaiselta.
Enkä mä oo menossa parempaan suuntaan.
Mä oon paskempi kuin koskaan.
Kaikki on kurjempaa kuin koskaan.

:'( :'D

Ei muuta.
Onko mahollista, että lihoo huomattavasti... 5 päivässä? Kertokaa mulle, koska mulla on NIIIN HELVETIN LIHAVA OLO!!!!!!! Jalat kolme metriä paksut jalat  hyllyvät ja makkaravanteet kehon joka puolella YÄÄÄÄÄÄÄÄK!!!!!!!!!
Silti: suklaa on hyvää. Tosi tosi hyvää. oon syöny loman aikana: 2 levyä (lontoo rae ja riisisuklaa), suklaa keksin, irtokarkkeina (suklaa crisp, -toffee, -minttu...), 3 mukia kaakaota, 3 mukia suklaa teetä <- <33333
 Lumi on kivaa. Tosi tosi kivaa.
Ok. jos totta puhutaan, en keksi mitään kirjoitettavaa.
Oon syöny kuin possu. Ällötän itseäni.

(Ja kauhuleffat ällöttää mua tällä hetkellä... 5 zombie leffaa peräkkäin... Älkää ihmiset kattoko DeadGirl nimistä leffaa.)

Oon rakentanu lumilinnan ja leikkiny lumisotaa <333333333
Ja ollu pulkkamäessä!!

Huomenna olis juomisbileet tiedossa <3! Vois vaikka kunnon "hardcore kännit" vetää... Siel on viinaa :D Mulla on surkein viinapää ikinä!! Olin kännissä 3 lonkerosta... Nauroin kaikelle... Mun jalat "katos"... En päässy portaita alas... Hoin, että: "Onpa kauniita pinkkejä ilotulituksia... Halusin mennä juoksemaan pihalle alasti... (onneks ei kaveri päästäny)

Suurinosa mun kavereista ja tutuista on sitä mieltä, että oon "syntyny sienissä" <3... Siksikin, että pärisen 1 energiajuomasta koko loppu päivän. Sitäpaitsi, mulla ei oo mitään marihuanaa vastaan... Ja kikatan tosi paljon, saan hulluja ideoita laidasta laitaan, vitsailen ja vedän keskellä normaalia päivää improvisoituja "näytelmiä". Minulle tyypillisin tapa kulkea on hyppelehtiä tai tanssahdella eteenpäin.

Vaatteet on kivoja... Mun lempi vaatteita on KUKALLISET vaatteet... Oranssi on mun lempi väri. Intialaistyyliset vaatteet on ihania! Mun tavaramerkki on Turkista matkamuistoksi ostetut oranssit haaremihousut <3... Kesä on mulle yhtäkuin kesämekkoaika. Mulla on jopa UUDEN KALEDONIAN kansallismekko :D. Syksyisin tykkään pitää mun kokopitkää farkkumekkoa tai samettihousujen tilkuista tehtyä kokopitkää hametta. Mun lemppari korkokengät on kesäisin 14 senti kiilakorot (Dorothy Perkins, London), joissa on kukkia ja syksyisin/talvisin sellaiset melko vanhat tekonahkaiset, beessit saapikkaat... Kuin 1920-luvulta! Jonkun runotytön kengät... Keväisin ne kai on mun säihkyvän oranssit Seppälän perinteisen malliset 5 cm korot. Yks syy laihtua on näyttää kivemmalta noissa kaikissa sekä mun unelmien vaatteissa, joita en vielä kehtaa ostaa.

Mun tanssiaismekko (9. tanssiaiset) on säkenöivä! Se näyttää siltä, kuin olisi auringonlaskussa jonkun kauniin tytön päällä, joka kulkee metsässä kohti aurinkoa ja kun viimeinen auringon säde osuu häneen, se muodostaa hänelle siivet ja hän lennähtää lentoon. Lisäksi se on, ihme kyllä, kokoa 0! Pienin koko, joka on!!
Turkistarhausta ei keräämästäni adressista tai 1000000 muusta samanlaisesta ympäri Suomea kerätystä huolimatta lopeteta Suomessa. Sitä vain perustellaan ja perustellaan. "Se on perinteistä" "Niin monen tuhannen elinkeino" "Ei eläimillä ole tunteita" Laitetaan kuule joku tarhaaja häkkiin ja nyljetään elävältä! Vieläkö hymy pysyy?
Sama pätee eläinten syömiseen... Syömiseen. Nykyään on niin hankala syödä satuttamatta! En syö lihaa, mutta munivien kanojen ja maitolehmien olot ovat myös niin kamalat! Joissakin karkeissa on liivatetta (en syö) tai jopa väriainetta nimeltä E120, joka on teurastuksen sivutuote! Monissa energiajuomissa tauriinia härän tiesmistä, luomutuotanto on EU:ssa pelkkä vitsi, OGM aineet soijapavuissa ja maississa tappavat pellolla olevia työntekijöitä ja syöjiä, eläimiltä viedään suklaapatukan valmistamisen vuoksi elintilaa (palmuöljy), lihan tuotantoon palkataan laittomasti työntekijöitä etenkin amerikassa jotka työskentelevät paskalla palkalla ja jotka sittemmin ilmiannetaan ja laitetaan vankilaan, viedään elämä! Kouluissa tarjotaan tehdasjätettä, kuten ammoniakkikaasulla desinfioitua "lihaa", joka on suurimmaksi osaksi sisälmyksiä, nahkaa jne.  Mitä ruoka siis nykyään enään on? Helpompi olla syömättä.
En tunnu laihtuvan silti, vaikka mikä olisi ja bulimia tappaa hampaat, mutta anoreksia sitoo kädet. Odotan sitä hetkeä peläten, kun se vie ilon naurustani, enkä enää jaksa hyppelehtiä enkä tanssahdella.

This was my thinspo

Mä itkin, kun sain kuulla, ettei tuo ole mahdollista. Siis tuon kuvan tyttö ei ole aito. Se on taidetta, jonka piti näyttää anorektisille, etenkin niille "Pro Anoille" heidän tavoitteittensa absurdius. Mutta minä itkin. Hän olikin vain haavekuva. 32 kg oli näyttelyn nimi. Älyttömän laihoja, täydellisiä ihmisiä hyppimässä, venyttelemässä jne. kauniissa kuvissa. Ja sitten sanottiin, että se on tottakai mahdotonta, että nuo tytöt olisivat kuolleita, jos edes yrittäisivät tuota. Minä itkin.