Minä olen yrittänyt

Minä olen yrittänyt saada lupaamaani projektia eteenpäin, olen yrittänyt itse päästä eteenpäin, ja olen yrittänyt paljon kaikenlaista siinä sivussa.

Minä olen muuttanut omilleni ja kirjoittanut paljon. Olen tavannut uusia ihmisiä ja tullut täysi-ikäiseksi. Olen melkein ensimmäisen runokokoelmani lopussa.

Minä olen alkanut tupakoida, lopettanut psykologilla käymisen, ollut humalassa ja krapulassa ja ties missä muussa ties kuinka usein. Minä olen ollut korkealla.

Ja sitten käsittämättömän matalalla.

Tiedättekö, minä yritän. Minä yritän olla onnellinen ja tasapainoinen ja kunnollinen ja parantunut.
Minä nyt en vain satu sellainen olemaan.
En minä usko, että olen enää masentunut tai syömishäiriöinen,
minun on vain joskus muistutettava itseäni siitä, että olen elossa,
ja se nyt vain sattuu käymään helposti veren vuodattamisella,
minun on saatava tuntea, että teen jotakin, että ajattelen, etten alistu,
minun on purettava pettymystä ja surua ja vihaa
ja sekin käy helposti ohuilla terillä,
ja se on niin surkuhupaisan typerää,
samoin kuin se, että luulen vieläkin olevani täysipainoinen kapina,
jos vietän viikon syömättä ja pyörryn käytävällä,
ja sitten olevani kovinkin vahva, jos sinä päivänä syön paketillisen makaroonia tai spurgusuklaata,
ja sitten oksennan ne
syön seuraavana päivänä saman verran, mutta en ehkä oksenna,
ajattelen, että minulla on kai BED
ja istun penkin reunalla ja tupakoin silmät kiinni ja kiroan italiaksi ja ranskaksi
kuvitellen itseni lihavaksi
näkymättömäksi
alastomaksi
suureksi
pieneksi
luurangoksi
pojaksi
naiseksi
sitten kävelen hautausmaalla, palaan kirjoittamaan, ajan itseni paranoiaan omalla runollani.

Sitten unohdan tuollaiset asiat,
käyn baarissa, juttelen ihmisille, ihmettelen ensilunta ja kuuntelen semipsykedeelistä musiikkia,
kirjoitan luonnosta,
kirjoitan elefanteista ja boheemeista,
rakastun – syvästi rakastunkin – runoilijoihin, jotka kuolivat sata vuotta sitten,
syön koulun vastapaistettua leipää, ostan punch punch suklaata,
puhun maailmanmuuttamisesta ja maailmanpelastamisesta ja teatterin perustamisesta,
kuuntelen muita ihmisiä, autan muita ihmisiä,
poltan vähemmän tupakkaa,
opin juomaan absintin ja rommin sijaan kaljaa,
syön muutakin kuin makaroonia
ja sitten tuntuu taas raskaalta, enkä osaa nukkua,
jokin muistuttaa minua siitä, kuinka helppoa on olla syömättä
koeviikko alkaa
ja sitten tämä katkonainen kiertokulku on palannut kohtaan, josta voi aloittaa uudestaan.

Istun penkin reunalla ja mietin, etten ole depressiossa,
että normaali oleminen on yleensäkin hiljaista, kosteaa melankoliaa,
ja että lopulta minä taidan lihoa, eikä tupakka nouse lihavilla päähän.

Mietin, etten enää koskaan kirjoita syömisestä, enkä etenkään numeroista,
ja sitten käy näin.

Kipeää tämä elämä, ja hankalaa.
Kaikkea mietinkin ja kaikesta välitänkin, niin että itken matikan kokeissa,
enkä osaa enää yllättyä kun jokin loppuu.

Going round in circles,
FF

Salaa bloggerissa

Toinpa älypuhelimen lomalta osastolle ja päätinpä nyt kirjoittaa.

Ulkoisesti olen rauhoittunut, vaikka mieleni on yhä villi ja dramattinen sekä täynnä epätoivoa ja etsintää.
Kuitenkin , olen jälleen vahvistanut mieltäni ja näen tärkeitä asioita ympärilläni, olen taas hieman vähemmän epätoivoinen, huomaan jälleen toivovani parantavani maailmaa.

Silti itken joka kerta, kun minulta kysytään kehostani.
Epäilen jo, ettei minun olisi pitänyt syntyä ihmiseksi laisinkaan, niin vieras on tämä keho minulle.
En ymmärrä tai kykene rakastamaan sitä... Ehkä minun olisi pitänyt olla lintu, ja nyt mieleni ontot linnunluut eivät kestä ihmiskehon painoa.

Somaattisesti puhuen olen enää "alipainoinen", keltainen värikartalla. Siitä on kiittäminen jälleen kerran karmeaa nenämahaletkujaksoa, jonka loppuvaiheessa murruin uudestaan.
Välillä kaipaan siniseen, vaikka tiedän sen typeräksi, eihän mikään todella ollut paremmin silloin kuin nyt.
Oli kai vain helpompi sulkeutua omaan maailmaansa...

Lopetin omin lupineni seroquelin syömisen, sillä se oli todellista myrkkyä mielelle.
Muutaman päivän - myrkyn poistuessa ja poistuttua kehostani - tunsin kummallisia vieroitusoireita huimauksesta ja väsymyksestä itkuisuuteen. Kuitenkin huomaan nyt muutaman viikon jälkeen, kuinka paljon helpompi minun on kirjoittaa ja yleensäkin tuntea asioita, itkeä tai iloita jostain pienestä asiasta, kuten tanssinäytöksen valokuvaamisesta.

Vietin muuten nuoriso-osaston sulun aikuisten puolella (t10) ja haluan nostaa hattua ja ylistää siellä toipuneiden syömishäiriöisten mielenvahvuutta! En voi varmuudella sanoa, että olisin kyennyt samaan...
Kukaan ei valvonut ruokailuja ja roskis oli aivan vieressä! Söin tuskin mitään kahteen vuorokauteen suljetulla osastolla!
Kuitenkin kokemus osoitti jälleen kerran, kuinka paljon helpompaa on olla syömättä kuin syödä, elää ja olla...

Lopuksi runo:
Sairaalan kuva

Sinä sairaala viherseinäinen
Ilmassas tupakan katku,
sinä kylkihäkki luottavainen,
sisälläs ihmisten sydän!

Sinä salliva, venyvä lihas,
lämmin ja myöntyväinen,
sydämessäs syöpä raskas,
jo hajoat, tunnetko sen?

Vaan kiillosta silmies suurten
ei kukaan uskoa vois,
et alla parantolan kyltin
pesä sairauden petojen ois!

Tämä sairauden luvattu maa,
peto uhrillaan mässäillä saa,
Myrkky veressä uhrin;
pedon hammas vie euforiaan!

---

Make a difference,
FF