Tämä blogi loppuu tähän

Tänne ei enää koskaan tule uutta kirjoitusta.
Tämä blogi poistuu lopulta kokonaan.
Lopettakaa tämän blogin seuraaminen.

Kaikki, mitä tänne blogiin on kirjoitettu on tuskailevan ihmisen ajatuksia, hyvin eksyneitä ajatuksia.
Syömishäiriö ei ole jumala, ei ole vastaus; ei ole yhtään mitään.
Se, kuten kaikki muutkin masennuskaudet ovat kausia, eivätkä lopullisia.
Surullisen moni kuolee syömishäiriöön ja masennukseen, mutta yhdenkään teistä – yhdenkään meistä – ei tarvitse niin tehdä.

Tämä ei tarkoita, että olisin maagisesti parantunut. Tämä tarkoittaa, että viimein, viimein minä päästän irti ja otan askelia vapauteen.

Siirrytään eteen päin. Viimein.

FF
- vaikka se ei enää tarkoita mitään

Ei tämä voi olla tätä

Mutta juuri tätä tämä on.

Tähtitaivas on syvä, vuorilla se on selvempi ja kauempana valosaasteesta. 
Makaan kostealla ruoholla ja poltan savukkeita. Tähdenlentoja kolme minuutissa.
Vasemmassa silmäkulmassani on allas kyyneliä, oikeasta ne valuvat vapaasti. 
Minä vapisen, minä itken, nyyhkytän ääneen kuin kurja, kuoleva eläin.
Tupakat loppuvat ja hukutan hajun patchouli -öljyyn. En pysy kunnolla pystyssä.
En tunne kunnolla mitään, vain itken. Oksennan. Oksennan. (Tahallani tietenkin.)
Tämä on joulu. Kaikki on niin kuin ennenkin,
mikä syöpä, mikä syöpä olemassaoloni onkaan. 

En minä jaksa. 
Kuka tuo on tuossa peilissä.
Tärkeämmin; miksi tuo on? 
Pikkusiskoni toista valkoista sukkaa ei koskaan löydetä, eikä yhtä isoveljeni partateristä.
Tämä on kaksi päivää ennen joulua.

Kyllästytän itseäni. Vihaan itseäni. Mitä energianhukkaa. 

sulje silmät juuri törmäyksen kohdalla, aivot luulevat sinun kuolleen ja saat hetken rauhaa

"Onneksi se on nyt ohi"

Yksi hajottavimmista asioista, joita minun – ja varmasti monen muunkin syömishäiriöisen – on (näennäisesti) parempina aikoina kuunneltava, on läheisten ihmisten ikuista: "Onneksi se on nyt ohi", hokemaa.

Hyvä on; heidän ei enää tarvitse katsella luurankomaista sätkynukkea tai odotella kahta tuntia ruokapöydässä tai tulla katsomaan osastolle. Nenämahaletku ei enää peitä kasvoja ja voidaan puhua muustakin kuin siitä, pitääkö ottaa 1/2 vai kokonainen Nutridrink.
Mutta "onneksi se on nyt ohi" on tuskallinen lause minulle.

Se ei ole koskaan ohi.

He eivät tiedä, että joka ikinen ateria on pirunmoinen taistelu:
Jos en ennen ateriaa miettinyt, voiko sitä syödä, jos en sen aikana ahdistunut rasvaisuudesta tai toisten ihmisten katseista, tai miettinyt kymmentä minuuttia, voinko ottaa leipää, voinko jättää puolet, paljonko lihon tai sitä sun tätä, se on ruokailun jälkeen viimeistään. Kysymykset kuten "miksi söin niin paljon" tai "pitäisikö nyt oksentaa" tai "olivatko reiteni äsken yhtä pehmeät?" ovat arkipäivää.
   Jokaisesta suupalasta voi varoittamatta tulla maailman iljettävin olo,
joka ikinen suupala on oikeutettava.
Minulla on oltava erillinen oikeutus ja lupa tai syy joka ikiseen ruokapalaan, joka suuhuni menee.
Minulla on oltava kymmenisen syytä siihen, miksi pelkkä vesi ei riitä.

Kerta kerran jälkeen tekosyyt loppuvat ja sitten lopetan syömisen ja olen syömättä päivän, kaksi, kolme, viikon, pyörryttää, voin pahoin, en ole tottunut siihen, en ole puhdas, kaikki on vain numeroita ja kaloreita ja olen inhottavampi kuin normaalisti.
Ja samalla saan sen korkeimman ekstaasin: tyhjyyden. Sen, joka minun on kiellettävä itseltäni, unohdettava kuinka hyvältä se tuntuu, mutta se on turhaa. Se on taivas. Tyhjyys.

Se, miten en kuihdu näihin sykleihin, miten niitä ei välttämättä ulkopuolelle näe kuin muutaman päivän kalpeutena ja tummasilmäisyytenä, on se, että ne loppuvat usein noin viikon jälkeen, minä hajoan ja ahmin ja itken syödessäni, oksennan, mutta jatkan syömistä ja sitten seuraavana päivänä haluan saada itseni järjestykseen: palaan normaaliin taisteluuni.

Nyt en kuitenkaan tiedä, miksi minun pitäisi taistella noin.
Miksi minun pitäisi kestää sitä, että iljetän itseäni, että en tunne olevani omassa kehossani.
Tahdon vain vapautua tällaisesta.
Olen ollut vahvempi. (- 1,5 kg)

FF