Ei tämä voi olla tätä

Mutta juuri tätä tämä on.

Tähtitaivas on syvä, vuorilla se on selvempi ja kauempana valosaasteesta. 
Makaan kostealla ruoholla ja poltan savukkeita. Tähdenlentoja kolme minuutissa.
Vasemmassa silmäkulmassani on allas kyyneliä, oikeasta ne valuvat vapaasti. 
Minä vapisen, minä itken, nyyhkytän ääneen kuin kurja, kuoleva eläin.
Tupakat loppuvat ja hukutan hajun patchouli -öljyyn. En pysy kunnolla pystyssä.
En tunne kunnolla mitään, vain itken. Oksennan. Oksennan. (Tahallani tietenkin.)
Tämä on joulu. Kaikki on niin kuin ennenkin,
mikä syöpä, mikä syöpä olemassaoloni onkaan. 

En minä jaksa. 
Kuka tuo on tuossa peilissä.
Tärkeämmin; miksi tuo on? 
Pikkusiskoni toista valkoista sukkaa ei koskaan löydetä, eikä yhtä isoveljeni partateristä.
Tämä on kaksi päivää ennen joulua.

Kyllästytän itseäni. Vihaan itseäni. Mitä energianhukkaa. 

sulje silmät juuri törmäyksen kohdalla, aivot luulevat sinun kuolleen ja saat hetken rauhaa

Asioita, joiden takia on vaikea nukahtaa

En minä osaa nimetä niitä, en oikeastaan. Ne ovat aavistuksia kaipauksesta, äänekkään mielen yksinäisyyttä.
Mietin kummallisia asioita, kuten sitä, kuinka vasen käteni on turha, oikealla kädelläni minä kirjoitan, poltan tupakkaa ja laitan itseni antamaan ylen, yhä uudestaan.
Sitten muistan, että juuri vasen käteni pitelee paperia tai tulitikkuaskia tai hiuksiani.

Minä kirjoitan kun minulla on ikävä. Kun vaivun epätoivoon sen edessä, kuinka ja miten tavanomaisesti syödään, kuinka ja miten minä en enää jaksaisi huolehtia ja välittää jostakin sellaisesta, jonka pitäisi tulla luonnostaan. En minä halua suhtautua ruokaan kuin paranoiaan vaipuva uskovainen, en minä tahdo viettää aikaani laskien kaloreita kuin rukouksia. En minä jaksa sellaista kiihkomielisyyttä. Ja ennen kaikkea, en minä missään nimessä tahdo olla kiinni jossain sellaisessa kuin ruumiillisuudessa juuri tällä tavalla: yksin ja taistellen iljettävän kehonkuvan kanssa.
   Se on uskomatonta, se, kuinka minä en vieläkään unohda, kuinka yhtenä hetkenä minä katselen napakoruani ja näen, että nahka on lonkkaluiden päällä, että näen suoran kaistaleen, joka johtaa alaruumiini ylä- ja alamäille ja päättyvät varpaiden kymmeneen oksaan. Näen vain, että tällainen on minun kehoni. Ja sitten räpäytän silmiäni ja se tunne vatsanpohjassa, se karmea kiristyminen, se tunne kun on pakko raapia ihoa, kuinka yht'äkkiä on muuttunut hajoamispisteessä olevaksi rakennelmaksi pehmeyttä, joka upottaa ja sumentaa katseen.
   Siinäpä yksi, minun on vaikea nukahtaa kun on alinomaan työnnettävä peittoa reisien väliin, etten vahingossakaan tuntisi niitä toisiaan vasten, kuten minun on etsittävä itsestäni vaatteiden läpi kohtia, joista ei saa kiinni, ja kovia kulmia, joita kankaat eivät pehmennä. Jos en löydä niitä, lävitseni kulkee puistatuksia, enkä osaa olla.

Niinpä juuri nyt, väsyneenä ja uneliaana, minä en saa unta ja kaipaan merirosvoja ja keveyttä, aikalailla vääriä asioita.
   Se, kuinka aina palaan kaipaamaan merirosvoja kertoo kaiketi vain siitä, kuinka kyvytön olenkaan elämään hetkessä, etsimään oman aikani satamia ja purjelaivoja, oman aikani merenkävijöitä, sillä sen sijaan saan itselleni aikaan uskomattoman kurjan olon sillä, että kuvittelen merenulapoita ja miekkatappeluita, joita käytiin satoja vuosia sitten, vaikka en edes tahtoisi miekkailla, en sillä tavalla, millaista se on oikeasti ollut.
   Se kuinka kaipaan keveyttä kertoo siitä, kuinka kehno olenkaan irtipäästämisessä, kuinka lukossa olen oman itseni kanssa, kuinka kurjan jumissa vanhoissa ajatuskuluissa ja toiveissa päivistä muutaman kahvikupillisen seurassa (siinä kaikki).

Minulla on onnekseni äänekäs mieli, joka leikkii hiljaista vähän väliä, ja minä saan kirjoitettua ja mietittyä suurempiakin asioita, mutta jos minä oksennan, tiedän nykyään, etten tee sitä minkään kovinkaan suuren edestä, ja jos minä poltan heti sen jälkeen, se on jotta voisin kokea olevani kevyt, liian kevyt ja sellainen, joka ei ole katsonutkaan ruokaa vuorokausiin ja uskoo, että siinä on kaiken vahvuuden ydin.

Kuinka surkeaa onkaan, että minä vietän päiväkausia ajatellen, enkä siltikään kehity siinä edes niin hyväksi, että osaisin muutamia kurjia ajatussyklejä purkaa.

Nukkumaan,
toivottavasti edes joku nukahtaa
FF

Kulkemassa pois metsästä

Kun aloitin tämän blogin, olin vain eksynyt 15 -vuotias, joka oli kyllästynyt yksinäisyyteen ja tekopyhyyteen ja moneen muuhun asiaan. Minä aloin leikkiä asioilla, jotka pitäisi jättää rauhaan.
Ei kukaan toivo sairastuvansa syömishäiriöön, mutta sitä kutsuu luokseen tietämättään, mille todella avaa oven.
Minä sanoin lopulta eksyneeni metsään, jossa sairauden sokaiseva valo oli turva.

Nyt olen lähes täysi-ikäinen lukiolainen, joka ymmärtää, että näkee vieläkin ja kävelee pois metsästä.
Matkalla kaatuu ja jalat ovat väsyneet, silmät ovat väsyneet, mutta pois on päästävä.

Se, mikä alkoi harhautuksena todellisuudesta, vääränä käännöksenä tyytyväisyyden matkalla muuttui lopulta epätoivoiseksi ja riuduttavaksi sairaudeksi, joka antoi unohtaa kaikki jalot tarkoitusperät ja jätti vain pelon lihomisesta ja kaipuun laihuuteen, valenirvanaan.
Uuvuttavat lenkkipolut ja vesipainon kammoaminen kaatuivat lopulta loputtomuudeksi kehnosti kirjoitettuja päiväkirjamerkintöjä nenämahaletkunaamassa ja hiljaisuutta.
Kun valenirvanan valheellisuus paljastui ja minä vapauduin, päädyin vain syvän epätoivon syliin.

Epätoivon, jota hukuttavampaa ei ole. Se tuntui hitaalta kuolemiselta, paljon enemmän kuin suunnitelmallinen ja siisti laihduttaminen oli tuntunut.
Verta ja viiltoja ja lojumista kattoa katsoen, ajan unohtuminen, pois, pois ajelehtiminen ja ne katkerat naurahduksen hetket, jotka lopulta sattuivat vain pahemmin, jokainen maisema ja tunne ja ihmiskontakti murhasi minua.
Kaikki, jota olin juossut ja päässyt pakoon 40:ssä kilossani palasi takaisin ja painoi enemmän kuin koskaan, vaikka minä jälleen jätin syömättä, en osannut edes ajatella syöväni ja pelkäsin ruokaa, kehollisuutta, elämää.
Minä kuihduin ja lopulta vaivuin pois. Pois siitä, mitä muut ihmiset näkevät. Pois iltana, jona minut yritettiin saada takaisin.

Psykoosi on vaikea selittää. Minä katosin, mutta se otti tavallaan kipeää. Ihmisiä ei enää ollut, tai he olivat, mutta heillä ei enää ollut väliä. Minut verhosi maailma, jonka mieleni loi. Se oli vääristynyt ja groteski kollaasi kaikesta pahasta.

Aika katosi. Olin jälleen sairaalassa. Aika katosi. Olin jälleen nenämahaletkussa.
Luin loputtomasti sanoja kellastuvien kirjojen sivuilta ja kieltäydyin luopumasta niistä, vaikka niitä yritettiin minulta viedä.

Lopulta... Huomaamattani, minä aloin palata. Itkettyäni ja murruttuani ja taisteltuani sitä vastaan tietämättä, mitä vastaan taistelin. Kynsittyäni käsiäni verille ja opittuani tyhjentämään nenämahaletkua hampaita harjatessa ja oltuani liian ahdistunut edes käymään suihkussa tai vessassa.
Mikään sillä osastolla ei sitä tehnyt. Paitsi se, että minä olin kaiken ulottumattomissa. Mutta itse ne askeleet ottaa, ei kukaan vedä sinua eteenpäin nenämähaletkusta kiskoen.

Oliko se ohi sinä päivänä kun palasin osastolta?
Ei. Minä kävin intervallijaksoilla, vaikka aloitinkin koulun uudestaan.
Minä kammosin ruokalaa, olisikin ollut vain se, minä kammosin edes kävellä lukiossa. Kaikki ihmiskontakti oli minulle liikaa. Ja minä toivoin sitä toivetta vihaten, että voisin taas laihtua.
Ja minä laihduin... Ja nostin painoani... Ja laihduin.... Ja nostin painoani....
Murtuen ahdistuksiin ja järjettömiin itkuihin, oksentaen ja vihaten sitä.
Mutta minä olin jo vähän herännyt.

Minä ymmärsin, että syömishäiriö ja sen alla piillyt masennus olivat vieneet minulta kaiken.
Matikan arvosanat, veriarvot, terveyttä, keveyden, joilla muut ihmiset söivät ja elivät, sosiaaliset taidot, pitkäaikaisia ystävyyssuhteita, nuoruuden...
Minä vihasin olla nuori, sillä en koskaan ollut tullut nuoreksi. Nyt aion oppia.
Minä olin unohtanut tärkeimmät elämässä.
Kauneus (joka ei ole yksinkertaista eikä pelkästään ihmisruumiissa), Vapaus, Totuus, Rakkaus.
Minä olin menettänyt monia mahdollisuuksia onneen, mutta suurimpana niistä ensirakkauden, jonka menetyksen synnyttämä tyhjiö oli kivuista katkerinta.

Mutta minulla oli sanani, jotka olivat välillä muuttuneet tyhjiksi ja numeropohjaisiksi, välillä olleet vain mustaa ja ahdistusta, mutta kasvaneet ja olleet mukanani.
Kotikaupungistani halusin eroon, liian monta haamua ja tärkeimpänä
minun on alettava elämään elämääni,
jatkettava tiellä, jonka koen oikeaksi,
ja tämä kaupunki, jolla on monta puuta, jonka juurelle olen oksentanut, monta ojaa, jonne olen heittänyt ruokaa, jonka rintaliiveihini ja taskuihini olen piilottanut, monta tietä, joilla hölkätessäni pääni on muuttunut keveäksi tai olen itkenyt, rakennuksia, joita vasten nojatessa maailmani on tuntunut murtuvat ja kattoja, joilla olen kuvitellut päättäväni elämäni... Miten tämä kaupunki voisi olla minulle hyvä?

Minä lähden, viimein, lähden paikkaan, johon minun olisi pitänyt lähteä jo vuosia sitten, ja rakentaa nuoruuteni toiseksi.
Kuitenkin, tämä on elämäni, enkä minä voi olla siitä pahoillani, sillä minä olen kompuroiden kävelemässä metsästä, ja meillä on vain tämä yksi elämä.

On päiviä, useita päiviä, viikkoja kuten edellinen, kun minä menetän uskoni ahdistuessani sokeristen leivosten tai ravintola-annosten edessä, purskahtaessani itkuun ruoan takia, sillä liian paljon pahaa olen siihen liittänyt, jättäessäni syömättä kerran... kaksi... kolme peräkkäin ja oksentaessani sitten pienenkin määrän ruokaa, vaikka vain muutaman desilitran teetä juotuani. Ne ovat hetkiä, kun kävelen pihalle ja katson taivasta enkä usko, että tämä koskaan loppuu. Että minä olen tuomittu noidankehään parempia ja huonompia aikoja, ja että sen vielä kestäisinkin, mutta sitä en, että depression aalto tuo peililaatikkohirviöni - anoreksian - mukanaan.

En minä halua elää illuusiota, jonka takia peilikuvani voi muuttua silmänräpäyksessä kymmenen kertaa kauheammaksi tai saatan herätä syöpäläisenä, jota inhottaa oman ruumiinsa koskettaminen.
Minä haluan jäädä valon ja luomisen hetkiin.
Siihen on vielä matkaa, mutta oli päivä, viime maanantai, jona minä katsoin peiliin. Ensimmäistä kertaa ikuisuuteen minä katsoin kokovartalopeiliin ja ajattelin oman nimeni.

Te 48 seuraajaa, jos luette tämän, jos yksikin lukee tämän loppuun asti, niin minä toivon, ettette kaipaisi enää pidempää tietä, joka kiertää ja on möykkyinen. Niin paljon kuin se on saattanutkin minulle opettaa, sen olisi voinut löytää toisinkin, uskokaa sen verran itseenne.

Onnea jokainen ihminen etsii, vaikka naamioisikin sen niin taitavasti kuolemankaipuuksi, että itsekin uskoo sen.
Kipu on tunnettava, eikä sitä saa kieltää tai paeta jos sen tahtoo todella pois elämästään.
Mutta sitä ei tarvitse kutsua luokseen.

FF

Voittaaksesi on sinun löydettävä ymmärrys. A.k.a 1# päivä

No, eilinen onnistumisten päivä.

Mä taidan onnistua. Päästä sinne, minne tahdon.
Ehkä joku päivä, voin halata peilin kylmää pintaa ja hymyillä. Piirtää lasin huuruun sanat "Olet kaunis".
Kävellä peilin ohi katsomatta.
Miettiä vain auringon heijastusta sielussasi.


Eilen aamulla en edes syönyt mitään. Yritin, ei tehnyt mieli. Ei tehnyt mieli.

Tänään söin vain kuivattuja luumuja, vähän salaattia ja join hurjasti vettä. Loput purjosin. Ne olin syönyt vain perheeni takia.

Kyllä mulle tuli pari kertaa nälkä ja vatsa valitti, mutta silloin mä vaan katsoin ruokaani, join vettä, tein lihasliikkeitä ja mietin peilin edessä, kuinka paljon paremmalta musta sitten tuntuu, kun olen tavoitteessani. Etsin sormillani myös luitani ja lopulta lähdin lenkille.
Oli ihanaa, kuinka luut tuntuivat sormien välissä. Oli ihanaa, kuinka kukaan ei ole vielä oikein huolestunut. 
Lenkki meni todella hyvin kotitöillä ansaituilla lenkkikengillä. Juoksin aivan varmasti 10 km. Ja verryttelin ja kävelin. Olin liekeissä :D. Illalla ehdin jo ottaa eteeni suklaa keksejä ja kaakaota, mutta toistin aiemman rituaalin ja annoin ne pikkusiskolle. Annoin. Suklaani. Pikkusiskolle!

You, my dear chocolate, are no longer my master!

Poistin "Hyvä päivä..." tekstini, koska mietin pitkään toissailtana ja ymmärsin, että olin aivan hakoteillä! "Hyvä päivä..." -tekstissäni ihanan, kauniin ystäväni synttärien kuvailemisen lisäksi olin yrittänyt selittää miksi olin saanut anoreksian ja bulimian. Syyt, jotka siinä esitin olivat vain asioita, jotka olivat satuttaneet minua. Saaneet minut tuntemaan itseni huonommaksi. Tottakai, pitkäaikainen suuri ihastus, joka päättyy selittämättä ottaa kipeää. Ihastus, joka valehtelee päin naamaa ja tanssittaa muita tyttöjä ottaa kipeää. Kännisen ensisuudelman merkitsemattömyys ottaa kipeää. Se, että sinua juuri ennen yläasteelle siirtymistä haukutaan aivan lähipiirissä lihonneeksi ja läskiksi ottaa kipeää. Tuollaiset asiat järkyttää syvästi. 
Se, että ottaa niin paljon vastuuta ja katsoo sivusta muiden kärsimyksestä, Äiti Maan hyvinvoinnista, eläintenoikeudesta ja ilon, rauhan ja rakkauden sanoman levittämisestä ottaa voimille. Se, että syyttää itseään kaikesta ottaa voimille.  Ei syö lihaa, jottei tuottaisi tuskaa. Se on hyvä päätös, mutta sitten tulee itsekäs olo, mitä tahansa syökin, kun monilla ei ole mitään. Sekin ottaa voimille. 
Se, että ymmärtää olevansa outolintu, erilainen, oudoksuttu, vääränlainen, vastatuuleenkulkija sekin ottaa kipeää ja voimille.
Loppujen lopuksi olen myös dramaqueen, liioittelija ja taiteilijamainen. 
Otan kaiken raskaasti. 
Enkä ole koskaan pitänyt itseäni kauniina, vaikka mielestäni en ole paha ihminen. Haluan, että se, että haluan hyvää kuvastuu pinnalle. Jos on laiha on niin vähän. Luut, nahka ja sydän ja sielu. On kaunis. Minun mittapuullani kaikki ovat kauniita sellaisina, kuin ovat paitsi....
Minä.
Totuus on, ettei minulla ole pätevää syytä olla anorektinen, ei kellään tarvi olla. Jokaisella on tarina ja joidenkin tarina vain sattuu saamaan tällaisia mutkia matkaan. 


"Anoreksia, tuo kevyt puhalllus, joka sotkeutuu taiteilijasieluisten tyttöjen hiuksiin ja tekee solmuja heidän sieluunsa. Kirkastaa kyyneleet. Se sanoo sinulle, "ei tarpeeksi ja silti liikaa". Se näyttää paremman paikan. Paremman minä -hahmon."


Olin jo aiemmin yrittänyt laihduttaa, mutten tosissani, vain kiinteytyä. Sitten yksi päivä jokin lopullisesti napsahti. Ensin oli se lääkärinvastaanotto, jossa minut punnittiin. 52,5 kiloa. 162 cm. Olin järkyttynyt enkä pystynyt edes valehtelemaan, kun lääkäri kysyi mielipidettäni. Sanoin : "Ainakin olen kasvanut pari senttiä...". Sen jälkeen aloin todella miettiä laihdutusta ja vihasin peilikuvaani yhä enemmän. Olin pitkään ennen lääkäriäkin mielessäni piirrellyt parempaa paikkaa, kauniimpaa minua. Minä, keijukaisena, juoksemalla kirsikanterälehtien täyttämällä polulla jattäen jälkeeni vain sulotuulahduksen. Aurinko paistaa lävitseni ja luo sateenkaaria. Minulla on lämmin.yhtenä aamuna näin lehdessä artikkelin anoreksiasta. Näin ensin vain kuvat ja ajattelin: "Voi, kuinka he ovat kauniita." Sitten näin otsikon ja järkytyin. Pistin lehden pois luettuani otsikon alla olleen lauseen "Varoitus! Jos sinä tai joku läheisesi pitää näiden kuvien esittämiä vartaloita kauniina tai tavoiteltavina kannattaa pitää silmät auki hänen tilanteestaan." Viikkoja kului pari. Olin itkenyt öitä ihastuksen takia. Olin väsynyt ja eksyksissä. Minua kohdeltiin yhä outolintuna koulussa, vaikka minulla oli ystäviä. Numeroni laskivat, vaikka todella vähäsen, minua stressasi ja en pitänyt itsestäni. Näin niin paljon pahuutta ja koitin auttaa kaikkia. Mutta voi kun en tosiaankaan pitänyt itsestäni! Muista kai parhaiten sen hetken ennen kuoroharjoituksia, kun huusin peilikuvalleni inhon vallassa. Olin miettinyt edellisenä yönä, että jos olisin kauniimpi, ei outuoudestani niin välitettäisi. (Se luulo oli jotenkin oikea..?) Istuin sängylläni juuri enne harjoituksiin lähtöä ja puristin reisiäni ja niistä tulin niin pienet. Ja minua hymyilytti. Olin päivän syömättä. Minua hymyilytti. Siitä kai ei ollut paluuta. Aloin punnita ruokani. Miettiä kaloreita , kuntoilla liikaa. Kiloja lähti, mutta kasvoin vielä pituutta. 
En nähnyt enää mitään kaunista ruumiissani. Olin ja olen epäonnistunut omissa silmissäni.
Aloin pitää blogia. 
Aika hämyisä alku. Ja jotenkin se on vaan koko ajan syventynyt. Pahentunut. Mut, en mä enää halua parantua.
 En mä halua apua, en tahdo että kukaan löytää ihmepilleriä tähän sairauteen, joka on niin julma ja samalla niin kaunis.

Begging you to love yourself,
FF (Fat or Fairy)

Haha...

"Ah la la la la la life is wonderful
ha la la la la love is magical
halalalallaaa life is fairytale
ah la la la la laa...

But I'm in love with a fairytale
even though it hurts,
'cause I don't care if I lose my mind,
I'm allready cursed!"
-Jason Mraz -Life is Wonderful / Alexander Rybak -Fairytale

(siinä osa tekemästäni mash upista = kaksi laulua yhdeksi)
Kuvaa hyvin mun elämää.

En oo surullinen, vaikka en hypi ilosta.
Kaikki on ihan hyvin. Mä oon todella hämmentynyt kyläkin ja tuntuu joskus, kuin maailma tekis mulle näin:

usein päättyen sitn seuraavaan tilanteeseen:

Mutta joskus, joka tuntuu niin harvinaiselta, mutta tapahtuukin hyvin useasti käy näin:

silloin kun sitä vähiten odotat.
Silloin, kun sydämesi ottaa uuden iskun vastaan.
Kun jokainen sydänsuru on toinen toistaan painavampi.
Kun luulet, ettei koskaan mitään hyvää enää tule olemaan,
ettei aurinko paista risukasaan.
Kun olet jo valmis päättämään päiväsi.
Olet jo luovuttanut rakkauden etsimisessä.
Silloin maailma halaa sinua.
Nostaa hymyn huulillesi.
Saa sinut nauramaan,
kovaa.
OLEMAAN VILLI; VAPAA; ILOINEN= NUORI !!

Hautaamaan surut syvemmälle sydämeen, ottamaan vastaan tarjouksen, joka ei välttämättä ollut ensimmäinen vaihtoehtosi. Ehkä vielä joku päivä, vaikken saisi noin toivoa. Pitäisihän minun ymmärtää, että näin on parempi.

Tuokin minua hämmentää.
Miksi? Miksi minulle? Miksi silloin?
Ehkä se selviää vielä joskus.

Mitä syömiseen tulee: olen synnynnäinen läski, joka rakastaa leipomista! Leipominen vain muille on sula mahdottomuus :( mutta ainakin olen työskennellyt ruokani eteen. Yritän kuitenkin vähentää... Vaikka muut sanovat "Liian vähän". Bulimia repii sydäntäni ja nuoruuttani, manipuloi jo suurelta osin elämääni. Joskus.
En saa sitä menemään pois. Aina täyden olon iskiessä minulle tulee inhottava olo ja...
:(
Olin paniikissa koko kylppäriremonttimme ajan :P