Kulkemassa pois metsästä

Kun aloitin tämän blogin, olin vain eksynyt 15 -vuotias, joka oli kyllästynyt yksinäisyyteen ja tekopyhyyteen ja moneen muuhun asiaan. Minä aloin leikkiä asioilla, jotka pitäisi jättää rauhaan.
Ei kukaan toivo sairastuvansa syömishäiriöön, mutta sitä kutsuu luokseen tietämättään, mille todella avaa oven.
Minä sanoin lopulta eksyneeni metsään, jossa sairauden sokaiseva valo oli turva.

Nyt olen lähes täysi-ikäinen lukiolainen, joka ymmärtää, että näkee vieläkin ja kävelee pois metsästä.
Matkalla kaatuu ja jalat ovat väsyneet, silmät ovat väsyneet, mutta pois on päästävä.

Se, mikä alkoi harhautuksena todellisuudesta, vääränä käännöksenä tyytyväisyyden matkalla muuttui lopulta epätoivoiseksi ja riuduttavaksi sairaudeksi, joka antoi unohtaa kaikki jalot tarkoitusperät ja jätti vain pelon lihomisesta ja kaipuun laihuuteen, valenirvanaan.
Uuvuttavat lenkkipolut ja vesipainon kammoaminen kaatuivat lopulta loputtomuudeksi kehnosti kirjoitettuja päiväkirjamerkintöjä nenämahaletkunaamassa ja hiljaisuutta.
Kun valenirvanan valheellisuus paljastui ja minä vapauduin, päädyin vain syvän epätoivon syliin.

Epätoivon, jota hukuttavampaa ei ole. Se tuntui hitaalta kuolemiselta, paljon enemmän kuin suunnitelmallinen ja siisti laihduttaminen oli tuntunut.
Verta ja viiltoja ja lojumista kattoa katsoen, ajan unohtuminen, pois, pois ajelehtiminen ja ne katkerat naurahduksen hetket, jotka lopulta sattuivat vain pahemmin, jokainen maisema ja tunne ja ihmiskontakti murhasi minua.
Kaikki, jota olin juossut ja päässyt pakoon 40:ssä kilossani palasi takaisin ja painoi enemmän kuin koskaan, vaikka minä jälleen jätin syömättä, en osannut edes ajatella syöväni ja pelkäsin ruokaa, kehollisuutta, elämää.
Minä kuihduin ja lopulta vaivuin pois. Pois siitä, mitä muut ihmiset näkevät. Pois iltana, jona minut yritettiin saada takaisin.

Psykoosi on vaikea selittää. Minä katosin, mutta se otti tavallaan kipeää. Ihmisiä ei enää ollut, tai he olivat, mutta heillä ei enää ollut väliä. Minut verhosi maailma, jonka mieleni loi. Se oli vääristynyt ja groteski kollaasi kaikesta pahasta.

Aika katosi. Olin jälleen sairaalassa. Aika katosi. Olin jälleen nenämahaletkussa.
Luin loputtomasti sanoja kellastuvien kirjojen sivuilta ja kieltäydyin luopumasta niistä, vaikka niitä yritettiin minulta viedä.

Lopulta... Huomaamattani, minä aloin palata. Itkettyäni ja murruttuani ja taisteltuani sitä vastaan tietämättä, mitä vastaan taistelin. Kynsittyäni käsiäni verille ja opittuani tyhjentämään nenämahaletkua hampaita harjatessa ja oltuani liian ahdistunut edes käymään suihkussa tai vessassa.
Mikään sillä osastolla ei sitä tehnyt. Paitsi se, että minä olin kaiken ulottumattomissa. Mutta itse ne askeleet ottaa, ei kukaan vedä sinua eteenpäin nenämähaletkusta kiskoen.

Oliko se ohi sinä päivänä kun palasin osastolta?
Ei. Minä kävin intervallijaksoilla, vaikka aloitinkin koulun uudestaan.
Minä kammosin ruokalaa, olisikin ollut vain se, minä kammosin edes kävellä lukiossa. Kaikki ihmiskontakti oli minulle liikaa. Ja minä toivoin sitä toivetta vihaten, että voisin taas laihtua.
Ja minä laihduin... Ja nostin painoani... Ja laihduin.... Ja nostin painoani....
Murtuen ahdistuksiin ja järjettömiin itkuihin, oksentaen ja vihaten sitä.
Mutta minä olin jo vähän herännyt.

Minä ymmärsin, että syömishäiriö ja sen alla piillyt masennus olivat vieneet minulta kaiken.
Matikan arvosanat, veriarvot, terveyttä, keveyden, joilla muut ihmiset söivät ja elivät, sosiaaliset taidot, pitkäaikaisia ystävyyssuhteita, nuoruuden...
Minä vihasin olla nuori, sillä en koskaan ollut tullut nuoreksi. Nyt aion oppia.
Minä olin unohtanut tärkeimmät elämässä.
Kauneus (joka ei ole yksinkertaista eikä pelkästään ihmisruumiissa), Vapaus, Totuus, Rakkaus.
Minä olin menettänyt monia mahdollisuuksia onneen, mutta suurimpana niistä ensirakkauden, jonka menetyksen synnyttämä tyhjiö oli kivuista katkerinta.

Mutta minulla oli sanani, jotka olivat välillä muuttuneet tyhjiksi ja numeropohjaisiksi, välillä olleet vain mustaa ja ahdistusta, mutta kasvaneet ja olleet mukanani.
Kotikaupungistani halusin eroon, liian monta haamua ja tärkeimpänä
minun on alettava elämään elämääni,
jatkettava tiellä, jonka koen oikeaksi,
ja tämä kaupunki, jolla on monta puuta, jonka juurelle olen oksentanut, monta ojaa, jonne olen heittänyt ruokaa, jonka rintaliiveihini ja taskuihini olen piilottanut, monta tietä, joilla hölkätessäni pääni on muuttunut keveäksi tai olen itkenyt, rakennuksia, joita vasten nojatessa maailmani on tuntunut murtuvat ja kattoja, joilla olen kuvitellut päättäväni elämäni... Miten tämä kaupunki voisi olla minulle hyvä?

Minä lähden, viimein, lähden paikkaan, johon minun olisi pitänyt lähteä jo vuosia sitten, ja rakentaa nuoruuteni toiseksi.
Kuitenkin, tämä on elämäni, enkä minä voi olla siitä pahoillani, sillä minä olen kompuroiden kävelemässä metsästä, ja meillä on vain tämä yksi elämä.

On päiviä, useita päiviä, viikkoja kuten edellinen, kun minä menetän uskoni ahdistuessani sokeristen leivosten tai ravintola-annosten edessä, purskahtaessani itkuun ruoan takia, sillä liian paljon pahaa olen siihen liittänyt, jättäessäni syömättä kerran... kaksi... kolme peräkkäin ja oksentaessani sitten pienenkin määrän ruokaa, vaikka vain muutaman desilitran teetä juotuani. Ne ovat hetkiä, kun kävelen pihalle ja katson taivasta enkä usko, että tämä koskaan loppuu. Että minä olen tuomittu noidankehään parempia ja huonompia aikoja, ja että sen vielä kestäisinkin, mutta sitä en, että depression aalto tuo peililaatikkohirviöni - anoreksian - mukanaan.

En minä halua elää illuusiota, jonka takia peilikuvani voi muuttua silmänräpäyksessä kymmenen kertaa kauheammaksi tai saatan herätä syöpäläisenä, jota inhottaa oman ruumiinsa koskettaminen.
Minä haluan jäädä valon ja luomisen hetkiin.
Siihen on vielä matkaa, mutta oli päivä, viime maanantai, jona minä katsoin peiliin. Ensimmäistä kertaa ikuisuuteen minä katsoin kokovartalopeiliin ja ajattelin oman nimeni.

Te 48 seuraajaa, jos luette tämän, jos yksikin lukee tämän loppuun asti, niin minä toivon, ettette kaipaisi enää pidempää tietä, joka kiertää ja on möykkyinen. Niin paljon kuin se on saattanutkin minulle opettaa, sen olisi voinut löytää toisinkin, uskokaa sen verran itseenne.

Onnea jokainen ihminen etsii, vaikka naamioisikin sen niin taitavasti kuolemankaipuuksi, että itsekin uskoo sen.
Kipu on tunnettava, eikä sitä saa kieltää tai paeta jos sen tahtoo todella pois elämästään.
Mutta sitä ei tarvitse kutsua luokseen.

FF

Salaa bloggerissa

Toinpa älypuhelimen lomalta osastolle ja päätinpä nyt kirjoittaa.

Ulkoisesti olen rauhoittunut, vaikka mieleni on yhä villi ja dramattinen sekä täynnä epätoivoa ja etsintää.
Kuitenkin , olen jälleen vahvistanut mieltäni ja näen tärkeitä asioita ympärilläni, olen taas hieman vähemmän epätoivoinen, huomaan jälleen toivovani parantavani maailmaa.

Silti itken joka kerta, kun minulta kysytään kehostani.
Epäilen jo, ettei minun olisi pitänyt syntyä ihmiseksi laisinkaan, niin vieras on tämä keho minulle.
En ymmärrä tai kykene rakastamaan sitä... Ehkä minun olisi pitänyt olla lintu, ja nyt mieleni ontot linnunluut eivät kestä ihmiskehon painoa.

Somaattisesti puhuen olen enää "alipainoinen", keltainen värikartalla. Siitä on kiittäminen jälleen kerran karmeaa nenämahaletkujaksoa, jonka loppuvaiheessa murruin uudestaan.
Välillä kaipaan siniseen, vaikka tiedän sen typeräksi, eihän mikään todella ollut paremmin silloin kuin nyt.
Oli kai vain helpompi sulkeutua omaan maailmaansa...

Lopetin omin lupineni seroquelin syömisen, sillä se oli todellista myrkkyä mielelle.
Muutaman päivän - myrkyn poistuessa ja poistuttua kehostani - tunsin kummallisia vieroitusoireita huimauksesta ja väsymyksestä itkuisuuteen. Kuitenkin huomaan nyt muutaman viikon jälkeen, kuinka paljon helpompi minun on kirjoittaa ja yleensäkin tuntea asioita, itkeä tai iloita jostain pienestä asiasta, kuten tanssinäytöksen valokuvaamisesta.

Vietin muuten nuoriso-osaston sulun aikuisten puolella (t10) ja haluan nostaa hattua ja ylistää siellä toipuneiden syömishäiriöisten mielenvahvuutta! En voi varmuudella sanoa, että olisin kyennyt samaan...
Kukaan ei valvonut ruokailuja ja roskis oli aivan vieressä! Söin tuskin mitään kahteen vuorokauteen suljetulla osastolla!
Kuitenkin kokemus osoitti jälleen kerran, kuinka paljon helpompaa on olla syömättä kuin syödä, elää ja olla...

Lopuksi runo:
Sairaalan kuva

Sinä sairaala viherseinäinen
Ilmassas tupakan katku,
sinä kylkihäkki luottavainen,
sisälläs ihmisten sydän!

Sinä salliva, venyvä lihas,
lämmin ja myöntyväinen,
sydämessäs syöpä raskas,
jo hajoat, tunnetko sen?

Vaan kiillosta silmies suurten
ei kukaan uskoa vois,
et alla parantolan kyltin
pesä sairauden petojen ois!

Tämä sairauden luvattu maa,
peto uhrillaan mässäillä saa,
Myrkky veressä uhrin;
pedon hammas vie euforiaan!

---

Make a difference,
FF

yö on viherlevää

Voi sunnuntai!
Huomenna on lääkärin arvio, jonka perusteella voin
a) pysyä koulussa
b) päätyä osastolle
c) päätyä päiväosastolle.
Luulisin, että jään junnaamaan paikalleni, kunnes kuolen tai pyörryn koulussa tai jotain. Jos sellaista ikinä tapahtuu. Pyörin ympyrää. Päiväosastolle EN MENE. Se oli kamalaa, turhaa ja rasittavaa. Mulla ei oo koskaan ollu niin stressi päällä. Säikyin kaikkea ja höpötin itselleni sängyssä pystymättä nukahtamaan. Osasto voi ei, mutta olisiko se muka pahempi, kuin tämä vankila, jota komppaavat ärsyttävän ylihuolehtivat vanhemmat, äiti, joka on sekoamispisteessä ja agressiivisesti suuttuva isäpuoli?
Oikeasti tahtoisin pois.
Palmujen seuraan,
palmujen, koska niitä odotin lapsena vuodesta toiseen koneen laskeutuessa.
Ja Karibialle, koska se kuvastaa vapaudenkaipuutani.
Toisaalta kylmään, loskaiseen asfalttiviidakkoon, koska se kuvaa elämää ja taistelua, sitä, että elääkseen täytyy tehdä muutakin kuin maata ja totella, kerjätä, kun käsketään.
Mutta se ei näköjään ole heidän listallaan vaihtoehto.
WISH ME LUCK!

FF