Luurankosyklit: laihtuminen

Näytetään tekstit, joissa on tunniste laihtuminen. Näytä kaikki tekstit

lauantai 20. joulukuuta 2014

"Onneksi se on nyt ohi"

Yksi hajottavimmista asioista, joita minun – ja varmasti monen muunkin syömishäiriöisen – on (näennäisesti) parempina aikoina kuunneltava, on läheisten ihmisten ikuista: "Onneksi se on nyt ohi", hokemaa.

Hyvä on; heidän ei enää tarvitse katsella luurankomaista sätkynukkea tai odotella kahta tuntia ruokapöydässä tai tulla katsomaan osastolle. Nenämahaletku ei enää peitä kasvoja ja voidaan puhua muustakin kuin siitä, pitääkö ottaa 1/2 vai kokonainen Nutridrink.
Mutta "onneksi se on nyt ohi" on tuskallinen lause minulle.

Se ei ole koskaan ohi.

He eivät tiedä, että joka ikinen ateria on pirunmoinen taistelu:
Jos en ennen ateriaa miettinyt, voiko sitä syödä, jos en sen aikana ahdistunut rasvaisuudesta tai toisten ihmisten katseista, tai miettinyt kymmentä minuuttia, voinko ottaa leipää, voinko jättää puolet, paljonko lihon tai sitä sun tätä, se on ruokailun jälkeen viimeistään. Kysymykset kuten "miksi söin niin paljon" tai "pitäisikö nyt oksentaa" tai "olivatko reiteni äsken yhtä pehmeät?" ovat arkipäivää.
Jokaisesta suupalasta voi varoittamatta tulla maailman iljettävin olo,
joka ikinen suupala on oikeutettava.
Minulla on oltava erillinen oikeutus ja lupa tai syy joka ikiseen ruokapalaan, joka suuhuni menee.
Minulla on oltava kymmenisen syytä siihen, miksi pelkkä vesi ei riitä.

Kerta kerran jälkeen tekosyyt loppuvat ja sitten lopetan syömisen ja olen syömättä päivän, kaksi, kolme, viikon, pyörryttää, voin pahoin, en ole tottunut siihen, en ole puhdas, kaikki on vain numeroita ja kaloreita ja olen inhottavampi kuin normaalisti.
Ja samalla saan sen korkeimman ekstaasin: tyhjyyden. Sen, joka minun on kiellettävä itseltäni, unohdettava kuinka hyvältä se tuntuu, mutta se on turhaa. Se on taivas. Tyhjyys.

Se, miten en kuihdu näihin sykleihin, miten niitä ei välttämättä ulkopuolelle näe kuin muutaman päivän kalpeutena ja tummasilmäisyytenä, on se, että ne loppuvat usein noin viikon jälkeen, minä hajoan ja ahmin ja itken syödessäni, oksennan, mutta jatkan syömistä ja sitten seuraavana päivänä haluan saada itseni järjestykseen: palaan normaaliin taisteluuni.

Nyt en kuitenkaan tiedä, miksi minun pitäisi taistella noin.
Miksi minun pitäisi kestää sitä, että iljetän itseäni, että en tunne olevani omassa kehossani.
Tahdon vain vapautua tällaisesta.
Olen ollut vahvempi. (- 1,5 kg)

FF

lauantai 12. tammikuuta 2013

"Vapaa" päivä

Siinä 2 faktaa, jotka sotivat toisiaan vastaan täydellisesti. (kuvat: andthatswhoiam)

Päivän fiilis: "Huokaus..."

Ymmärsitte varmaan.
Lääkärikäynti ja perhetapaaminen.
Syke oli kuulemma "vähän turhan rauhallinen" ikäiselleni (jotain 50 luokkaa...) ja sitten sanottiin vielä jotain ääreisverenkierrosta, kuukautisten poisjäämisen seurauksista, lähellä olevasta "SEVERE ANOREXIA NERVOSA" paikasta värikartalla ja lopulta:
"Välillä näkee vilauksia siitä iloisesta Helmistä, mutta välillä tuntuu liuskahtavan apatiaan."

Sitten perhetapaaminen oli yhtä kidutusta: siellä oli taas Se Hoitaja, joka laittaa suuhuni sanoja ja kysyy kysymyksiä muodostamatta kysymyslausetta. Muutenkin oli inhottavaa puhua äidin kuullen, oli kamala olo.
Sitten se kehtasi sanoa, että "osastolla menee ihan hyvin", vaikka ei se tietenkään ajattele niin! Miksei voi vaan päin naamaa sanoa: olet täysin sekaisin/nyt ei mee hyvin, kun totuus on, että eilen ryntäsin vessaan kesken lounaan ja olen yhä viimeinen ruokailuissa!
Naurettavamman tilanteesta teki se, että melkein heti perään tämä hoitaja kertoi, että painoni oli laskenut maanantai-torstai välillä ja he ovat puhuneet tiiviimmän hoidon tarpeesta kohdallani. Enkä varmasti suostu edes 5. viikkoon osastolla!
Jahas.
Pudistelin vain päätäni, kun hän sanoi painoni pudonneen. Nope, en usko. Olen syönyt niin paljon. Kyllä munkin vaaka näyttää -600g, mutta se onkin ihan huono vaaka.

Syitä hei-ryntäänpä-vessaan-kesken-lounaan-osastolla -kohtaukseen:

Olin ollut kävelyllä parhaan ystäväni kanssa iltaa ennen ja puhuimme hiukan suljetun osaston mahdollisuudesta. Ajattelin kuuluvasti: "Kun sieltä pääsee takaisin parin kuukauden jaksolta ei varmaan ole ollenkaan kavereita jäljellä." Ystäväni reaktio: "Niin..."
Lähetin isälleni sen viestin 5 päivää sitten. Ei vastausta. Ei mitään.Tuskinpa se haluaa enää kuulla minusta... Kaikkihan minuun ovat kyllästymässä: kukapa jaksaisi katsella rikkinäistä nukkea?
Tiedättekö kuinka suuria annokset ovat? Jälkiruokana aina jotain öklömakeaa... Ja niin paljon ihmisiä ympärillä! Kaikki niin laihoja :( ja minä... Ahdistun siinä tilanteessa ja alan vain ajatella: "Miksi minä syön? Ruoka pilaa aina kaiken! Tyhmä tyhmä ruoka! Mene pois!"
Unessani minulle syntyi pakkomielle: tahdon painaa 37 kiloa, tuntea tuskan matkalla ja sitten olla vihdoin kaunis, tyytyväinen. Eihän siihen ole kuin... Tällä hetkellä 6 kiloa... Päähänpinttymä jäi vaikka uni haihtui.

Vessassa vajosin lattialle nyyhkyttämään hoitajan huutaessa ovella. Pelkäsin seurauksia hetken paniikin lievennyttyä ja avasin oven.
Myöhemmin: Viha. Pettymys. Häpeä. Inho. (itseä (ja ruokaa) kohtaan)

Ruokailuissa huijaan yhä: pyyhin margariinin veitsen kautta paperiin, laimennan maitoa vedellä, en kerro totuutta ruokamääristä ja tämän hetken neronleimaukseni on t-paitapussi kolmella pinssillä valmistettuna.
En ole ylpeä.

Mutta söin tänään JÄÄTELÖÄ:
Ben&Jerry's, Apple Pie, 65,5g. Kaloreita en löytänyt!
Ahdistaa, vaikka se oli hyvää. En välitä, ahdistaa. Se oli äidin idea. Sain sen vaivoin syötyä ja nyt kaduttaa. Tuli ahmimis-purjoamis ajatuksia, mutta hillitsin ne purkalla ja ruoanpelolla. Ainakaan ei tarvinnut ottaa muuta iltapalaksi...

Ja...
Tahdon olla merirosvo.
I rest my case.

FF

maanantai 26. marraskuuta 2012

Lokakuu laittoi tyynyn kasvoilleni, marraskuu katsoi että kuolin

En ole syysihminen.
Sen todistaa se, että olen taas täällä.
Vuosi sitten tämä blogi alkoi, pieni pala sisäistä sotkeutunutta lankakerääni pääsi maailmalle...
Pikseliavaruuteen.

Nyt en ole yhtän sen parempi, vaikka hetken jo luulin...
Mulla on niin paha olla.
Sanoin tuon ensimmäistä kertaa. Koskaan.
Valo on kateissa.
En nuku enään öisin, pyörin, mahassa möykky, takaraivossa aikapommi, stressi hyökyy ylitseni...
Ajatuksilta ei rauhaa, kaikki on kaaosta!
Minä kompensoin sitä siivoamalla, tekemällä turhantarkasti läksyjä, turhaa työtä, koitan luoda täydellisen joulun, täydellisen koulun,
mutta itseäni en saa kuntoon...
Stressaan KAIKESTA. KAIKESTAKAIKESTAKAIKESTA, kuten vuosi sitten, nään virheeni, läheisteni tuskan, isoisäni heikkenevän, katson peiliin ja olen turha, typerä ongelma tuossa yhtälössä. Olen jo niin kaukana...
Paino oli noussut kaksi kiloa ja FUTUM!
Minä jysäytin sitä alas, 44 kg taas, en tykkää,
mutta sain kylmiä halauksia.
Syys ei ole minun aikaani.
Elokuu ja Syyskuu viimeisiä rakkaitani,
Lokakuu ja Marraskuu murhaajiani.
Ja minä katson kosmokseen, heidän ohitseen,
ja kuihdun.

Tässä ruokapäiväkirjani...
Huijasin välipalan pois, huijasin aamupalaa pois...
Miten voitte odottaa muuta?
Olen liian väsynyt tekemään järkeviä päätöksiä!
Purkkaa ja teetä, kuten ennen...
Sain sen takaisin.
Ja minulla on kylmä.
Näkkäriä ehkä iltapalaksi? Lähemmäs kahdeksaa sataa...
MUTTA MIKÄÄN EI KOSKAAN RIITÄ!
KAIKKI ON KUMMINKIN LIIKAA!
Olen vain yksin kotona, pyörin ympyrää ja puren omaa häntääni.
Kylmiä suihkuja ja kuntoilua.

Näin oman sydämeni, sen räpiköinnin rinnassani,
FF

Energia

Määrä

Ruokapäiväkirja

POISTA
KOPIOI

JÄSENILLE

199 kcal

158 g
MUOKKAA

Kasvispihvi/pyörykkä (Fineli)

22:18
MUOKKAA

POISTA
KOPIOI

JÄSENILLE

201 kcal