Minä olen yrittänyt saada lupaamaani projektia eteenpäin, olen yrittänyt itse päästä eteenpäin, ja olen yrittänyt paljon kaikenlaista siinä sivussa.
Minä olen muuttanut omilleni ja kirjoittanut paljon. Olen tavannut uusia ihmisiä ja tullut täysi-ikäiseksi. Olen melkein ensimmäisen runokokoelmani lopussa.
Minä olen alkanut tupakoida, lopettanut psykologilla käymisen, ollut humalassa ja krapulassa ja ties missä muussa ties kuinka usein. Minä olen ollut korkealla.
Ja sitten käsittämättömän matalalla.
Tiedättekö, minä yritän. Minä yritän olla onnellinen ja tasapainoinen ja kunnollinen ja parantunut.
Minä nyt en vain satu sellainen olemaan.
En minä usko, että olen enää masentunut tai syömishäiriöinen,
minun on vain joskus muistutettava itseäni siitä, että olen elossa,
ja se nyt vain sattuu käymään helposti veren vuodattamisella,
minun on saatava tuntea, että teen jotakin, että ajattelen, etten alistu,
minun on purettava pettymystä ja surua ja vihaa
ja sekin käy helposti ohuilla terillä,
ja se on niin surkuhupaisan typerää,
samoin kuin se, että luulen vieläkin olevani täysipainoinen kapina,
jos vietän viikon syömättä ja pyörryn käytävällä,
ja sitten olevani kovinkin vahva, jos sinä päivänä syön paketillisen makaroonia tai spurgusuklaata,
ja sitten oksennan ne
syön seuraavana päivänä saman verran, mutta en ehkä oksenna,
ajattelen, että minulla on kai BED
ja istun penkin reunalla ja tupakoin silmät kiinni ja kiroan italiaksi ja ranskaksi
kuvitellen itseni lihavaksi
näkymättömäksi
alastomaksi
suureksi
pieneksi
luurangoksi
pojaksi
naiseksi
sitten kävelen hautausmaalla, palaan kirjoittamaan, ajan itseni paranoiaan omalla runollani.
Sitten unohdan tuollaiset asiat,
käyn baarissa, juttelen ihmisille, ihmettelen ensilunta ja kuuntelen semipsykedeelistä musiikkia,
kirjoitan luonnosta,
kirjoitan elefanteista ja boheemeista,
rakastun – syvästi rakastunkin – runoilijoihin, jotka kuolivat sata vuotta sitten,
syön koulun vastapaistettua leipää, ostan punch punch suklaata,
puhun maailmanmuuttamisesta ja maailmanpelastamisesta ja teatterin perustamisesta,
kuuntelen muita ihmisiä, autan muita ihmisiä,
poltan vähemmän tupakkaa,
opin juomaan absintin ja rommin sijaan kaljaa,
syön muutakin kuin makaroonia
ja sitten tuntuu taas raskaalta, enkä osaa nukkua,
jokin muistuttaa minua siitä, kuinka helppoa on olla syömättä
koeviikko alkaa
ja sitten tämä katkonainen kiertokulku on palannut kohtaan, josta voi aloittaa uudestaan.
Istun penkin reunalla ja mietin, etten ole depressiossa,
että normaali oleminen on yleensäkin hiljaista, kosteaa melankoliaa,
ja että lopulta minä taidan lihoa, eikä tupakka nouse lihavilla päähän.
Mietin, etten enää koskaan kirjoita syömisestä, enkä etenkään numeroista,
ja sitten käy näin.
Kipeää tämä elämä, ja hankalaa.
Kaikkea mietinkin ja kaikesta välitänkin, niin että itken matikan kokeissa,
enkä osaa enää yllättyä kun jokin loppuu.
Going round in circles,
FF
Näytetään tekstit, joissa on tunniste oksennus. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste oksennus. Näytä kaikki tekstit
keskiviikko 12. marraskuuta 2014
torstai 17. heinäkuuta 2014
Kulkemassa pois metsästä
Kun aloitin tämän blogin, olin vain eksynyt 15 -vuotias, joka oli kyllästynyt yksinäisyyteen ja tekopyhyyteen ja moneen muuhun asiaan. Minä aloin leikkiä asioilla, jotka pitäisi jättää rauhaan.
Ei kukaan toivo sairastuvansa syömishäiriöön, mutta sitä kutsuu luokseen tietämättään, mille todella avaa oven.
Minä sanoin lopulta eksyneeni metsään, jossa sairauden sokaiseva valo oli turva.
Nyt olen lähes täysi-ikäinen lukiolainen, joka ymmärtää, että näkee vieläkin ja kävelee pois metsästä.
Matkalla kaatuu ja jalat ovat väsyneet, silmät ovat väsyneet, mutta pois on päästävä.
Se, mikä alkoi harhautuksena todellisuudesta, vääränä käännöksenä tyytyväisyyden matkalla muuttui lopulta epätoivoiseksi ja riuduttavaksi sairaudeksi, joka antoi unohtaa kaikki jalot tarkoitusperät ja jätti vain pelon lihomisesta ja kaipuun laihuuteen, valenirvanaan.
Uuvuttavat lenkkipolut ja vesipainon kammoaminen kaatuivat lopulta loputtomuudeksi kehnosti kirjoitettuja päiväkirjamerkintöjä nenämahaletkunaamassa ja hiljaisuutta.
Kun valenirvanan valheellisuus paljastui ja minä vapauduin, päädyin vain syvän epätoivon syliin.
Epätoivon, jota hukuttavampaa ei ole. Se tuntui hitaalta kuolemiselta, paljon enemmän kuin suunnitelmallinen ja siisti laihduttaminen oli tuntunut.
Verta ja viiltoja ja lojumista kattoa katsoen, ajan unohtuminen, pois, pois ajelehtiminen ja ne katkerat naurahduksen hetket, jotka lopulta sattuivat vain pahemmin, jokainen maisema ja tunne ja ihmiskontakti murhasi minua.
Kaikki, jota olin juossut ja päässyt pakoon 40:ssä kilossani palasi takaisin ja painoi enemmän kuin koskaan, vaikka minä jälleen jätin syömättä, en osannut edes ajatella syöväni ja pelkäsin ruokaa, kehollisuutta, elämää.
Minä kuihduin ja lopulta vaivuin pois. Pois siitä, mitä muut ihmiset näkevät. Pois iltana, jona minut yritettiin saada takaisin.
Psykoosi on vaikea selittää. Minä katosin, mutta se otti tavallaan kipeää. Ihmisiä ei enää ollut, tai he olivat, mutta heillä ei enää ollut väliä. Minut verhosi maailma, jonka mieleni loi. Se oli vääristynyt ja groteski kollaasi kaikesta pahasta.
Aika katosi. Olin jälleen sairaalassa. Aika katosi. Olin jälleen nenämahaletkussa.
Luin loputtomasti sanoja kellastuvien kirjojen sivuilta ja kieltäydyin luopumasta niistä, vaikka niitä yritettiin minulta viedä.
Lopulta... Huomaamattani, minä aloin palata. Itkettyäni ja murruttuani ja taisteltuani sitä vastaan tietämättä, mitä vastaan taistelin. Kynsittyäni käsiäni verille ja opittuani tyhjentämään nenämahaletkua hampaita harjatessa ja oltuani liian ahdistunut edes käymään suihkussa tai vessassa.
Mikään sillä osastolla ei sitä tehnyt. Paitsi se, että minä olin kaiken ulottumattomissa. Mutta itse ne askeleet ottaa, ei kukaan vedä sinua eteenpäin nenämähaletkusta kiskoen.
Oliko se ohi sinä päivänä kun palasin osastolta?
Ei. Minä kävin intervallijaksoilla, vaikka aloitinkin koulun uudestaan.
Minä kammosin ruokalaa, olisikin ollut vain se, minä kammosin edes kävellä lukiossa. Kaikki ihmiskontakti oli minulle liikaa. Ja minä toivoin sitä toivetta vihaten, että voisin taas laihtua.
Ja minä laihduin... Ja nostin painoani... Ja laihduin.... Ja nostin painoani....
Murtuen ahdistuksiin ja järjettömiin itkuihin, oksentaen ja vihaten sitä.
Mutta minä olin jo vähän herännyt.
Minä ymmärsin, että syömishäiriö ja sen alla piillyt masennus olivat vieneet minulta kaiken.
Matikan arvosanat, veriarvot, terveyttä, keveyden, joilla muut ihmiset söivät ja elivät, sosiaaliset taidot, pitkäaikaisia ystävyyssuhteita, nuoruuden...
Minä vihasin olla nuori, sillä en koskaan ollut tullut nuoreksi. Nyt aion oppia.
Minä olin unohtanut tärkeimmät elämässä.
Kauneus (joka ei ole yksinkertaista eikä pelkästään ihmisruumiissa), Vapaus, Totuus, Rakkaus.
Minä olin menettänyt monia mahdollisuuksia onneen, mutta suurimpana niistä ensirakkauden, jonka menetyksen synnyttämä tyhjiö oli kivuista katkerinta.
Mutta minulla oli sanani, jotka olivat välillä muuttuneet tyhjiksi ja numeropohjaisiksi, välillä olleet vain mustaa ja ahdistusta, mutta kasvaneet ja olleet mukanani.
Kotikaupungistani halusin eroon, liian monta haamua ja tärkeimpänä
minun on alettava elämään elämääni,
jatkettava tiellä, jonka koen oikeaksi,
ja tämä kaupunki, jolla on monta puuta, jonka juurelle olen oksentanut, monta ojaa, jonne olen heittänyt ruokaa, jonka rintaliiveihini ja taskuihini olen piilottanut, monta tietä, joilla hölkätessäni pääni on muuttunut keveäksi tai olen itkenyt, rakennuksia, joita vasten nojatessa maailmani on tuntunut murtuvat ja kattoja, joilla olen kuvitellut päättäväni elämäni... Miten tämä kaupunki voisi olla minulle hyvä?
Minä lähden, viimein, lähden paikkaan, johon minun olisi pitänyt lähteä jo vuosia sitten, ja rakentaa nuoruuteni toiseksi.
Kuitenkin, tämä on elämäni, enkä minä voi olla siitä pahoillani, sillä minä olen kompuroiden kävelemässä metsästä, ja meillä on vain tämä yksi elämä.
On päiviä, useita päiviä, viikkoja kuten edellinen, kun minä menetän uskoni ahdistuessani sokeristen leivosten tai ravintola-annosten edessä, purskahtaessani itkuun ruoan takia, sillä liian paljon pahaa olen siihen liittänyt, jättäessäni syömättä kerran... kaksi... kolme peräkkäin ja oksentaessani sitten pienenkin määrän ruokaa, vaikka vain muutaman desilitran teetä juotuani. Ne ovat hetkiä, kun kävelen pihalle ja katson taivasta enkä usko, että tämä koskaan loppuu. Että minä olen tuomittu noidankehään parempia ja huonompia aikoja, ja että sen vielä kestäisinkin, mutta sitä en, että depression aalto tuo peililaatikkohirviöni - anoreksian - mukanaan.
En minä halua elää illuusiota, jonka takia peilikuvani voi muuttua silmänräpäyksessä kymmenen kertaa kauheammaksi tai saatan herätä syöpäläisenä, jota inhottaa oman ruumiinsa koskettaminen.
Minä haluan jäädä valon ja luomisen hetkiin.
Siihen on vielä matkaa, mutta oli päivä, viime maanantai, jona minä katsoin peiliin. Ensimmäistä kertaa ikuisuuteen minä katsoin kokovartalopeiliin ja ajattelin oman nimeni.
Te 48 seuraajaa, jos luette tämän, jos yksikin lukee tämän loppuun asti, niin minä toivon, ettette kaipaisi enää pidempää tietä, joka kiertää ja on möykkyinen. Niin paljon kuin se on saattanutkin minulle opettaa, sen olisi voinut löytää toisinkin, uskokaa sen verran itseenne.
Onnea jokainen ihminen etsii, vaikka naamioisikin sen niin taitavasti kuolemankaipuuksi, että itsekin uskoo sen.
Kipu on tunnettava, eikä sitä saa kieltää tai paeta jos sen tahtoo todella pois elämästään.
Mutta sitä ei tarvitse kutsua luokseen.
FF
Ei kukaan toivo sairastuvansa syömishäiriöön, mutta sitä kutsuu luokseen tietämättään, mille todella avaa oven.
Minä sanoin lopulta eksyneeni metsään, jossa sairauden sokaiseva valo oli turva.
Nyt olen lähes täysi-ikäinen lukiolainen, joka ymmärtää, että näkee vieläkin ja kävelee pois metsästä.
Matkalla kaatuu ja jalat ovat väsyneet, silmät ovat väsyneet, mutta pois on päästävä.
Se, mikä alkoi harhautuksena todellisuudesta, vääränä käännöksenä tyytyväisyyden matkalla muuttui lopulta epätoivoiseksi ja riuduttavaksi sairaudeksi, joka antoi unohtaa kaikki jalot tarkoitusperät ja jätti vain pelon lihomisesta ja kaipuun laihuuteen, valenirvanaan.
Uuvuttavat lenkkipolut ja vesipainon kammoaminen kaatuivat lopulta loputtomuudeksi kehnosti kirjoitettuja päiväkirjamerkintöjä nenämahaletkunaamassa ja hiljaisuutta.
Kun valenirvanan valheellisuus paljastui ja minä vapauduin, päädyin vain syvän epätoivon syliin.
Epätoivon, jota hukuttavampaa ei ole. Se tuntui hitaalta kuolemiselta, paljon enemmän kuin suunnitelmallinen ja siisti laihduttaminen oli tuntunut.
Verta ja viiltoja ja lojumista kattoa katsoen, ajan unohtuminen, pois, pois ajelehtiminen ja ne katkerat naurahduksen hetket, jotka lopulta sattuivat vain pahemmin, jokainen maisema ja tunne ja ihmiskontakti murhasi minua.
Kaikki, jota olin juossut ja päässyt pakoon 40:ssä kilossani palasi takaisin ja painoi enemmän kuin koskaan, vaikka minä jälleen jätin syömättä, en osannut edes ajatella syöväni ja pelkäsin ruokaa, kehollisuutta, elämää.
Minä kuihduin ja lopulta vaivuin pois. Pois siitä, mitä muut ihmiset näkevät. Pois iltana, jona minut yritettiin saada takaisin.
Psykoosi on vaikea selittää. Minä katosin, mutta se otti tavallaan kipeää. Ihmisiä ei enää ollut, tai he olivat, mutta heillä ei enää ollut väliä. Minut verhosi maailma, jonka mieleni loi. Se oli vääristynyt ja groteski kollaasi kaikesta pahasta.
Aika katosi. Olin jälleen sairaalassa. Aika katosi. Olin jälleen nenämahaletkussa.
Luin loputtomasti sanoja kellastuvien kirjojen sivuilta ja kieltäydyin luopumasta niistä, vaikka niitä yritettiin minulta viedä.
Lopulta... Huomaamattani, minä aloin palata. Itkettyäni ja murruttuani ja taisteltuani sitä vastaan tietämättä, mitä vastaan taistelin. Kynsittyäni käsiäni verille ja opittuani tyhjentämään nenämahaletkua hampaita harjatessa ja oltuani liian ahdistunut edes käymään suihkussa tai vessassa.
Mikään sillä osastolla ei sitä tehnyt. Paitsi se, että minä olin kaiken ulottumattomissa. Mutta itse ne askeleet ottaa, ei kukaan vedä sinua eteenpäin nenämähaletkusta kiskoen.
Oliko se ohi sinä päivänä kun palasin osastolta?
Ei. Minä kävin intervallijaksoilla, vaikka aloitinkin koulun uudestaan.
Minä kammosin ruokalaa, olisikin ollut vain se, minä kammosin edes kävellä lukiossa. Kaikki ihmiskontakti oli minulle liikaa. Ja minä toivoin sitä toivetta vihaten, että voisin taas laihtua.
Ja minä laihduin... Ja nostin painoani... Ja laihduin.... Ja nostin painoani....
Murtuen ahdistuksiin ja järjettömiin itkuihin, oksentaen ja vihaten sitä.
Mutta minä olin jo vähän herännyt.
Minä ymmärsin, että syömishäiriö ja sen alla piillyt masennus olivat vieneet minulta kaiken.
Matikan arvosanat, veriarvot, terveyttä, keveyden, joilla muut ihmiset söivät ja elivät, sosiaaliset taidot, pitkäaikaisia ystävyyssuhteita, nuoruuden...
Minä vihasin olla nuori, sillä en koskaan ollut tullut nuoreksi. Nyt aion oppia.
Minä olin unohtanut tärkeimmät elämässä.
Kauneus (joka ei ole yksinkertaista eikä pelkästään ihmisruumiissa), Vapaus, Totuus, Rakkaus.
Minä olin menettänyt monia mahdollisuuksia onneen, mutta suurimpana niistä ensirakkauden, jonka menetyksen synnyttämä tyhjiö oli kivuista katkerinta.
Mutta minulla oli sanani, jotka olivat välillä muuttuneet tyhjiksi ja numeropohjaisiksi, välillä olleet vain mustaa ja ahdistusta, mutta kasvaneet ja olleet mukanani.
Kotikaupungistani halusin eroon, liian monta haamua ja tärkeimpänä
minun on alettava elämään elämääni,
jatkettava tiellä, jonka koen oikeaksi,
ja tämä kaupunki, jolla on monta puuta, jonka juurelle olen oksentanut, monta ojaa, jonne olen heittänyt ruokaa, jonka rintaliiveihini ja taskuihini olen piilottanut, monta tietä, joilla hölkätessäni pääni on muuttunut keveäksi tai olen itkenyt, rakennuksia, joita vasten nojatessa maailmani on tuntunut murtuvat ja kattoja, joilla olen kuvitellut päättäväni elämäni... Miten tämä kaupunki voisi olla minulle hyvä?
Minä lähden, viimein, lähden paikkaan, johon minun olisi pitänyt lähteä jo vuosia sitten, ja rakentaa nuoruuteni toiseksi.
Kuitenkin, tämä on elämäni, enkä minä voi olla siitä pahoillani, sillä minä olen kompuroiden kävelemässä metsästä, ja meillä on vain tämä yksi elämä.
On päiviä, useita päiviä, viikkoja kuten edellinen, kun minä menetän uskoni ahdistuessani sokeristen leivosten tai ravintola-annosten edessä, purskahtaessani itkuun ruoan takia, sillä liian paljon pahaa olen siihen liittänyt, jättäessäni syömättä kerran... kaksi... kolme peräkkäin ja oksentaessani sitten pienenkin määrän ruokaa, vaikka vain muutaman desilitran teetä juotuani. Ne ovat hetkiä, kun kävelen pihalle ja katson taivasta enkä usko, että tämä koskaan loppuu. Että minä olen tuomittu noidankehään parempia ja huonompia aikoja, ja että sen vielä kestäisinkin, mutta sitä en, että depression aalto tuo peililaatikkohirviöni - anoreksian - mukanaan.
En minä halua elää illuusiota, jonka takia peilikuvani voi muuttua silmänräpäyksessä kymmenen kertaa kauheammaksi tai saatan herätä syöpäläisenä, jota inhottaa oman ruumiinsa koskettaminen.
Minä haluan jäädä valon ja luomisen hetkiin.
Siihen on vielä matkaa, mutta oli päivä, viime maanantai, jona minä katsoin peiliin. Ensimmäistä kertaa ikuisuuteen minä katsoin kokovartalopeiliin ja ajattelin oman nimeni.
Te 48 seuraajaa, jos luette tämän, jos yksikin lukee tämän loppuun asti, niin minä toivon, ettette kaipaisi enää pidempää tietä, joka kiertää ja on möykkyinen. Niin paljon kuin se on saattanutkin minulle opettaa, sen olisi voinut löytää toisinkin, uskokaa sen verran itseenne.
Onnea jokainen ihminen etsii, vaikka naamioisikin sen niin taitavasti kuolemankaipuuksi, että itsekin uskoo sen.
Kipu on tunnettava, eikä sitä saa kieltää tai paeta jos sen tahtoo todella pois elämästään.
Mutta sitä ei tarvitse kutsua luokseen.
FF
keskiviikko 9. tammikuuta 2013
Day 2, district 13
 |
| ainakin ostamani mysteerijuusto oli hyvää, vaikka en tiedä ravintoarvoja... |
KYLLÄ joo menee mahtavasti osastolla:
eilen oksensin (turhaan) ennen lounasta, tänään tajusin kotona, että HERRAJUMALA vasta vartti sitten söin ja oksensin :(.
En juonut tänä aamuna maitoa, söin korvaukseksi vain yhden juustosiivun... JA piilotin puuroa mehutölkkiin (ei paljon).
Sylkäisin kokonaisen kasvispyörykän paperiin lounaalla enkä saanut PUNAJUURIA syötyä.
Lisäksi minulla meni TUNTI tähän ruokailuun, johon oli varattu 35 min...
Ai mitä vikaa punajuurissa? Ne on mulle yhtä kamalia kuin banaani. Toinen bulimia -triggerini. Lisäksi minulla on ällöttäviä muistoja niistä (vatsatauti...). Ahdistuin niin kamalasti katsoessani niitä lounaalla, niiden maku ja se, kun muistin miten pakotin ne ulos itsestäni... Pinkkiä möhnää uudestaan ja uudestaan... (Suosittelen ruokapöytäkeskusteluksi.)
Nyt mun on vaan pakko uskoa, että: "Kyllä tämä tästä", vaikka mielessäni näen itseni jo suljetulla...
EI SAA OLLA PESSIMISTI.
Olisinpa merirosvo...
Seriously, mikä tää mun merirosvofetissi on? Toimintaterapiassa tein veistoksen tytöstä veneessä (innoituin pirates of the caribbeanista :D) ja kirjoitin keksimäni lauseen saveen:
"When it's time to go, first say goodbye, then say hello."
Terapia osuus taisi kyllä olla saven notkistaminen paiskomalla sitä lattiaan.
Ainakin minulle.
Tytöt osastolla eivät ahdista, kuten olin luullut, eivät ollenkaan, vaan antavat voimia ja uskoa siihen, etten EHKÄ olekaan niin yksin, tai niin vääränlainen.
Kaikki rikki eri syistä, mutta samalla tavalla.
Etenkin yksi tyttö on erityisen... ihana :). Johtuukohan siitäkin, että olemme aina viimeisenä pöydässä?
Savenpaiskominen oli mahtavaa ja sen päätteeksi kaikilla oli hyvä mieli ja vaihdoimme numeroita.
Jooga olisi varmaan ollut hienoa, ellei minua olisi ahdistanut niin paljon aamupalan jäljiltä ja miettiessä tulevaa lounasta. Taas kaikki tyhmä valtasi mieleni, vaikka hetkeksi nukahdinkin...
Lopuksi piti hymyillä kädet rukousasennossa ja minä mietin: "Anna anteeksi valheeni", jolla tarkoitin hymyäni.
En niinkään enää masennu huomisen päivän ajatuksesta, mutta olisihan se paljon mukavampaa, jos ei olisi aamupala-, lounas- ja välipala-aikaa :).
Oho, tänään kitarakvintetti! Olen nyt jo monta viikkoa lipunut epätodellisuudessa, epäajassa, ilman läksyjä ja todellisia velvollisuuksia (ok, ok syöminen, mutta...). Oho.
No, eilinen ei ollut parhaita päiviäni: lähdin juoksemaan, vaikka olin suunnitellut kävelyä. Juoksin ikäänkuin PAKOON. Pakoon syömistä ja ahdistusta ja todellisuutta. Ja tunsin valtavaa diversiota tähän maailmaan...
Vähän paremmin?
Huomenna ainakin.
FF
maanantai 5. maaliskuuta 2012
Another crazy inspiration!!!!
Nro. 2 typerissä HULLUSEKOTYHMÄTURHATOIMIVATOSIHAUSKANÄÄNNYTTÄVÄHALLUSINOGEENINEN dieetti -kokeiluissani:
NaturDiet/Nuttrilett tuotteet.
Näin näitä kerran kaupan hyllyssä.
ATERIAKORVIKE (pienemmät kalorit, vähemmän vesipainoa ja kaikki tarvitsemasi hivenaineet)
Kyljessä luki:
Ei syömishäiriöstä kärsiville.
No, mä päätin, ettei tää oo syömishäiriö.
Tää on polku Omaan Taivaaseen :D
Tänään söin, eli
Food diaries for today:
aamu: vettä
koulu: vettä
iltapäivä: Nuttrilett HungerControll milk shake "Everything you need from a meal" (chocolate), kakun pala (WTF, ARVAA OKSENSINKO)
ilta: puolikas pizzaa (OKSENSIN)
Se kakun pala -juttu oli joku mielenhäiriö/nälkäunisekoilu. Mä en ollu nälkänen. En tunne paljoo nälkää nykyään muutenkaan :D sen siitä saa, kun ei syö? Mut olin lukemassa kokeeseen (maantieto) kattoin kelloa: varttia vaille 6. KLIK kaikki muistot katoaa. Avaan silmät: vartin yli 6. Nukahdin... Ei, pikemminkin vaivuin uneen/sammuin puoleksi tunniksi... MITÄ IHMETTÄ? Oli pakko lukee, joten menin tekemään KAHVIA??!! Tajusin puolessa välissä operaatiota, että mä vihaan KAHVIA (makukahvit on eri juttu!) ja olin taas, että: "MITÄ IHMETTÄ". Istuin hetken hämmentyneenä. Nousin robottimaisesti ja menin jääkaapille. Siellä oli syntisen suklainen vegaanikakku mokkakreemillä, jonka olin loihtinut Puputyttö ja Vohvelisankari -kirjan ohjeella. Kuinka kaunis se onkaan! Ylpeä olen siitä. Nätein tekemäni kakku :). No, silloin en tuota ajatellut. En ajatellut mitään. Otin vain palan kakkua ja mussutin. Sitten "heräsin" ja katsoin suklaamuruisia käsiäni silmät laajeten. MITÄ IHMETTÄ????!!!!!!! melkein kiljuin ja join lasillisen lämmintä suolavettä ja oleskelin vessassa n.15 minuuttia... NO SEPÄS OLI OUTOA.
Kävin lenkillä (3050 askelta, 108 kcal poltettu). Olin kavereiden kanssa lenkillä :) hauskempaa.
Tulin kotiin ja ajattelin: "Jee... Pizzapäivä". Niin... Meillä on perinteinen PIZZAPÄIVÄ. Pakotin puolipizzaa (Ristorante, mozzarella) alas kurkustani. Onnistuin siitä puolet purjoamaan...
Eli päivän
Calories, enemies:
HugerControll -shake: 209
1/4 PIZZA: 200
total: about 409 kcal
ei paha... miinus 108= 301 :D SEHÄN TOIMII. OIKEASTI ei oo ollu nälkä :OO ollenkaan! Mietin vaan, että mikä se uupumuskohtaus oli?
Ehkä se johtu siitä, että käyn ylikierroksilla...
Kaikki alkoi VEGAANIKAKUSTA.
Sitä tuli täydellinen.
Se teki mulle: "I CAN DO ANYTHING" olon.
Tein USKOMATTOMAN HIENON säästösuunnitelman, jonka perusteella olettaen, että saan AINAKIN kahtena seuraavana kesänä kesätöitä ja että mummani antaa minulle perinteisen "kesäsatasen":
minulla on 2000 e vähintään säästössä täyttäessäni 18. Olen siis 15. MEITSI MENEE INTERREILAAMAAN <3. Älkää ymmärtäkö väärin... En ole rahafriikki, en itseasiassa pidä rahasta ollenkaan. Harmi kyllä se on ainoa keino toteuttaa unelmani: maailmaympärimatka, jonka ensimmäinen vaihen on interreilaus :). Sen eteen päätin ihan piruuttani voittaa taloustietokisan, johon on pakko osallistua, koska siinä on 500 e rahapalkinto parhaalle :D. Terveisin tyttö, joka ei siedä YH:ta, mutta jonkun kumman takia saa 10 kokeista.... Seriously, kuinka se on mahdollista? Mun työkirjassa on aukeamia TÄYNNÄ tähtiä...
Ok, menee yli :D
Nonii nukkumaan :)
Begging you to love yourself,
FF (fat or fairy)
NaturDiet/Nuttrilett tuotteet.
Näin näitä kerran kaupan hyllyssä.
ATERIAKORVIKE (pienemmät kalorit, vähemmän vesipainoa ja kaikki tarvitsemasi hivenaineet)
Kyljessä luki:
Ei syömishäiriöstä kärsiville.
No, mä päätin, ettei tää oo syömishäiriö.
Tää on polku Omaan Taivaaseen :D
Tänään söin, eli
aamu: vettä
koulu: vettä
iltapäivä: Nuttrilett HungerControll milk shake "Everything you need from a meal" (chocolate), kakun pala (WTF, ARVAA OKSENSINKO)
ilta: puolikas pizzaa (OKSENSIN)
Se kakun pala -juttu oli joku mielenhäiriö/nälkäunisekoilu. Mä en ollu nälkänen. En tunne paljoo nälkää nykyään muutenkaan :D sen siitä saa, kun ei syö? Mut olin lukemassa kokeeseen (maantieto) kattoin kelloa: varttia vaille 6. KLIK kaikki muistot katoaa. Avaan silmät: vartin yli 6. Nukahdin... Ei, pikemminkin vaivuin uneen/sammuin puoleksi tunniksi... MITÄ IHMETTÄ? Oli pakko lukee, joten menin tekemään KAHVIA??!! Tajusin puolessa välissä operaatiota, että mä vihaan KAHVIA (makukahvit on eri juttu!) ja olin taas, että: "MITÄ IHMETTÄ". Istuin hetken hämmentyneenä. Nousin robottimaisesti ja menin jääkaapille. Siellä oli syntisen suklainen vegaanikakku mokkakreemillä, jonka olin loihtinut Puputyttö ja Vohvelisankari -kirjan ohjeella. Kuinka kaunis se onkaan! Ylpeä olen siitä. Nätein tekemäni kakku :). No, silloin en tuota ajatellut. En ajatellut mitään. Otin vain palan kakkua ja mussutin. Sitten "heräsin" ja katsoin suklaamuruisia käsiäni silmät laajeten. MITÄ IHMETTÄ????!!!!!!! melkein kiljuin ja join lasillisen lämmintä suolavettä ja oleskelin vessassa n.15 minuuttia... NO SEPÄS OLI OUTOA.
Kävin lenkillä (3050 askelta, 108 kcal poltettu). Olin kavereiden kanssa lenkillä :) hauskempaa.
Tulin kotiin ja ajattelin: "Jee... Pizzapäivä". Niin... Meillä on perinteinen PIZZAPÄIVÄ. Pakotin puolipizzaa (Ristorante, mozzarella) alas kurkustani. Onnistuin siitä puolet purjoamaan...
Eli päivän
HugerControll -shake: 209
1/4 PIZZA: 200
total: about 409 kcal
ei paha... miinus 108= 301 :D SEHÄN TOIMII. OIKEASTI ei oo ollu nälkä :OO ollenkaan! Mietin vaan, että mikä se uupumuskohtaus oli?
Ehkä se johtu siitä, että käyn ylikierroksilla...
Kaikki alkoi VEGAANIKAKUSTA.
Sitä tuli täydellinen.
Se teki mulle: "I CAN DO ANYTHING" olon.
Tein USKOMATTOMAN HIENON säästösuunnitelman, jonka perusteella olettaen, että saan AINAKIN kahtena seuraavana kesänä kesätöitä ja että mummani antaa minulle perinteisen "kesäsatasen":
minulla on 2000 e vähintään säästössä täyttäessäni 18. Olen siis 15. MEITSI MENEE INTERREILAAMAAN <3. Älkää ymmärtäkö väärin... En ole rahafriikki, en itseasiassa pidä rahasta ollenkaan. Harmi kyllä se on ainoa keino toteuttaa unelmani: maailmaympärimatka, jonka ensimmäinen vaihen on interreilaus :). Sen eteen päätin ihan piruuttani voittaa taloustietokisan, johon on pakko osallistua, koska siinä on 500 e rahapalkinto parhaalle :D. Terveisin tyttö, joka ei siedä YH:ta, mutta jonkun kumman takia saa 10 kokeista.... Seriously, kuinka se on mahdollista? Mun työkirjassa on aukeamia TÄYNNÄ tähtiä...
Ok, menee yli :D
Nonii nukkumaan :)
Begging you to love yourself,
FF (fat or fairy)
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)