Öh... Anteeksi?

En osaa enää postailla :P.
Tasapainoilen hekumaisen onnen ja epäonnistumisen tuottaman itseinhon välillä.
On hauskaa, hymyilyttää, uiskentelen, teen kukkaseppeleitä, kirjoitan enemmän kuin koskaan, en ole ihastunut; kevyt olo...
Tai ei niin kevyt olo. Paino on noussut huimasti kuoromatkan jälkeen (kiitos vain belgia ja sen suklaat :P), se on nyt sitten siinä 48-49 kg:n välillä. Mulle tulee aina kamalat väristykset kun mietin tuota. sitten lähden juoksemaan tai oksennan. Yritän olla oksentamatta, mutta sättivä tyttö pääni sisällä nimeltään Mia ei päästä minua kynsistään. Joskus itken illalla peiton alla sitä, kuinka tunnen välillä sydämeni lyönnit veitseniskuina, kuinka joskus syvä henkäys tuottaa tskaa, kuinka meinaan pyörtyä oksentaessani... Mia nauraa, pilkkaa sanoo: "Juokse, oksenna kaikki paha pois, niin leijut pois!", mutten minä halua kuolla . Se olisi liian helppoa, se olisi luovuttamista. Minä tahdon elää, viisastua, muuttaa asioita, parantua.... Mutten ole vielä valmis viimeiseen kohtaan.
Kehoni on jo parantumisen tiellä, mutta mieleni ei. Kylkiluut törröttävät vähemmän. Mieleni parkuu. Suu pureksii ja syö. Mieli syyttää ja vuodattaa tuskaisia kyyneleitä.
Ja HAH HAH! Yli huomenna on lääkäri. Minut kutsuttiin sinne (muita ei), epämääräisistä syistä. Ehkä vanhempani soittivat, ehkä selkätarkastus vihdoin tuli, mutta oli miten oli, edessä on PUNNITUS.
Punnitus:

Pohdin monesti, haluanko olla ali- vai normipainoinen kun tarkistus tulee.
Uskallanko valehdella kysymyksiin vastaukset hymyillen
Nytkö täytyy pystyä astumaan vaa'alle, tuntemattoman edessä?
Nitistyvätkö täydellisyyden unelmani?
Inhottaako vastaus minua?
Tuottaako totuus liikaa tuskaa muille?
Uskonko vihdoin, ettei tarvi laihtua?
Saanko ikinä itse päätettyä vastausta?

Joo, ei paineita :(

Seuraava postaus selvempi :D

Please. Let me CRY

...for once in my life!
I feel like I'm behind a glass wall. No, a mirror box where the outside is painted, where people paint what THEY want to see. And I'm alone in that box. The only one seeing myself as I am. The only one who admits NOT HAVING A CLUE of who the hell she is.

Jos odotatte vuodatusta, niin olette oikeassa. Olen nyt ollut hiljaa niin kauan, että nyt kun portit aukeavat... Ne aukeavat.

Esitä.
Naura.
Näyttele.
Itke.
Leiki.
Unohda.
Muista.
Ohita käden heilautuksella
Tee naamio.
Ole normaali.
Asioita, jotka repivät minua sisältä.(mieti listaa niin, että joka toinen asia on tosi, joka toinen ei. Ensimmäinen on tosi) Ihmiset ympärilläni eivät ole ainoat sokeat minulle, vaan olen kummajainen myös itselleni, sillä taistelen pysyäkseni ROOLISSA. Täydellisesti iloisen, elämänhekumaisen tytön roolissa.
En väitä, ettenkö olisi jopa usein onnellinen.
Väitän vain, että liioittelen. Että en koskaan anna enää edes itseni kärsiä kunnolla.
Turrutan itseäni.
Roolitan.
Mutta olen liian tunteellinen sellaiseen. Oma mielipide, oma sydän paistaa lävitse. Sydän joka tietää enemmän kuin naïvin ilon ja hupsutukset. Naamio rakoilee. Tarkat näkevät lävitse.
Omina hekuman hetkinäni onnellisuuteni on suurimassa kysymyksessä! Eli mitä enemmän todella iloitsen, sitä selvemmin ihmiset näkevät hauraan, ohuen pintani lävitse. Värikkään perhosen siiven alta paljastuu hiilipölyllä peiteltyjä kultahippuja.
Olen tosissani. Olin *****matkalla (anteeksi, en kaipaa lisää tietäjiä :)). Siellä olin NIIN onnellinen! Oli mahtavaa! Hymyilin maistelin suklaata, vitsailin, tein uusia tuttavuuksia, tanssin, lauloin, hurrasin, huusin, juoksin, kilpailin, suojelin, puolustin, kommentoin, NAUTIN!
Ja millä lopputuloksella? Minua epäillään enemmän kuin koskaan. En tiedä miksi. Eivät ihmiset onneani epäile, mutta he näkevät sen lävitse, että peitän paljon. Siis tarkkaavaisimmat. Eräs heistä jopa heitteli naamalleni sanoja, kuten: "Bulimikko, anorektikko, ortorektikko" epäilyn täyteisissä lauseissa. Ainoa ystäväni joka tietää, ja joka liioitellusti oireilee samoin tavoin (:( ) katsoi minua monesti pahasti. Ja... ikään kuin kopioi minua, kun olin ahdistunut hän kuin peilasi ilmeen kasvoiltani ja otti käytöksestäni mallia. Hän teki samoin, kun yritin peitellä sitä. Olen kuin kamala leimasin, joka tatuoi omien ystäviensä iholle kamalia ajatuksia! Ja vielä tahtomattaan! Välillä toisaalta luulen, että hän toivoo olevansa kuin minä. Anorektikko. Bulimikko. Syömisvammainen. MIKSI KUKAAN HALUAISI TÄTÄ. Tämä on varjo, joka tulee esiin auringon ollessa kirkkaimmillaan.
Minä olen nyt ollut monessa roolissa. Näytelmässä näyttelin räppäri kiusaajaa. En siedä räppiä ja puolustan kiusattuja. Olen pakottanut itseni ihastumaan. En edes ole päässyt yli edellisestä, onneksi ymmärsin lopettaa. Minuun on asetettu paineita ja odotuksia. Useita niistä,en itse olisi asettanut. Minusta on tehty johtopäätöksiä ja kuvauksia, joiden muottiin en saa sovitettua itseäni.
Minulla on värikäs naamari suuressa näytelmässä, jota elämäkseni kutsutaan. Itse huudan naamarin takaa.
Se ei ole aina tarpeeksi.

Mitä syömisiin tulee, olen ymmälläni. Vihaan syömisiäni. Välillä en syö ollenkaa. Elän päivän mandariiniviipaleella toisinaan taas syön hurjasti suklaata, vohveleita, kermaisia keittoja. Jopa oksentamatta. Joskus kuitenkin herään yömyöhään tuntien ahdistusta syömisistäni, tuntien vatsani liian täydeksi. Itseni hurjan läskiksi. Sitten puoliyötä oksentelen.

t. Läski, joka toivoo, että ymmärrät kuinka kaunis olet.