Eli ehdin olla kaksi kuukautta kotona, sitten jouduin taas osastolle.
En kai syönyt tarpeeksi, opiskelin liikaa, pullotin ehkä liikaa tunteitani, niitä negatiivisia, mietin liikaa itsemurhia ja muita vastaavia, uskottelin itselleni, ettei ihminen tarvi MITÄÄN kuin hengen ja veden elääkseen. Aloin viillellä enenmmän. Lopulta myös kuristaa itseäni. Olin lähdössä mutta myös niin jumissa.
Lopulta tuli burnout. (17.9.13)
Se oli kamala kokemus.
Jälkeenpäin ajatellen kiehtova, sillä lähentelin psykoosia, mutta sillä hetkellä
vain kamala.
Minä haistoin hyvyyden joka mätäni taivaalla jumalien haudassa.
Koeviikko, syömättömyys, elämiseen kyllästyminen, stressi, syömisten välttäminen, huijaaminen, ystävieni minusta kantelu... Se vain kaatui päälle.
Ensiapuun.
Vaaleanpunaista rauhoittavaa.
Seuraava aamu ei ollut paljon parempi. Yhä sekaisin, istuin sängylläni, minun olisi pitänyt olla psykologian kokeessa, itkin sitä, ettei äiti päästänyt, olin ilman housuja, luin biologiaa ja viiltelin reittäni.
Minut vietiin polille, omahoitajalleni. Punnittiin, paino yhä tippunut.
Yhtäkkiä olinkin jo osastolla, lyömässä päätäni seinään ja parkumassa.
Pakkolääkitys, paino yhä laski, nenämahaletku.
Jatkan joskus.
Voi voi.
FF
