Voittaaksesi on sinun löydettävä ymmärrys. A.k.a 1# päivä

No, eilinen onnistumisten päivä.

Mä taidan onnistua. Päästä sinne, minne tahdon.
Ehkä joku päivä, voin halata peilin kylmää pintaa ja hymyillä. Piirtää lasin huuruun sanat "Olet kaunis".
Kävellä peilin ohi katsomatta.
Miettiä vain auringon heijastusta sielussasi.


Eilen aamulla en edes syönyt mitään. Yritin, ei tehnyt mieli. Ei tehnyt mieli.

Tänään söin vain kuivattuja luumuja, vähän salaattia ja join hurjasti vettä. Loput purjosin. Ne olin syönyt vain perheeni takia.

Kyllä mulle tuli pari kertaa nälkä ja vatsa valitti, mutta silloin mä vaan katsoin ruokaani, join vettä, tein lihasliikkeitä ja mietin peilin edessä, kuinka paljon paremmalta musta sitten tuntuu, kun olen tavoitteessani. Etsin sormillani myös luitani ja lopulta lähdin lenkille.
Oli ihanaa, kuinka luut tuntuivat sormien välissä. Oli ihanaa, kuinka kukaan ei ole vielä oikein huolestunut. 
Lenkki meni todella hyvin kotitöillä ansaituilla lenkkikengillä. Juoksin aivan varmasti 10 km. Ja verryttelin ja kävelin. Olin liekeissä :D. Illalla ehdin jo ottaa eteeni suklaa keksejä ja kaakaota, mutta toistin aiemman rituaalin ja annoin ne pikkusiskolle. Annoin. Suklaani. Pikkusiskolle!

You, my dear chocolate, are no longer my master!

Poistin "Hyvä päivä..." tekstini, koska mietin pitkään toissailtana ja ymmärsin, että olin aivan hakoteillä! "Hyvä päivä..." -tekstissäni ihanan, kauniin ystäväni synttärien kuvailemisen lisäksi olin yrittänyt selittää miksi olin saanut anoreksian ja bulimian. Syyt, jotka siinä esitin olivat vain asioita, jotka olivat satuttaneet minua. Saaneet minut tuntemaan itseni huonommaksi. Tottakai, pitkäaikainen suuri ihastus, joka päättyy selittämättä ottaa kipeää. Ihastus, joka valehtelee päin naamaa ja tanssittaa muita tyttöjä ottaa kipeää. Kännisen ensisuudelman merkitsemattömyys ottaa kipeää. Se, että sinua juuri ennen yläasteelle siirtymistä haukutaan aivan lähipiirissä lihonneeksi ja läskiksi ottaa kipeää. Tuollaiset asiat järkyttää syvästi. 
Se, että ottaa niin paljon vastuuta ja katsoo sivusta muiden kärsimyksestä, Äiti Maan hyvinvoinnista, eläintenoikeudesta ja ilon, rauhan ja rakkauden sanoman levittämisestä ottaa voimille. Se, että syyttää itseään kaikesta ottaa voimille.  Ei syö lihaa, jottei tuottaisi tuskaa. Se on hyvä päätös, mutta sitten tulee itsekäs olo, mitä tahansa syökin, kun monilla ei ole mitään. Sekin ottaa voimille. 
Se, että ymmärtää olevansa outolintu, erilainen, oudoksuttu, vääränlainen, vastatuuleenkulkija sekin ottaa kipeää ja voimille.
Loppujen lopuksi olen myös dramaqueen, liioittelija ja taiteilijamainen. 
Otan kaiken raskaasti. 
Enkä ole koskaan pitänyt itseäni kauniina, vaikka mielestäni en ole paha ihminen. Haluan, että se, että haluan hyvää kuvastuu pinnalle. Jos on laiha on niin vähän. Luut, nahka ja sydän ja sielu. On kaunis. Minun mittapuullani kaikki ovat kauniita sellaisina, kuin ovat paitsi....
Minä.
Totuus on, ettei minulla ole pätevää syytä olla anorektinen, ei kellään tarvi olla. Jokaisella on tarina ja joidenkin tarina vain sattuu saamaan tällaisia mutkia matkaan. 


"Anoreksia, tuo kevyt puhalllus, joka sotkeutuu taiteilijasieluisten tyttöjen hiuksiin ja tekee solmuja heidän sieluunsa. Kirkastaa kyyneleet. Se sanoo sinulle, "ei tarpeeksi ja silti liikaa". Se näyttää paremman paikan. Paremman minä -hahmon."


Olin jo aiemmin yrittänyt laihduttaa, mutten tosissani, vain kiinteytyä. Sitten yksi päivä jokin lopullisesti napsahti. Ensin oli se lääkärinvastaanotto, jossa minut punnittiin. 52,5 kiloa. 162 cm. Olin järkyttynyt enkä pystynyt edes valehtelemaan, kun lääkäri kysyi mielipidettäni. Sanoin : "Ainakin olen kasvanut pari senttiä...". Sen jälkeen aloin todella miettiä laihdutusta ja vihasin peilikuvaani yhä enemmän. Olin pitkään ennen lääkäriäkin mielessäni piirrellyt parempaa paikkaa, kauniimpaa minua. Minä, keijukaisena, juoksemalla kirsikanterälehtien täyttämällä polulla jattäen jälkeeni vain sulotuulahduksen. Aurinko paistaa lävitseni ja luo sateenkaaria. Minulla on lämmin.yhtenä aamuna näin lehdessä artikkelin anoreksiasta. Näin ensin vain kuvat ja ajattelin: "Voi, kuinka he ovat kauniita." Sitten näin otsikon ja järkytyin. Pistin lehden pois luettuani otsikon alla olleen lauseen "Varoitus! Jos sinä tai joku läheisesi pitää näiden kuvien esittämiä vartaloita kauniina tai tavoiteltavina kannattaa pitää silmät auki hänen tilanteestaan." Viikkoja kului pari. Olin itkenyt öitä ihastuksen takia. Olin väsynyt ja eksyksissä. Minua kohdeltiin yhä outolintuna koulussa, vaikka minulla oli ystäviä. Numeroni laskivat, vaikka todella vähäsen, minua stressasi ja en pitänyt itsestäni. Näin niin paljon pahuutta ja koitin auttaa kaikkia. Mutta voi kun en tosiaankaan pitänyt itsestäni! Muista kai parhaiten sen hetken ennen kuoroharjoituksia, kun huusin peilikuvalleni inhon vallassa. Olin miettinyt edellisenä yönä, että jos olisin kauniimpi, ei outuoudestani niin välitettäisi. (Se luulo oli jotenkin oikea..?) Istuin sängylläni juuri enne harjoituksiin lähtöä ja puristin reisiäni ja niistä tulin niin pienet. Ja minua hymyilytti. Olin päivän syömättä. Minua hymyilytti. Siitä kai ei ollut paluuta. Aloin punnita ruokani. Miettiä kaloreita , kuntoilla liikaa. Kiloja lähti, mutta kasvoin vielä pituutta. 
En nähnyt enää mitään kaunista ruumiissani. Olin ja olen epäonnistunut omissa silmissäni.
Aloin pitää blogia. 
Aika hämyisä alku. Ja jotenkin se on vaan koko ajan syventynyt. Pahentunut. Mut, en mä enää halua parantua.
 En mä halua apua, en tahdo että kukaan löytää ihmepilleriä tähän sairauteen, joka on niin julma ja samalla niin kaunis.

Begging you to love yourself,
FF (Fat or Fairy)