Talviunille vetäytyvä karhu kirjoitti kirjeen kylmissään...

(8.8.2012)
Rakas Ana,

mitä tänään tapahtui? 
Heräsinin myöhään ja punnitsin itseni. Paino oli 46.3 <3 ja tahdoin kiittää sinua paastoamalla, mutta kummallisin olo hyökyi ylitseni estäen sen.
Sellainen olo saattaisi olla kuolevalla.
Sinä olit läsnä. Katsoit jäisesti lävitseni, etkö niin? Seurasit raskasta huohotustani veden poristessa, suljit korvani jäisillä käsilläsi, kuljetit minut rajalle, jossa tuoksui makea Chai -tee, maito ja stevia. Hymyilit hiuksiani vasten askeleitteni täristessä ja pääni muuttuessa kevyemmäksi sinun kannatuksessasi.
Olit kämmenissäni, jotka kohtasivat maton pörröisen nukan, silmissä, jotka kohtasivat väsyneet kasvot kylpyhuoneen peilissa, kelmeässä valossa.
Sinä painoit kyntesi ranteeni ihoon kun repäisin puolikkaan ruisleivästä ja kosketin sitä voiveitsellä. Karjuit päässäni kuin raivoava peto, kun hampaani upposivat pehmeään juustoon, nahistuneeseen kurkkuun, rähmäiseen voihin ja sitkeään ruisleipään. Tuo vaatimattoman pieni voileipänen kuitenkin poisti minut rajalta.
Silmäni kostuivat tihkusateessa sinun raapaisuistasi, jotka tuntuivat sielussani.
Mutta Ana, sinä olet minä.
Minä olen sinä.
Joten, jotenkin minä rakastan sinua.
Vaikken rakasta itseäni.
Rakas Ana,
leikitään taas hippaa?
Minä annan sinun voittaa.
(Silloin minäkin voitan?)

Noin kirjoitin päivää ennen lukion alkua.
Nyt lukio on alkanut.

Masuni lukion alku aamuna.

Lähdössä koulutielle.

Mutta kaikki on toisin. Olen kuin talviunelle valmistunut karhu. Syksy aloittaa talveni. Uneni on anoreksia.
Ranskassa ollessani mahassani oli koko ajan kivi.
Siis, sileä ja valkoinen kivi, jota tuskaisena tunnustelin ruokailuiden jälkeen maaten sängylläni. Se kivi suli nopeasti pois.
Edes Ranskassa en saattanut pysäyttää itseäni oksentamasta.
Enkä Skotlannissa.
Enkä kotona.
Vaikka yritän.
Jos syön niin oksennan. Onni on, että nykyään syön yhä harvemmin. Lomillani nimittäin pohdin surumielisesti: "Miten niin syömättömyys on hankalaa? Se olisi ihanaa!"
Kotiin palattuani koko olemukseni nautti tästä syömättömyydestä. Minun ei ole enää nälkä.
Olen virallisesti lopettanut syömisen. Se tuntuu ihanalta. Keventävältä. 
Mutta sen jälkeen... Olen oppinut valehtelemaan. Niin että ihmisillä on helpompaa lähelläni. Sanon aina oikeat valheet ja skippaan päivällisen. Syötän ruokaa koiralle, joka odottaa pöydän alla. Sanon aina "Ei kiitos" jälkiruuille, välipaloille ja herkuille. JOs joku sanoo "leikkaa puokkiin", otan itselleni viidesosan.
Mutta tarjoan ihmisille ruokaa, tai ostan sitä heidän nähtensä.
Kuka tämä tyttö on?
Se ei koskaan syö, sillä on aina kylmä. Väsyttää melkein koko ajan. Kun muut tahtoo pelata korttia se vetää peiton päänsä yli ja käpertyy kokonaan sen sisään. Se ei tullut uimaan, koska sitä huvitti, vaan siksi, että oli juuri syönyt popcornin ja muisti, että kylmä vesi polttaa kaikista tehokkaimmin kaloreita.
Se ottaa ruokaa ja ujuttaa kätensä pöydän alle, jossa koira syö sen. 
Sen katse pyytää koko ajan apua. Silmät on väsyneet. 
Tuo olen minä. Se on Ana
Mutta välitänkö minä tuosta?
EN.
Minun aamupainoni oli 45.7 kg!
Minä olen onnistuja!
Minä pystyn tähän!
Minä rakastan lähimmäisiäni, mutta rakastan myös laskevaa numeroa vaa'assa ja paljastuvia luita ja kauhistuneita "Miten sä ootkin noin laiha!" -henkäyksiä.
Mutta peilikuvaani en rakasta.
(Tiedän, että kuvat ovat hirveitä, mutta vähän parempia kuin ennen?)

Koko.

Kylkiluut.

Luut.

Karmeat Koivet. KK.