Päivän fiilis: "Huokaus..."
Lääkärikäynti ja perhetapaaminen.
Syke oli kuulemma "vähän turhan rauhallinen" ikäiselleni (jotain 50 luokkaa...) ja sitten sanottiin vielä jotain ääreisverenkierrosta, kuukautisten poisjäämisen seurauksista, lähellä olevasta "SEVERE ANOREXIA NERVOSA" paikasta värikartalla ja lopulta:
"Välillä näkee vilauksia siitä iloisesta Helmistä, mutta välillä tuntuu liuskahtavan apatiaan."
Sitten perhetapaaminen oli yhtä kidutusta: siellä oli taas Se Hoitaja, joka laittaa suuhuni sanoja ja kysyy kysymyksiä muodostamatta kysymyslausetta. Muutenkin oli inhottavaa puhua äidin kuullen, oli kamala olo.
Sitten se kehtasi sanoa, että "osastolla menee ihan hyvin", vaikka ei se tietenkään ajattele niin! Miksei voi vaan päin naamaa sanoa: olet täysin sekaisin/nyt ei mee hyvin, kun totuus on, että eilen ryntäsin vessaan kesken lounaan ja olen yhä viimeinen ruokailuissa!
Naurettavamman tilanteesta teki se, että melkein heti perään tämä hoitaja kertoi, että painoni oli laskenut maanantai-torstai välillä ja he ovat puhuneet tiiviimmän hoidon tarpeesta kohdallani. Enkä varmasti suostu edes 5. viikkoon osastolla!
Jahas.
Pudistelin vain päätäni, kun hän sanoi painoni pudonneen. Nope, en usko. Olen syönyt niin paljon. Kyllä munkin vaaka näyttää -600g, mutta se onkin ihan huono vaaka.
Syitä hei-ryntäänpä-vessaan-kesken-lounaan-osastolla -kohtaukseen:
- Olin ollut kävelyllä parhaan ystäväni kanssa iltaa ennen ja puhuimme hiukan suljetun osaston mahdollisuudesta. Ajattelin kuuluvasti: "Kun sieltä pääsee takaisin parin kuukauden jaksolta ei varmaan ole ollenkaan kavereita jäljellä." Ystäväni reaktio: "Niin..."
- Lähetin isälleni sen viestin 5 päivää sitten. Ei vastausta. Ei mitään.Tuskinpa se haluaa enää kuulla minusta... Kaikkihan minuun ovat kyllästymässä: kukapa jaksaisi katsella rikkinäistä nukkea?
- Tiedättekö kuinka suuria annokset ovat? Jälkiruokana aina jotain öklömakeaa... Ja niin paljon ihmisiä ympärillä! Kaikki niin laihoja :( ja minä... Ahdistun siinä tilanteessa ja alan vain ajatella: "Miksi minä syön? Ruoka pilaa aina kaiken! Tyhmä tyhmä ruoka! Mene pois!"
- Unessani minulle syntyi pakkomielle: tahdon painaa 37 kiloa, tuntea tuskan matkalla ja sitten olla vihdoin kaunis, tyytyväinen. Eihän siihen ole kuin... Tällä hetkellä 6 kiloa... Päähänpinttymä jäi vaikka uni haihtui.
Myöhemmin: Viha. Pettymys. Häpeä. Inho. (itseä (ja ruokaa) kohtaan)
Ruokailuissa huijaan yhä: pyyhin margariinin veitsen kautta paperiin, laimennan maitoa vedellä, en kerro totuutta ruokamääristä ja tämän hetken neronleimaukseni on t-paitapussi kolmella pinssillä valmistettuna.
En ole ylpeä.
Mutta söin tänään JÄÄTELÖÄ:
Ben&Jerry's, Apple Pie, 65,5g. Kaloreita en löytänyt!
Ahdistaa, vaikka se oli hyvää. En välitä, ahdistaa. Se oli äidin idea. Sain sen vaivoin syötyä ja nyt kaduttaa. Tuli ahmimis-purjoamis ajatuksia, mutta hillitsin ne purkalla ja ruoanpelolla. Ainakaan ei tarvinnut ottaa muuta iltapalaksi...
Ja...
Tahdon olla merirosvo.
I rest my case.
FF
Mitenkä sun kaveri voi sanoa tuollai, tulee ihan surulliseks :( Kyllä tosi ystävyyden pitäis kestää. Ihmiset osaa olla kyllä välillä tosi ajattelemattomia.
VastaaPoista