Kuun valo tajuntani läpäisee
Ihmiset sitä näkemättä harhailee.
Peililaatikkojen pinnat kimaltaa.
Sirpaleet jaloillani kuulta valoa lainaa.
Kynnet verillä, jalat väsyneet.
Ottaa kipeää, kun astuu totuuteen.
Sirpaleissa katsoo silmä.
Silmä pakenee peililaatikkojen massaa.
Ei niiden kuvajainen tuo rauhaa.
Silmä on synkän tuhkan harmaa.
Se tuntee vain tuskaa.
Peilien keskeltä valo nousee,
peileistä heijastuu, eksyttää, leikittelee.
Tulikärpänen vapaudesta iloitsee.
Lukkiutuu siihen silmä tuhkan harmaa,
siihen rakastuu, sitä seuraa.
Heijastuu valo yhä vain peililaatikoista,
huijaa, yhä eksyttää matkien kaunoista.
Silmä vihdoin valon kohtaa.
Väri ei enää ole harmaa.
Silmistä toisen heijastuessa,
on jälleen ruskea,
nauttii nuoruuden huumasta.
Laatikot särkee hetken huuma,
liekö totta vai syömmein unelma?
Sirpaleiden heijastuksissa vain he kaksi,
hetki muuttuu todemmaksi.
Kerran loppuu hänet hylkää.
Peililaatikoiden sirut yhteen lentää.
Valo ei enää kokonaan katoa.
Helpottaa vähän, luo polkua.
Vaan voiko se rikkoa päänsisäistä ikuisuutta?
Paino heittelee 47,3 -46,2. Numerot sattuu. Niilä on terävät kärjet. Ja multa kysytään miksen tykkää matematiikasta.
Olen epäonnistuja kaikin puolin.
Miksi sitten olin keiju yhden illan ajan? Koska hän sanoi kyllä. Minulle sanottiin "kyllä".
Olin diskossa. Pidin hauskaa koko illan. Tanssin kuin hullu (vaikka musiikki oli mitä oli), ensimmäiset juhlimassa, viimeisenä lähtemässä. Olin iloinen, tunsin oloni... jopa suhteellisen siedettävän näköiseksi. Poltinhan samalla useita satoja kaloreita. :)
Hitaat tulivat. Hän istui penkillä, kahden kaverinsa päässä minusta. Olin kuin halvaantunut. Tahdoin tanssia hänen käsivarsillaan.Oli hän tanssinut parit nopeat meidän porukassamme, mutta tämä oli täysin eri asia. Ystäväni kysyi minulta, että mitä odotan. Hyvähän hänen on sanoa, kun hän on nätti kuin mikä! Hänelle kukaan ei edes harkitsisi ei vastausta. Mutta nuoressa sydämmessäni tiesin, että en enää kestäisi "ei":tä. Olin repinyt palasia sydämestäni jo niin monta kertaa. Ikinä pääsemättä kovin pitkälle. Minut tiputettiin aina tyhjän päälle. Nuori rakkaus ottaa todella kipeää. Sanokaa vain, että ylireagoin, mutta minua sattuu.
Hänen kaverinsa nousivat. Ajattelin, että voin hengittää, että ihan sama, hän olisi kuitenkin kieltäytynyt ja katsoin jalkoihini. Kannustuspuheita pitänyt ystäväni katsoi minuun ärsyyntneenä ja väläytti sitten hymyn, nousi ja kysyi HÄNELTÄ (joka oli noussut hitaasti vasta paljon ystäviensä jälkeen..?) että tahtooko tämä tanssia kanssani. Hän katsoi minuun nopeasti samalla nyökäten ja hymyillen vähän. Olin täydellisessä shokki tilassa. Nousin seisomaan ja kysyin ääni täynnä epäuskoa; "Tahdotko tanssia minun kanssani?" ja hän nyökkäsi kuin se olisi itsestään selvyys. Tanssimme kolme kappaletta putkeen. Kumpikaan ei ollut lähtemässä mihinkään ennen kuin viimeinen hidas loppui. Viimeinen kappale oli "Heaven" (Bryan Adams) Katsoin häneen ja sopersin "Kiitos" ja lähdin liitoon kaverini käteen tarttuen ja kuin suunnitellusti hän pyörätti minut piruetilla ympäri. Olin keiju.
"Pink ribbons are tied each instant in my head,
the walls of my cloudy castle are gettin higher,
I'm as happy as can be,
oh let this instant be everything in me"
Se on kuitenkin ohi nyt. Jokaikinen solu (täynnä ihraa) minussa kieltää kaikin voimin mahdollisuuden, että hän voisi tykätä minusta. Miksi tykkäisi. Yksikin hyvä syy. Edellinen ihastukseni sai minut uskomaan, että olin kaunis ja huomion arvoinen, täydellinen keijukainen ja katsokaa mitä polkua se rakensi! Kaikki loppui kuin seinään! Turhat haaveet, turha mustavalkoinen kortti, jonka lähetin hänelle, turhat sydämet tekstivisetien lopussa... Naïvia, arpeuttavaa "rakkautta". Kun kävelen hänen ohitsensä käytävillä tekisi mieli mennä hänen luokseen ja vaatia selitystä. Vaikka vastaus olisi, että koska olen ruma. Tahtoisin myös sulkea FashionTV:n, joka saa minut itkemään, kun olen syönyt, saada kaverini ihastumaan johonkin muuhun kuin tanssipariini, että minulla olisi edes tuhannesosa mahdollisuus, antaa afrikan lapsille kaikki se ruoka, jonka nyt oksennan vessanpönttöön, unohtaa se yksi banaani, joka aloitti tyhmän bulimiani, heittää pois ne hopeiset housut, jotka ostin 11 vuotiaana ja joihin tahdon jälleen mahtua, antaa mennä sen kommentin siitä vanhasta kuvasta, josta paappani sanoi, että on minullakin joskus ollut sitä läskiä, koska hän sanoi joskus, palata seiskan alkuun ja olla sosiaalisempi, samanlainen kuin nyt olen, jättää haavoittamatta sitä yhtä ja unohtaa se, että kun treenasin ja söin vähemmän sain vatsani litteämmäksi! Jos edes nuo kohdat poistuisivat voisin uskoa, että minullakin on oikeus ihastua, oikeus olla rakastettu, mahdollisuus poikaystävään, oikeus syödä, oikeus pukea päälleni korkeavyötäröisiä housuja ja skinny fit jeanssejä, pitää siitä tunteesta, että on täynnä... mutta ne ovat osa elämääni. Ja se sattuu.
Mulla piti alkaa menkat 3 päivää sitten... Ne ei tullut. Tai no, tuli, mutta ne kesti päivän ja verta oli tosi vähän. Ihan epäreilua! Miks mulle sanotaan, että oon laihtunu, kun peilikuvani ei muutu! Se on kuin irvikuva tytöstä, läski, oksettava, epäsopusuhtainen, vankila, josta ei ole ulospääsyä! Miks mä tunnen mun lonkkaluut, vaikken ennen tuntenut ja silti kuvajainen pysyy samana??? Miks muut saa olla laihoja ja ihania ja pitää kauniita, tiukkoja vaatteita ja niillä on menkat ja ei huolta siitä, että oheneeko hiukset? Miks mulle sanotaan, että oon alipainoinen? Miks mun suuhun suorastaan TUNGETAAN ruokaa (oikeesti, mun kaveri tekee niin) jos sanon, etten oo nälkäinen?
Mä. En. Tahdo. Enää. Koskaan. Syödä!
Kaverini löysi thispo kuvani kouluvihosta, siis sellaisen, jonka olin itse piirtänyt, ensin omakuvani ja sitten sen, jonka halusin olla. Tiedän, tyhmä paikka, mutta hei! Oli se piilossa monta kuukautta, kunnes tänään... Kaveri kysyi: "Öööö... Mikä tää on" mä näin thispoa, mä näin kannustus tekstejä. Näin itseni piirrettynä. I saw perfection next to me. Mä vaan otin sen vihon sulkien sen ja sanoin: "Ääh, ei mitään, matikantunnit on tylsiä." Mun kaveri otti sen takaisin, mut en huomannut. Se anto sen takaisin ja mun thinspo kuvien päälle oli kirjoitettu pinkillä: "You already are the perfection, silly you <3<3<3<3".
Please: Stop telling me I'm perfect, 'cause I'm not.
I'll be perfect, when I can just step on thin air and walk to the sun, whose light will come through me, lightening the world and when I will be able to walk on fresh snow without leavin one footstep. I'll be perfect, when I'm loved. Or when I'll finally be able to kiss my reflection and smile. And that kiss wont feel cold.
Begging you to love yourself,
FF (fat or fairy)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti