Öh... Anteeksi?

En osaa enää postailla :P.
Tasapainoilen hekumaisen onnen ja epäonnistumisen tuottaman itseinhon välillä.
On hauskaa, hymyilyttää, uiskentelen, teen kukkaseppeleitä, kirjoitan enemmän kuin koskaan, en ole ihastunut; kevyt olo...
Tai ei niin kevyt olo. Paino on noussut huimasti kuoromatkan jälkeen (kiitos vain belgia ja sen suklaat :P), se on nyt sitten siinä 48-49 kg:n välillä. Mulle tulee aina kamalat väristykset kun mietin tuota. sitten lähden juoksemaan tai oksennan. Yritän olla oksentamatta, mutta sättivä tyttö pääni sisällä nimeltään Mia ei päästä minua kynsistään. Joskus itken illalla peiton alla sitä, kuinka tunnen välillä sydämeni lyönnit veitseniskuina, kuinka joskus syvä henkäys tuottaa tskaa, kuinka meinaan pyörtyä oksentaessani... Mia nauraa, pilkkaa sanoo: "Juokse, oksenna kaikki paha pois, niin leijut pois!", mutten minä halua kuolla . Se olisi liian helppoa, se olisi luovuttamista. Minä tahdon elää, viisastua, muuttaa asioita, parantua.... Mutten ole vielä valmis viimeiseen kohtaan.
Kehoni on jo parantumisen tiellä, mutta mieleni ei. Kylkiluut törröttävät vähemmän. Mieleni parkuu. Suu pureksii ja syö. Mieli syyttää ja vuodattaa tuskaisia kyyneleitä.
Ja HAH HAH! Yli huomenna on lääkäri. Minut kutsuttiin sinne (muita ei), epämääräisistä syistä. Ehkä vanhempani soittivat, ehkä selkätarkastus vihdoin tuli, mutta oli miten oli, edessä on PUNNITUS.
Punnitus:

Pohdin monesti, haluanko olla ali- vai normipainoinen kun tarkistus tulee.
Uskallanko valehdella kysymyksiin vastaukset hymyillen
Nytkö täytyy pystyä astumaan vaa'alle, tuntemattoman edessä?
Nitistyvätkö täydellisyyden unelmani?
Inhottaako vastaus minua?
Tuottaako totuus liikaa tuskaa muille?
Uskonko vihdoin, ettei tarvi laihtua?
Saanko ikinä itse päätettyä vastausta?

Joo, ei paineita :(

Seuraava postaus selvempi :D