olen AINA hiljaa päässäni uskotellut, ettei tämä ole totta, että kuvittelen tämän kaiken, tai ainakin liioittelen asioita hyvin paljon.
Tiedättekös, että useasti peitän koko ana/mia sotkun niin hyvin etten edes itse usko sen olemassaoloon.
Tottapuhuakseni ainoat hetket jolloin tunnen aidosti, ettei kaikki ole hyvin, ovat niitä, kun yhtäkkiä pienen pieni kuvotus alkaa vatsanpohjassani hiljalleen leviten metsäpalon tavoin koko kehooni saaden minut tuntemaan oloni epämukavammaksi kuin koskaan. alan hiljalleen kosketella eri osia itsestäni:
selkää
vatsaa
jalkoja
poskia
kunnes en enää voi sille mitään ja tuskaisat kyyneleet alkavat valua poskilleni ja minulla ei ole koskaan ollut huonompi olo.
Itken hiljaa pimeässä rumuuttani ja lihavuuttani yrittäen epätoivoisesti löytää itsestäni luisia kohtia, joita sormeni eivät kuitenkaan tunne ne kohdatessaan.
Minulle niitä ei ole.
Tässä mustassa tilanteessa aina ymmärrän:
"Olet vasta sairastumassa.
Pahin on vasta edessä"
Huudan apua.
Toivon ettette kuule avunhuutojani.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti