Ikävä...

Mulla on ikävä...
Tätä blogia,
tätä aikaa,
tätä elämää...
Joten olen kai sekaisin.
Aivan sama.
Tahdon olla sekaisin RAUHASSA.
<3
Se uusi blogi,
nykyinen aika,
uusi elämä,
on yksistään jo hyvä.
Eli miksi minun tarvisi olla siinä mukana?
Minä tuhrin koko idean tuosta PARANTUMISINTOISESTA maailmasta.
Minä en ole PARANTUMISINTOINEN.
Anteeksi,
mutta en ole.
En osaa olla.
Painon sain laskemaan takaisin hyviin lukemiin viikonlopun aikana.
RUOKASUUNNITELMASTA PASKAT!
Miksi?

En tiedä.

Tarvitsen kai vain jonkin ihmeparannuksen,
mutta se on hankala löytää:
se on sisälläni.
Jossain.

EDIT:
Anteeksi taas, mutta nyt kyllä jäi kaikki parantumismietiskely pois.
Ystäväni juuri sanoi minulle, että olen lihonut.
VOI VITTU SAATANA!
VAAN KILO EROA JA SILTI KAIKKI JO NÄKEE SEN?
JA SILTI, SILTI NE HALUAA ETTÄ PAINAISIN YLI 50 KILOA?
Joo, haistakaa paska vaan. 
Kysyin ihan suoraan parhaalta ystävältäni:
"Oonko mä lihonu?"
"Helmi et oo!"
"Tai oot, mut hyvällä tavalla."
"Sä oot menossa hyvään suuntaan rakas :)"
"Eli oon."
En jääny lukemaan enempää, poistuin vaan facesta.
KIITOS SOSIAALINEN MEDIA; ET LAITTANUT MINUA KOKEMAAN TUOTAKAAN TILANNETTA TODELLISESTI.
Ihmiset: 1 kilo. Ja sekö jo näkyy mussa? 1 vitun kilo. 1000 grammaa.
1000 kertaa luuseri.
1000 kertaa ei mitään.
Ja: miksi kaikki hokevat, että "Kyllä tästä vielä tulee jotain hyvää!" "Oot taistellut niin hienosti!" "Ollaan menossa oikeaan suuntaan!" Silloin kun paino nousee 100 grammaa. Sanonpa suoraan, että SIITÄ mulle tulee vitunmoinen häviäjäfiilis. 100 grammaa tuntuu kymmenkertaiselta.
Enkä mä oo menossa parempaan suuntaan.
Mä oon paskempi kuin koskaan.
Kaikki on kurjempaa kuin koskaan.