Run away 'cause she's catching you... MIA!!

Ääh. En kestä itseäni. Näinkö tässä tulee aina käymään? Ahmimista, purjoamista, peittelyä, tyhjiä lupauksia, valheita, epäonnistumisia...
Anoreksian yksin voisi vielä kestää, mutta kun lisää bulimian... Mä en tiedä jaksanko. Se on sellainen asia, jota ihmiset kummeksuu enemmän. Se on suuremmassa vaarassa paljastua. Mutta juuri se on se puoli minusta, josta muut eivät tiedä.
Viime viikolla oli rippijuhlat ja synttärit. Rippijuhlat: Pala kakkua. 1 ja puoli keksiä. Puoli kupillista mehua. Sain osan tyhjennettyä.
Synttärit: Kysyviä katseita ystäviltä. Ei kakkua. 7 ballerina keksiä . 5 karkkia. Sitten melkoisesti (n. 100 g) sipsiä. Vettä. Vettä. Vettä. Purjous. 
Mun kaverit, ne tietää. Tai ainakin yksi. Ei usko, että tää on mennyttä, vaikka juuri hänen takiaan niin sanon! Kun kerroin uusista juoksukengistä hän sanoi synkästi: "Älä lenkkeile liikaa". Mulla nousi pala kurkkuun. 
Tänäänkin kuntoilun jälkeen repsahdin. Kuivattuja luumuja. 4 sipsiä. Voileipä (juusto, salaatti). Illalla 5 halloumin palaa, 3 thai bitesiä, 3 perunaa. 2 palaa leipää. Purjosin. En saanu kaikkea pois. 
Ja tadaa mökillä! Olen muka kuntoillut. Lukenut hirveästi. En muka syö. En niin! Paitsi illalla. Sitte se karkaa lapasesta ja sitten oksennan. Itken ja vihaan itseäni. Joskus raapaisen ihoa kynsisaksilla. Vähän kovempaa, mutten koskaan viillä. Vihaan väkivaltaa, verta ja kipua liikaa. Ne ei saa kuulua mun elämään.
Mutta mun syömisestä on tullu ongelma. Kyllä musta tuntuu että syön ja paljon liikaakin, mutta öisin herään nälkään. Kuten nyt. Mutta... Läski olen silti.


Huomenna en syö, mä lupaan.
Ole hiljaa, valehteleva, itsekeskeinen sika.
Mutta mä lupaan...


Juuri bulimiaa mä vihaan niin paljon. Se huijaa olevansa onnistumisen merkki ja samalla tuhoaa sua sisältä ja on vielä niin tekopyhää ihmiselle, joka ei osaksi tahdo syödä siksikään, ettei kaikilla ole siihen mahdollisuutta. Joten, miksi sitten, kun saat eteesi ruokaa, et laita sitä muille talteen, et ota paljon vähempää, et anna suoraan muille, vaan purjoat sen vessanpönttöön. Niin itsekeskeistä. Niin typerää. 
Ja mä niin vihaan sitä tunnetta, kun avaan vessan oven lukon ja astun ulkomaailmaan sama, miljoonasti harjoiteltu hymy kasvoilla. Nopeasti vain pyyhkäisten suupieltä.


Mutta en mä voi itselleni mitään...
Vai voinko?
Se on niin hankalaa.

Olisi mukavaa olla vahva. Löytää taas se voima elää hengellä ja vedellä. Ilman oksentelua. Se voima on mun sisällä. Ja sen löytyminen tosi lähellä. Itse asiassa, mun täytyy vaan ojentaa käteni.
Ojensin jo. 
Se on niin paljon tuskattomampaa, niin paljon enemmän oikein. Se on mutkattomin tie maaliin.
Niin paljon puhtaampaa.


Water has a color.
Its the color of my tears,
soaked in all my sorrows,
not even visible
it appears.


Water has a color
it's the color of my smiles,
much too see through,
no matter 'bout my tries.

-minä

Tahdon jakaa erään tuskallisen jutun teidän kanssanne. Tästä mulle tuli aina vaan huonompi olo. Turhempi. Ei haluttu. Ruma. Ja taas se tapahtu mun perheen sisässä.
Miksei ne nää kuinka se sattuu?
Eikö ne välitä?
Yritän suojella niitä. En syytä. En koskaan.
Mutta monestiko tää tulee toistumaan?
Mun ei olis ollu pakko tietää.


Sain kuulla yhdessä aluksi niin mukavassa juttutuokiossa itsestäni vauvana.
Olin kuulemma ollut koominen näky.
Joo, olin normaalipainoinen.
Toisin kuin superlaiha isoveljeni :/.
Todella persoonallinen (ulkonäkö) (=outo. Samaa se tarkoittaa.)
Suuret silmät, suuri nenä, suuri suu.
Pienissä, pyöreissä kasvoissa.

"Kaikki isoa, ei voi mennä pieleen"
sanoi mummoni. <3 Liian iso syntymästään lähtien. -.-

Mutta isäni kuulemma kysyi joskus minua katsellessaan:
"Onko hän todella kaunis?"
Epäili sitä, onko oma tytär edes kaunis.

Ja nyt minulle nauretaan, kun vilkaisen jokaiseen heijastavaan pintaan.
Vaikka nyt suuret piirteet on tasoittunut (iso suu ei) ei mulle kauneuskomplimentteja satele.
"Liian laiha!" "Noi vaatteet ei istu sulle." "Et ole mikään malli." "Mitäs pullukka?"
"Miksi sä koko ajan katselet peiliin?"
Noita mä kuulen.
Katson vaan, kun blondia pikkusiskoa ylistetään. Mutta senhän isä ja äiti täällä asuu. Mä oon kai vaan muisto ennen ehjästä perheestä. Hän on nuorin että ensimmäinen. Mutta mä en halua olla kateellinen, mutta olen silti. En ole. Vähän. En. Kukapa ei haluaisi olla ihailtu?
Mulle ei päivittäin, viikottain tai edes kuukausittain kerrota "kuinka kaunis mä olen".
Mua sanotaan liian laihaksi. Vitsaillaan läskiksi. Pikkusiskoa ei piikitellä. Hän on niin hento ja hauras. 3 vuotta nuorempi.
Liian suuri syntymästään.
FF
//anteeksi selvä katkeruudenmakuinen angst. Ei oo ollu niitä parhaita päiviä :P