päiväosasto jakso alkoi nyt sitten.
To be honest: I feel like a loser.
Satavarmasti läskein koko hoidossa, viimenen pöydässä aamupalalla JA lounaalla, melkein kuolin mustikkariisin edessä, panikoin sisäisesti koko ajan ja tunsin olevani taas
NIIN PALJON HUONOMPI KUIN MUUT.
Yksikin tyttö söi noin vaan, se pystyi.
Muut eivät tehneet tyhjiä lupauksia.
Ymmärsin kuinka raskaasti olin huijannut itseäni ja muita ruokasuunnitelmani kanssa.
Olin niin täynnä, en kyennyt.
Saimme tehtävän ostaa tuote katsomatta energia-/ravintosisältöjä. Minä menin ruutiin (kauppa) ja katselin juustoja. En ollut ymmärtänyt kuinka automaattista kalorien katsominen on, en todella! Jouduin hylkäämään kolme ensimmäistä, koska katsoin ne kumminkin. Lopulta otin "Kippari savustettu sulatejuusto, PAPRIKA", koska se oli nätein paketti (siinä oli laivan ruori).
Eilen kerroin isälle sähköpostitse...
On niin tyhjä olo.
Kuka minä olen?
Eilen myös isäpuoleni otti hienovaraisesti kantaa tilanteeseeni:
"Do you know what I think? I think you're enjoying this."
Se sivalsi syvältä, todella.
Hetken vain seisoin epäuskoisen haavoittuneena.
Sitten heitin omenan päin isäpuoltani ja huusin:
"That's it! I've had enough!"
Ja juoksin huoneeseeni. Nauttimaan itseinhostani. Nauttimaan siitä, että satutan läheisiäni tahtomattani.
Siinä maatessani apaattisena sängylläni silmät kyynelissä ymmärsin:
Minulla ei ole tulevaisuutta täällä.
Minä en kuulu tänne. Kuulun kauas pois, toiseen aikaan, toiseen maailmaan.
Merirosvoromaaniin, jota kirjoitan.
Minä en ole kai edes ihminen. Olen pala mielikuvitusta, tuulen henkäys, kirjan hahmo.
Siksi minun on kadottava, siksi kai tahdon niin kadota.
Minulla ei ole paikkaa täällä.
Paino nousee enkä kestä. Reiteni mitat ovat kasvaneet 44,5 => 45,5.
Minä käännyn pois haluamastani suunnasta. Minä aineellistun jälleen. En tahdo.
Jäin kiinni viiltelystä.
"Se on todella vakavaa, sen on nyt loputtava."
Minulle suunnitellaan tiiviimpää hoitoa,
niin kaukana olen kaikesta todellisesta.
Minä kai vain elän omassa maailmassani ja todellisuuteni on rikki.
En tiedä miksi viiltelen, katson kuinka elämän rubiinivirrat karkaavat minusta. En hallitse sitä. Se kaikki tunne pursuaa minusta ulos, kaikki paha olo ja... Sitten kaikki on jo ohi.
En tunne fyysistä kipua,
tuska vuotaa syvältä sielusta.
En tahdo pelastusta, tahdon armahduksen.
Ehkä joku päivä parannun,
siihen asti
yritän elää tätä hullua, rupista elämää.
Yolo?
FF
No olipas tosi kypsää ja kannustavaa käytöstä aikuiselta mieheltä :/
VastaaPoistaJa aloin oikein miettimään milloin olisin viimeksi ite ostanu jotain outoa katsomatta ravintosisältöä, en kyllä muista! Hyvä sinä :)
Heei älä sano noin :< Pärjäsit ekaksi päiväksi mun mielestä tosi hyvin! Olin mäkin koko ekan _viikon_ aina viimeisenä pöydässä. Ei siinä ole hävettävää. Etkä todellakaan ole varmasti millään saralla yhtään huonompi kuin muut. Päinvastoin. Vaikutat mahtavalta tyypiltä :) Sitäpaitsi olet todella kaunis. Oikeasti <3
VastaaPoista