(Asiat ovat niin ja näin ja) Väärin päin

Lopullista vapautusta ei ole, paras siis syleillä tätä, sillä kaltaiseni ihmiset päätyvät aina samaan pisteeseen, eivätkö päädykin.
Minua naurattaa ja itkettää vuorotellen, se on kummallinen olotila. Luulen aivojeni sulavan ja niiden laavan valuvan yli äyräitten, mutta ainakin voin yrittää selvittää tämän kaiken, jos vain opin uimaan omien ajatuksieni tulvassa.

Minun on puhdistuttava, useat krapula-aamut ovat syöneet eettisyyden tajuani ja ihoani, sillä en jaksa pestä meikkiä. Olen syönyt maitotuotteita, ja se on anteeksiantamatonta, enkä ymmärrä, miksi niin tein.
   Tänään hain alaikäisille alkoholia ja sain tupakkaa, ja eksyin apteekkiin ostamaan laksatiiveja, mutta ostin vääriä ja se tuntui kamalalta.
Nyt olen kuitenkin tyhjä, ja voin aloittaa puhdistuksen kahvi- ja tupakkahuuruissa.

Hyvä kysymys on se, että mitä ihmettä tämä suurenmoinen puhdistuminen on ja koska minä saan tuntea sen? Viimeksi en kai ollut valmis, mutta nyt olen, sillä näen, että olen tehnyt väärin, ja voin sanoa, että minä olen syyllinen, eikä tästä ole ketään muuta syyttäminen.
Minä olen syyllinen.

FF

Paasto

Voi, minun on jälleen pysähdyttävä kysymään, mihin olen itseni jälleen ajanut.

Minä heräsin tuossa viikonalun aamuna vailla varmuutta tai suuntaa oikein mistään, yllätin itseni jopa löytämällä luokkaan ajoissa. Minä katselin sanoja uskonnonkirjan muovitetuilla sivuilla ja halkaisin niitä kirjaimiksi, koska en oikein muustakaan tiennyt, katselin luokanseiniä ja ajattelin hajottavani niitäkin – näin ajatustasolla.
Kävelin ruokalaan lounasaikaan se sama kurssikirja mukanani ja otin puoliajatuksissani kupin, kaksi, niin no, neljä kahvia ja yritin rakentaa merkityksiä sanoista, jos ei muuten, niin koetta varten. Istuin siinä yhdessä paikassa, pöydän seinänpuoleisessa päässä puolisentoista tuntia.
Lopulta minä poltin tupakkaa grillikodassa, yhä se sama kurssikirja auki ja päättelin olevani Markionin harhaoppinen kristinuskon näkökulmasta, ja sitäkin mietin, ettei tämä oikein käy, sillä nikotiini ja kofeiini saivat minut tärisemään kummallisesti ja se oli juuri nyt kun olin ajatellut piteleväni ajatuksiani kasassa, jotta ne olisi helpompi vapauttaa kirjoittamiseen – se on toivotonta kunnolla hajanaisessa mielessä.

Eihän se sitten käynyt, joten minä olen nyt opiskellut uskontoa ja filosofiaa ja saanut kummallisia ajatuksia, joita olen seuraillut häikäilemättä, olivat sitten kuinka jumalattomia tahansa.
Olen odottanut pimeäntuloa – päivänvalo ei ole kovinkaan paljon mieleeni – ja kävellyt sitten vähintään neljäkymmentä minuuttia minne sattuu.
Olen juonut loputtomasti teetä – en nyt enää kahvia, ja vain yhden tupakankin, koska puhdistuminen voisi tehdä hyvää – ja tänään söin sitten tuoretta kurkkua ja tomaattia ja salaattia, koska nekin ovat puhtaita, ja ihmettelenpä vain mistä tämä puhtaus pääsikin rappioromanttiseen mieleeni niin kovin nopeasti.

Eihän tällaisessa paastossa tarvitsisi olla mitään perusteellisen pahaa, mutta siinä on sellaisen aavistus, sillä se on niin järjestäytynyt: katsos, teen on oltava vihreää – selvällä syyllä – ja tänään minä juoksinkin, siis lenkkeilin, vaikka huonolla menestyksellä, vaikka olikin keskipäivä ja minä vihaan lenkkeilyä sääntönä, ja että minä tasantarkkaan tiedän, että tässä on nyt tullut 5050 kilokalorin vaje kolmessa päivässä.
Niin, ja se kuinka istuin uskonnonkokeen alussa paikalleni enemmänkin puolitajuisena vaipumisena kuin sinä hallittuna liikkeenä, jota kutsutaan istumiseksi. Ja se, että koskaan talven kylmyys ei ole yhtä nopeasti löytänyt sisätiloihin, tai ruokalan valot vaikuttaneet silmiäkipeyttäviltä. Kaikki tämä tuntuu melkoisen jännittävältä, tai ei jännittävältä, tyydyttävältä, sellaiselta kuin täydellisesti vieriviereen asetetut symmetriset rasiat.
 Tuo kaikki ja se, ettei minulla ole aavistustakaan milloin tästä kävelen ulos.
Päätin, ettei siitä kannata hirveästi huolehtia, etten minä tässä ole laihduttamassa, vaan puhdistumassa, enkä tässä vaiheessa nyt sitten osaa kuin kurtistaa kulmiani sille, että tiedän, että tällä ohjelmalla ensimmäinen kilo putoaa 4,1 päivässä – huomenna on ihmeellinen muutoksen hetki, mutta mitä sitten? Ehkäpä en vain ajattele asiaa sen enempää. Harmillisen usein ajattelen liikaa.
Mutta enhän minä tässä analysoi mitään, en väitä mitään, joten mieleni saa pysyä mielivataisessa hyvä on -tilassaan, sillä minä olen vain raportoinut tämän viikon tapahtumia.

Luulen, että ajattelijoiden tulisi aina harjata hiuksensa ja kammata ajatuksensa ennen kuin ryhtyvät itsenimitettyihin tai hyväksikoettuihinkin puhdistautumisriitteihin, itsepetoksen välttämiseksi.

FF
– en pidä tuosta nimimerkistä, ellei se tarkoita Fiinisti Foinikialaista tai jollakin kielellä jotain suloisen Nihilististä Täydellisyydestä, enkä nyt oikein tiedä, olkoon vaikka itseen suunnattu Faire Foutre (ransk.)

Asioita, joiden takia on vaikea nukahtaa

En minä osaa nimetä niitä, en oikeastaan. Ne ovat aavistuksia kaipauksesta, äänekkään mielen yksinäisyyttä.
Mietin kummallisia asioita, kuten sitä, kuinka vasen käteni on turha, oikealla kädelläni minä kirjoitan, poltan tupakkaa ja laitan itseni antamaan ylen, yhä uudestaan.
Sitten muistan, että juuri vasen käteni pitelee paperia tai tulitikkuaskia tai hiuksiani.

Minä kirjoitan kun minulla on ikävä. Kun vaivun epätoivoon sen edessä, kuinka ja miten tavanomaisesti syödään, kuinka ja miten minä en enää jaksaisi huolehtia ja välittää jostakin sellaisesta, jonka pitäisi tulla luonnostaan. En minä halua suhtautua ruokaan kuin paranoiaan vaipuva uskovainen, en minä tahdo viettää aikaani laskien kaloreita kuin rukouksia. En minä jaksa sellaista kiihkomielisyyttä. Ja ennen kaikkea, en minä missään nimessä tahdo olla kiinni jossain sellaisessa kuin ruumiillisuudessa juuri tällä tavalla: yksin ja taistellen iljettävän kehonkuvan kanssa.
   Se on uskomatonta, se, kuinka minä en vieläkään unohda, kuinka yhtenä hetkenä minä katselen napakoruani ja näen, että nahka on lonkkaluiden päällä, että näen suoran kaistaleen, joka johtaa alaruumiini ylä- ja alamäille ja päättyvät varpaiden kymmeneen oksaan. Näen vain, että tällainen on minun kehoni. Ja sitten räpäytän silmiäni ja se tunne vatsanpohjassa, se karmea kiristyminen, se tunne kun on pakko raapia ihoa, kuinka yht'äkkiä on muuttunut hajoamispisteessä olevaksi rakennelmaksi pehmeyttä, joka upottaa ja sumentaa katseen.
   Siinäpä yksi, minun on vaikea nukahtaa kun on alinomaan työnnettävä peittoa reisien väliin, etten vahingossakaan tuntisi niitä toisiaan vasten, kuten minun on etsittävä itsestäni vaatteiden läpi kohtia, joista ei saa kiinni, ja kovia kulmia, joita kankaat eivät pehmennä. Jos en löydä niitä, lävitseni kulkee puistatuksia, enkä osaa olla.

Niinpä juuri nyt, väsyneenä ja uneliaana, minä en saa unta ja kaipaan merirosvoja ja keveyttä, aikalailla vääriä asioita.
   Se, kuinka aina palaan kaipaamaan merirosvoja kertoo kaiketi vain siitä, kuinka kyvytön olenkaan elämään hetkessä, etsimään oman aikani satamia ja purjelaivoja, oman aikani merenkävijöitä, sillä sen sijaan saan itselleni aikaan uskomattoman kurjan olon sillä, että kuvittelen merenulapoita ja miekkatappeluita, joita käytiin satoja vuosia sitten, vaikka en edes tahtoisi miekkailla, en sillä tavalla, millaista se on oikeasti ollut.
   Se kuinka kaipaan keveyttä kertoo siitä, kuinka kehno olenkaan irtipäästämisessä, kuinka lukossa olen oman itseni kanssa, kuinka kurjan jumissa vanhoissa ajatuskuluissa ja toiveissa päivistä muutaman kahvikupillisen seurassa (siinä kaikki).

Minulla on onnekseni äänekäs mieli, joka leikkii hiljaista vähän väliä, ja minä saan kirjoitettua ja mietittyä suurempiakin asioita, mutta jos minä oksennan, tiedän nykyään, etten tee sitä minkään kovinkaan suuren edestä, ja jos minä poltan heti sen jälkeen, se on jotta voisin kokea olevani kevyt, liian kevyt ja sellainen, joka ei ole katsonutkaan ruokaa vuorokausiin ja uskoo, että siinä on kaiken vahvuuden ydin.

Kuinka surkeaa onkaan, että minä vietän päiväkausia ajatellen, enkä siltikään kehity siinä edes niin hyväksi, että osaisin muutamia kurjia ajatussyklejä purkaa.

Nukkumaan,
toivottavasti edes joku nukahtaa
FF