En minä osaa nimetä niitä, en oikeastaan. Ne ovat aavistuksia kaipauksesta, äänekkään mielen yksinäisyyttä.
Mietin kummallisia asioita, kuten sitä, kuinka vasen käteni on turha, oikealla kädelläni minä kirjoitan, poltan tupakkaa ja laitan itseni antamaan ylen, yhä uudestaan.
Sitten muistan, että juuri vasen käteni pitelee paperia tai tulitikkuaskia tai hiuksiani.
Minä kirjoitan kun minulla on ikävä. Kun vaivun epätoivoon sen edessä, kuinka ja miten tavanomaisesti syödään, kuinka ja miten minä en enää jaksaisi huolehtia ja välittää jostakin sellaisesta, jonka pitäisi tulla luonnostaan. En minä halua suhtautua ruokaan kuin paranoiaan vaipuva uskovainen, en minä tahdo viettää aikaani laskien kaloreita kuin rukouksia. En minä jaksa sellaista kiihkomielisyyttä. Ja ennen kaikkea, en minä missään nimessä tahdo olla kiinni jossain sellaisessa kuin ruumiillisuudessa juuri tällä tavalla: yksin ja taistellen iljettävän kehonkuvan kanssa.
Se on uskomatonta, se, kuinka minä en vieläkään unohda, kuinka yhtenä hetkenä minä katselen napakoruani ja näen, että nahka on lonkkaluiden päällä, että näen suoran kaistaleen, joka johtaa alaruumiini ylä- ja alamäille ja päättyvät varpaiden kymmeneen oksaan. Näen vain, että tällainen on minun kehoni. Ja sitten räpäytän silmiäni ja se tunne vatsanpohjassa, se karmea kiristyminen, se tunne kun on pakko raapia ihoa, kuinka yht'äkkiä on muuttunut hajoamispisteessä olevaksi rakennelmaksi pehmeyttä, joka upottaa ja sumentaa katseen.
Siinäpä yksi, minun on vaikea nukahtaa kun on alinomaan työnnettävä peittoa reisien väliin, etten vahingossakaan tuntisi niitä toisiaan vasten, kuten minun on etsittävä itsestäni vaatteiden läpi kohtia, joista ei saa kiinni, ja kovia kulmia, joita kankaat eivät pehmennä. Jos en löydä niitä, lävitseni kulkee puistatuksia, enkä osaa olla.
Niinpä juuri nyt, väsyneenä ja uneliaana, minä en saa unta ja kaipaan merirosvoja ja keveyttä, aikalailla vääriä asioita.
Se, kuinka aina palaan kaipaamaan merirosvoja kertoo kaiketi vain siitä, kuinka kyvytön olenkaan elämään hetkessä, etsimään oman aikani satamia ja purjelaivoja, oman aikani merenkävijöitä, sillä sen sijaan saan itselleni aikaan uskomattoman kurjan olon sillä, että kuvittelen merenulapoita ja miekkatappeluita, joita käytiin satoja vuosia sitten, vaikka en edes tahtoisi miekkailla, en sillä tavalla, millaista se on oikeasti ollut.
Se kuinka kaipaan keveyttä kertoo siitä, kuinka kehno olenkaan irtipäästämisessä, kuinka lukossa olen oman itseni kanssa, kuinka kurjan jumissa vanhoissa ajatuskuluissa ja toiveissa päivistä muutaman kahvikupillisen seurassa (siinä kaikki).
Minulla on onnekseni äänekäs mieli, joka leikkii hiljaista vähän väliä, ja minä saan kirjoitettua ja mietittyä suurempiakin asioita, mutta jos minä oksennan, tiedän nykyään, etten tee sitä minkään kovinkaan suuren edestä, ja jos minä poltan heti sen jälkeen, se on jotta voisin kokea olevani kevyt, liian kevyt ja sellainen, joka ei ole katsonutkaan ruokaa vuorokausiin ja uskoo, että siinä on kaiken vahvuuden ydin.
Kuinka surkeaa onkaan, että minä vietän päiväkausia ajatellen, enkä siltikään kehity siinä edes niin hyväksi, että osaisin muutamia kurjia ajatussyklejä purkaa.
Nukkumaan,
toivottavasti edes joku nukahtaa
FF
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti