Kuulkaa, ihanat 17 lukijaani:
Nyt tulee kahden viikon postaustauko: Ranska odottaa :)

Pitäs olla punanen... Fffuuuuu :::D

Vaikka en paina 45 kiloa, hikset muuttu punasista rusehtaviksi (taas :/), huone on yhä ihan kamala ja olen ahminut viime päivinä jäätelöä kuin jäätelökone, niin olen silti iloinen.
Se vaan pelottaa mua hiukan :(  :
Kaksi lämmintä ateriaa päivässä. Aamupala. Hirveästi karkkiä ja muuta ympärillä.
Kaikki katseet on kohdistettu muhun.
Selviänkö mä?
Saatte kuulla ryppään kauhutarinoita kun palaan kotiin <3.
Te ootte tärkeitä, te keijukais-lukijani.
Uusi lukija <3! Muista, että sulla on siivet, lennä!

Days 2# and 3#

2# What is your height? Are you happy with it?

Hmm... Olen 165 cm pitkä ja pidempi kuin äitini (162cm) eli oikea hujoppi!

Olen kasvanut 5 cm pituutta tänä vuonna ja se siis tasoittaa vähäistä painonlaskuani ja saa minut näyttämään hoikemmalta !

Pidän pituudestani <3

Vaikka minua kutsutaan "Tampsaksi", kiitti kaverit <3 -.-

Ja joo, olen lähes aina lyhyin, mutta se on hauskaa (ja saa pitää korkeita korkoja pelotta!).

Pituus on minusta yksi hyvä puoleni.

Mutta mitä hyötyä olla lyhyt jos ei näytä läheskään tältä:

(day 3#: What is your thinspo? What do you like in this body?)

 Lonkkaluut. Tyttömäiset, kauniit, todellisen laihuuden merkki.  Mulla ei oo koskaan näkyny.
Nyt alkaa näkyä <3.
Luut ovat niin kauniita.

 Tuo rako jalkojen välissä.
Niin kaunis! Ja ohuet jalat on niin... keijumaiset <3.
Keijut on kauniita.
Teippasin jalat ja niistä tuli heti nätimmät.
(Mutta se ottaa kipeetä, älkää koittako!)

 Tuo on taas "32 kilos" näyttelystä, ei aito.
Kukaan ei voi elää ja olla noin laiha :(.
Silti se on kaunein kauneusihanteeni.
Niin ohut ja särkyvä...
TUO on keijun vartalo!

Kylkiluut.
Luut on kauniita, puhtaita.
"Vain luut, nahka, sydän ja sielu"

Tuo on minunkin haaveeni.

Se on kai 

"The ultimate thin test"

Jos näytät hyvältä noissa vaatteissa, olet ihminen, joka omaa jumalattaren vartalon :D.

Minäkin joku päivä.

Näiden kuvien lisäksi rakastan imeliä kannustuslauseita ja lappuja.

Mulla on noi kaksi lappua AINA mukana. Rintsikoissa :DD.

Nyt on mennyt todella hienosti!

Lukuunottamatta oksentamista.

Kumpanakin iltana.

Mutta muuten! Eilen söin vain vitamiinit ja puolikkaan veggie subwayn <3.

Tänään aamulla: ihan vähän vaniljajugurttia (75 kcal/100 g), allbran crunchybiteseja (300 kcal/100 g) ja vadelmia. Niistä tuli yhteensä 100 kcal <3.

Harkoissa: Puolikas appelsiini (21,5 kcal), vitamin well vettä (20 kcal/100 ml) ja 2 speculoos keksiä (100 kcal yhteensä :/) noista tuli sitten n. 200 kcal.

Kotona: risottoa ja salaattia + vettä. Oksensin lähes kaiken pois.

Tänään siis tuli syötyä yht. n. 300 kcal.

Poltettua:

100 kcal x 2 tuolla ylläolevalla ohjelmalla

350 kcal juoksulenkillä + tehdyt lihasliikkeet 

WAU! -150 kcal on päivän saldo!

Tänä aamuna oli paino 47.0 kg. Olen tyytyväinen. (en painoon vaan laskuun)

Mulla on lihakset jo hellänä kun oon kuntoillu ihan hirveästi viime päivinä! Koko ajan lenkillä tai joogamatolla lihaksia tekemässä! Toivottavasti tää jatkuis, tää mun liekeissä oleva aika :D.

Pian meen taas Ranskaan ja mua pelottaa hirveästi, että ne huomaa :/. 

Mitä mä teen?

Kesälomasta lukioon, mieluummin vaikka kuoleman kehtoon!

Mua pelottaa aivan kamalasti lukiovuodet!
Eka vuosi kuluu täällä, kotikaupungin rupulukiossa, vaikka sain kutsun myös Oriveden kirjoittajalukioon!
Pääsin siään haastattelun ja tekstinäytteen perusteella lähes täysin pistein, mutta mun äiti ei päästä irti.

Tuntuu kuin olisi saanut kirjeen Tylypahkasta, mutta joutuu valitsemaan jästikoulun perheen suppeakatseisuuden vuoksi...


No, lukio on lukio missä tahansa ja mulla on ollut paljon odotuksia:


Numerot pysyy yhä pilviä hipovina. (k.a 9. 5)
Löytäisin sen jonkun täydellisen.
Saisin stipendin äidinkielestä, toistamiseen.
Tutustuisin uusiin ihmisiin, saisin ikuisia ystäviä.
Minulla olisi keho, jota pojat katselee ja tytöt kadehtii.
Osaisin olla täysin oma itseni, uskaltaisin puolustaa sorrettuja.
Saisin ehkä jo kirjani/näytelmäni julkaistua.
Tuntisin oloni kauniiksi ja lopetaisin purjoamisen.

Mutta tuo kaikki tuntuu niin mahdottomalta! Lukio on uusi alku, uusi kuva annettavana, entä jos epäonnistun ja jään yksin? Entä jos mä olenkin se tyttö, joka muiden ollessa ruokatunnilla hautautuu hiuksiinsa psykologin sohvalla eikä suostu sanomaan mitään? Se, jonka ohi ihmiset kävelee, kuin se olisi ilmaa? 
Mutta mä en anna sen tapahtua! Mä annan itselleni uuden alun! Mä aion olla oma itseni. 
Mä aion olla kaunis.


Päivä #1:
Your stats:
(laitan Euroopan tyyliin)
165 cm
47.5 kg (3 kg:lla alitettu normaalipainon alin alaraja: 50.5 :D)
Rasvaprosentti n.: 17.3% (meidän älyvaaka mittaa ton jalanpohjista jollain supertekniikalla, etten tiiä kuinka tarkka... vaihtelee 16.5 - 17.5% välillä)
BMI: 17,45 (normaali: 18.5-24.99)
Vatsa: 62 cm
Lantio: 76 cm
Peppu: 87,5 cm
Reisi: 50 cm
Pohje: 31 cm
Rinnanympärys, korkein kohta: 80 cm
Käsivarsi: 23,5 cm

Joku päivä näin <3 

Hyhhyi :(( onneks noi on jo aika vanhoja, vapun aikaa otettu, mutta en jaksanu mitata uusia :P. Ainakin ero näkyy sitten selvemmin, kun tää on ohi ;).
Pian voisin laittaa kuvia taas!

Just a littlebig flowergirl

Hmm.

Tahtoisin nyt sitten oikaista erään SUURENpienen epäkohdan tässä blogissa.
On totta, että mulla on typerä bulimia ja ilkeä anoreksia.
On totta, etten pyytänyt kumpaakaan.
On totta, että on päiviä -liian useita sellaisia- jolloin oksennan kyyneleet valuen kahdeksan kertaa päivässä ja liimaan viattoman tekohymyn kasvoilleni, vaikka mun sielu on solmussa.
On totta, että on päiviä, kun mun ainoaa ruokaa on lenkkikenkien karkkinen väri, kuuma maantie ja väritön vesi.
On totta, että noina päivinä kaikki tuntuu vaikealta.
On totta, etten pidä kehostani. Ikinä.
On totta -harmiksenikin-, etten edes vihaa syömishäiriöitäni ihan joka päivä ja todella toivon laihtuvani, siis sitä toivon aina.
Mutta ei ole totta, etteikö mulla olisi ihania, rakastettavia auringon kultaamia päiviä. Aivan yhtä usein, ehkä useamminkin. (?)
Ei ole totta, ettenkö nauraisi usein tai saisi hauskoja päähänpistoja, nauttisi parin jäätelölusikallisen mausta ja kirmaisi kesämekko liehuen pitkässä heinikossa tai sukeltaisi pitkään viileässä vedessä. Ei ole totta, ettenkö kertoisi karmeita kummitusjuttuja taskulampun valossa tai lukisi tunteja hassuja sarjakuvia peittoni alla, hengitttäisi teen makeaa höyryä keuhkoihini ja kierisi vastasataneessa lumessa antaen jäähileen sulaa kasvoihini ja paakkuuntua hiuksiini tai nauttisi romanttisista romaaneista sohvanpohjalla kirjapinon hitaasti huvetessa. Luen kauniita sanoja, kirjoitan niitä, laula, tanssin, soitan kitaraa, pidän hauskaa ystävieni kanssa ja teen kirpparilöytöjä. Katselen tähtitaivasta ja pohdiskelen elämää. Minä rakastan elämää, perhettäni, kummityttöäni, ystäviäni, koiraani. Rakastan kirjoja, kirjoittamista, värejä, eläimiä ja luontoa.
Niinäkin päivinä minua seuraa Ana ja Mia, mutta en välitä. En ehkä syö, mutten välitä. (Tuokin kyllä vaikuttaa iloisuuteeni, positiivisesti...)
Koska sellaiseksi minut on luotu, positiiviseksi. "Kukkaistytöksi". Sen takia kai olen vielä järjissäni :D
Noina päivinä en välitä, etten ole täydellinen. En mieti sitä, vaan työnnän sen ajatuksen pois.

Mutta tämä blogi on noille syrjäänpainetuille ajatuksille, huonoille päiville, kyyneltäville kohtauksille, karulle totuuden kääntöpuolelle. Aina kun tänne kirjoitan, kevenen mieleltäni hieman ja hetkelliseti :).
Minun toiselle puolelleni. Auringon ohittaneelle kukkaistytölle, jolle irvistävät vain suljetut kukkien nuput.

Minä olen iloinen kukkaistyttö, joka näki pahaa unta ja itki.
Itki kunnes ymmärsi, ettei se ollutkaan unta.
Itku hiljeni, mutta kyynelet jäivät sisälle.
Mutta kukkaistyttö oli yhä kukkaistyttö.
Mutta mekon helma oli kurassa.
Maailma oli kurassa.
Hän oli kurassa.
Kukkaistyttö kohautti harteitaan ja jatkoi matkaa.
Nyt täytyisi kai vain kohdata yökin.
Yökin oli kaunis.
Kukkaistytön mekko tummui hieman.
Kukkaityttö tahtoo olla taas kaunis, yön lammen heijastus itkettää.
Ei lähde verkkokalvolta päivisinkään.
Mutta kukkaistyttö oli yhä kukkaistyttö.

Ehkä joku päivä löydän takaisin peilikirkkaaseen iloon, eikä peilissä enää ole kulumia, säröjä ja tummia tahroja?

Run away 'cause she's catching you... MIA!!

Ääh. En kestä itseäni. Näinkö tässä tulee aina käymään? Ahmimista, purjoamista, peittelyä, tyhjiä lupauksia, valheita, epäonnistumisia...
Anoreksian yksin voisi vielä kestää, mutta kun lisää bulimian... Mä en tiedä jaksanko. Se on sellainen asia, jota ihmiset kummeksuu enemmän. Se on suuremmassa vaarassa paljastua. Mutta juuri se on se puoli minusta, josta muut eivät tiedä.
Viime viikolla oli rippijuhlat ja synttärit. Rippijuhlat: Pala kakkua. 1 ja puoli keksiä. Puoli kupillista mehua. Sain osan tyhjennettyä.
Synttärit: Kysyviä katseita ystäviltä. Ei kakkua. 7 ballerina keksiä . 5 karkkia. Sitten melkoisesti (n. 100 g) sipsiä. Vettä. Vettä. Vettä. Purjous. 
Mun kaverit, ne tietää. Tai ainakin yksi. Ei usko, että tää on mennyttä, vaikka juuri hänen takiaan niin sanon! Kun kerroin uusista juoksukengistä hän sanoi synkästi: "Älä lenkkeile liikaa". Mulla nousi pala kurkkuun. 
Tänäänkin kuntoilun jälkeen repsahdin. Kuivattuja luumuja. 4 sipsiä. Voileipä (juusto, salaatti). Illalla 5 halloumin palaa, 3 thai bitesiä, 3 perunaa. 2 palaa leipää. Purjosin. En saanu kaikkea pois. 
Ja tadaa mökillä! Olen muka kuntoillut. Lukenut hirveästi. En muka syö. En niin! Paitsi illalla. Sitte se karkaa lapasesta ja sitten oksennan. Itken ja vihaan itseäni. Joskus raapaisen ihoa kynsisaksilla. Vähän kovempaa, mutten koskaan viillä. Vihaan väkivaltaa, verta ja kipua liikaa. Ne ei saa kuulua mun elämään.
Mutta mun syömisestä on tullu ongelma. Kyllä musta tuntuu että syön ja paljon liikaakin, mutta öisin herään nälkään. Kuten nyt. Mutta... Läski olen silti.


Huomenna en syö, mä lupaan.
Ole hiljaa, valehteleva, itsekeskeinen sika.
Mutta mä lupaan...


Juuri bulimiaa mä vihaan niin paljon. Se huijaa olevansa onnistumisen merkki ja samalla tuhoaa sua sisältä ja on vielä niin tekopyhää ihmiselle, joka ei osaksi tahdo syödä siksikään, ettei kaikilla ole siihen mahdollisuutta. Joten, miksi sitten, kun saat eteesi ruokaa, et laita sitä muille talteen, et ota paljon vähempää, et anna suoraan muille, vaan purjoat sen vessanpönttöön. Niin itsekeskeistä. Niin typerää. 
Ja mä niin vihaan sitä tunnetta, kun avaan vessan oven lukon ja astun ulkomaailmaan sama, miljoonasti harjoiteltu hymy kasvoilla. Nopeasti vain pyyhkäisten suupieltä.


Mutta en mä voi itselleni mitään...
Vai voinko?
Se on niin hankalaa.

Olisi mukavaa olla vahva. Löytää taas se voima elää hengellä ja vedellä. Ilman oksentelua. Se voima on mun sisällä. Ja sen löytyminen tosi lähellä. Itse asiassa, mun täytyy vaan ojentaa käteni.
Ojensin jo. 
Se on niin paljon tuskattomampaa, niin paljon enemmän oikein. Se on mutkattomin tie maaliin.
Niin paljon puhtaampaa.


Water has a color.
Its the color of my tears,
soaked in all my sorrows,
not even visible
it appears.


Water has a color
it's the color of my smiles,
much too see through,
no matter 'bout my tries.

-minä

Tahdon jakaa erään tuskallisen jutun teidän kanssanne. Tästä mulle tuli aina vaan huonompi olo. Turhempi. Ei haluttu. Ruma. Ja taas se tapahtu mun perheen sisässä.
Miksei ne nää kuinka se sattuu?
Eikö ne välitä?
Yritän suojella niitä. En syytä. En koskaan.
Mutta monestiko tää tulee toistumaan?
Mun ei olis ollu pakko tietää.


Sain kuulla yhdessä aluksi niin mukavassa juttutuokiossa itsestäni vauvana.
Olin kuulemma ollut koominen näky.
Joo, olin normaalipainoinen.
Toisin kuin superlaiha isoveljeni :/.
Todella persoonallinen (ulkonäkö) (=outo. Samaa se tarkoittaa.)
Suuret silmät, suuri nenä, suuri suu.
Pienissä, pyöreissä kasvoissa.

"Kaikki isoa, ei voi mennä pieleen"
sanoi mummoni. <3 Liian iso syntymästään lähtien. -.-

Mutta isäni kuulemma kysyi joskus minua katsellessaan:
"Onko hän todella kaunis?"
Epäili sitä, onko oma tytär edes kaunis.

Ja nyt minulle nauretaan, kun vilkaisen jokaiseen heijastavaan pintaan.
Vaikka nyt suuret piirteet on tasoittunut (iso suu ei) ei mulle kauneuskomplimentteja satele.
"Liian laiha!" "Noi vaatteet ei istu sulle." "Et ole mikään malli." "Mitäs pullukka?"
"Miksi sä koko ajan katselet peiliin?"
Noita mä kuulen.
Katson vaan, kun blondia pikkusiskoa ylistetään. Mutta senhän isä ja äiti täällä asuu. Mä oon kai vaan muisto ennen ehjästä perheestä. Hän on nuorin että ensimmäinen. Mutta mä en halua olla kateellinen, mutta olen silti. En ole. Vähän. En. Kukapa ei haluaisi olla ihailtu?
Mulle ei päivittäin, viikottain tai edes kuukausittain kerrota "kuinka kaunis mä olen".
Mua sanotaan liian laihaksi. Vitsaillaan läskiksi. Pikkusiskoa ei piikitellä. Hän on niin hento ja hauras. 3 vuotta nuorempi.
Liian suuri syntymästään.
FF
//anteeksi selvä katkeruudenmakuinen angst. Ei oo ollu niitä parhaita päiviä :P

Voittaaksesi on sinun löydettävä ymmärrys. A.k.a 1# päivä

No, eilinen onnistumisten päivä.

Mä taidan onnistua. Päästä sinne, minne tahdon.
Ehkä joku päivä, voin halata peilin kylmää pintaa ja hymyillä. Piirtää lasin huuruun sanat "Olet kaunis".
Kävellä peilin ohi katsomatta.
Miettiä vain auringon heijastusta sielussasi.


Eilen aamulla en edes syönyt mitään. Yritin, ei tehnyt mieli. Ei tehnyt mieli.

Tänään söin vain kuivattuja luumuja, vähän salaattia ja join hurjasti vettä. Loput purjosin. Ne olin syönyt vain perheeni takia.

Kyllä mulle tuli pari kertaa nälkä ja vatsa valitti, mutta silloin mä vaan katsoin ruokaani, join vettä, tein lihasliikkeitä ja mietin peilin edessä, kuinka paljon paremmalta musta sitten tuntuu, kun olen tavoitteessani. Etsin sormillani myös luitani ja lopulta lähdin lenkille.
Oli ihanaa, kuinka luut tuntuivat sormien välissä. Oli ihanaa, kuinka kukaan ei ole vielä oikein huolestunut. 
Lenkki meni todella hyvin kotitöillä ansaituilla lenkkikengillä. Juoksin aivan varmasti 10 km. Ja verryttelin ja kävelin. Olin liekeissä :D. Illalla ehdin jo ottaa eteeni suklaa keksejä ja kaakaota, mutta toistin aiemman rituaalin ja annoin ne pikkusiskolle. Annoin. Suklaani. Pikkusiskolle!

You, my dear chocolate, are no longer my master!

Poistin "Hyvä päivä..." tekstini, koska mietin pitkään toissailtana ja ymmärsin, että olin aivan hakoteillä! "Hyvä päivä..." -tekstissäni ihanan, kauniin ystäväni synttärien kuvailemisen lisäksi olin yrittänyt selittää miksi olin saanut anoreksian ja bulimian. Syyt, jotka siinä esitin olivat vain asioita, jotka olivat satuttaneet minua. Saaneet minut tuntemaan itseni huonommaksi. Tottakai, pitkäaikainen suuri ihastus, joka päättyy selittämättä ottaa kipeää. Ihastus, joka valehtelee päin naamaa ja tanssittaa muita tyttöjä ottaa kipeää. Kännisen ensisuudelman merkitsemattömyys ottaa kipeää. Se, että sinua juuri ennen yläasteelle siirtymistä haukutaan aivan lähipiirissä lihonneeksi ja läskiksi ottaa kipeää. Tuollaiset asiat järkyttää syvästi. 
Se, että ottaa niin paljon vastuuta ja katsoo sivusta muiden kärsimyksestä, Äiti Maan hyvinvoinnista, eläintenoikeudesta ja ilon, rauhan ja rakkauden sanoman levittämisestä ottaa voimille. Se, että syyttää itseään kaikesta ottaa voimille.  Ei syö lihaa, jottei tuottaisi tuskaa. Se on hyvä päätös, mutta sitten tulee itsekäs olo, mitä tahansa syökin, kun monilla ei ole mitään. Sekin ottaa voimille. 
Se, että ymmärtää olevansa outolintu, erilainen, oudoksuttu, vääränlainen, vastatuuleenkulkija sekin ottaa kipeää ja voimille.
Loppujen lopuksi olen myös dramaqueen, liioittelija ja taiteilijamainen. 
Otan kaiken raskaasti. 
Enkä ole koskaan pitänyt itseäni kauniina, vaikka mielestäni en ole paha ihminen. Haluan, että se, että haluan hyvää kuvastuu pinnalle. Jos on laiha on niin vähän. Luut, nahka ja sydän ja sielu. On kaunis. Minun mittapuullani kaikki ovat kauniita sellaisina, kuin ovat paitsi....
Minä.
Totuus on, ettei minulla ole pätevää syytä olla anorektinen, ei kellään tarvi olla. Jokaisella on tarina ja joidenkin tarina vain sattuu saamaan tällaisia mutkia matkaan. 


"Anoreksia, tuo kevyt puhalllus, joka sotkeutuu taiteilijasieluisten tyttöjen hiuksiin ja tekee solmuja heidän sieluunsa. Kirkastaa kyyneleet. Se sanoo sinulle, "ei tarpeeksi ja silti liikaa". Se näyttää paremman paikan. Paremman minä -hahmon."


Olin jo aiemmin yrittänyt laihduttaa, mutten tosissani, vain kiinteytyä. Sitten yksi päivä jokin lopullisesti napsahti. Ensin oli se lääkärinvastaanotto, jossa minut punnittiin. 52,5 kiloa. 162 cm. Olin järkyttynyt enkä pystynyt edes valehtelemaan, kun lääkäri kysyi mielipidettäni. Sanoin : "Ainakin olen kasvanut pari senttiä...". Sen jälkeen aloin todella miettiä laihdutusta ja vihasin peilikuvaani yhä enemmän. Olin pitkään ennen lääkäriäkin mielessäni piirrellyt parempaa paikkaa, kauniimpaa minua. Minä, keijukaisena, juoksemalla kirsikanterälehtien täyttämällä polulla jattäen jälkeeni vain sulotuulahduksen. Aurinko paistaa lävitseni ja luo sateenkaaria. Minulla on lämmin.yhtenä aamuna näin lehdessä artikkelin anoreksiasta. Näin ensin vain kuvat ja ajattelin: "Voi, kuinka he ovat kauniita." Sitten näin otsikon ja järkytyin. Pistin lehden pois luettuani otsikon alla olleen lauseen "Varoitus! Jos sinä tai joku läheisesi pitää näiden kuvien esittämiä vartaloita kauniina tai tavoiteltavina kannattaa pitää silmät auki hänen tilanteestaan." Viikkoja kului pari. Olin itkenyt öitä ihastuksen takia. Olin väsynyt ja eksyksissä. Minua kohdeltiin yhä outolintuna koulussa, vaikka minulla oli ystäviä. Numeroni laskivat, vaikka todella vähäsen, minua stressasi ja en pitänyt itsestäni. Näin niin paljon pahuutta ja koitin auttaa kaikkia. Mutta voi kun en tosiaankaan pitänyt itsestäni! Muista kai parhaiten sen hetken ennen kuoroharjoituksia, kun huusin peilikuvalleni inhon vallassa. Olin miettinyt edellisenä yönä, että jos olisin kauniimpi, ei outuoudestani niin välitettäisi. (Se luulo oli jotenkin oikea..?) Istuin sängylläni juuri enne harjoituksiin lähtöä ja puristin reisiäni ja niistä tulin niin pienet. Ja minua hymyilytti. Olin päivän syömättä. Minua hymyilytti. Siitä kai ei ollut paluuta. Aloin punnita ruokani. Miettiä kaloreita , kuntoilla liikaa. Kiloja lähti, mutta kasvoin vielä pituutta. 
En nähnyt enää mitään kaunista ruumiissani. Olin ja olen epäonnistunut omissa silmissäni.
Aloin pitää blogia. 
Aika hämyisä alku. Ja jotenkin se on vaan koko ajan syventynyt. Pahentunut. Mut, en mä enää halua parantua.
 En mä halua apua, en tahdo että kukaan löytää ihmepilleriä tähän sairauteen, joka on niin julma ja samalla niin kaunis.

Begging you to love yourself,
FF (Fat or Fairy)