Paasto

Voi, minun on jälleen pysähdyttävä kysymään, mihin olen itseni jälleen ajanut.

Minä heräsin tuossa viikonalun aamuna vailla varmuutta tai suuntaa oikein mistään, yllätin itseni jopa löytämällä luokkaan ajoissa. Minä katselin sanoja uskonnonkirjan muovitetuilla sivuilla ja halkaisin niitä kirjaimiksi, koska en oikein muustakaan tiennyt, katselin luokanseiniä ja ajattelin hajottavani niitäkin – näin ajatustasolla.
Kävelin ruokalaan lounasaikaan se sama kurssikirja mukanani ja otin puoliajatuksissani kupin, kaksi, niin no, neljä kahvia ja yritin rakentaa merkityksiä sanoista, jos ei muuten, niin koetta varten. Istuin siinä yhdessä paikassa, pöydän seinänpuoleisessa päässä puolisentoista tuntia.
Lopulta minä poltin tupakkaa grillikodassa, yhä se sama kurssikirja auki ja päättelin olevani Markionin harhaoppinen kristinuskon näkökulmasta, ja sitäkin mietin, ettei tämä oikein käy, sillä nikotiini ja kofeiini saivat minut tärisemään kummallisesti ja se oli juuri nyt kun olin ajatellut piteleväni ajatuksiani kasassa, jotta ne olisi helpompi vapauttaa kirjoittamiseen – se on toivotonta kunnolla hajanaisessa mielessä.

Eihän se sitten käynyt, joten minä olen nyt opiskellut uskontoa ja filosofiaa ja saanut kummallisia ajatuksia, joita olen seuraillut häikäilemättä, olivat sitten kuinka jumalattomia tahansa.
Olen odottanut pimeäntuloa – päivänvalo ei ole kovinkaan paljon mieleeni – ja kävellyt sitten vähintään neljäkymmentä minuuttia minne sattuu.
Olen juonut loputtomasti teetä – en nyt enää kahvia, ja vain yhden tupakankin, koska puhdistuminen voisi tehdä hyvää – ja tänään söin sitten tuoretta kurkkua ja tomaattia ja salaattia, koska nekin ovat puhtaita, ja ihmettelenpä vain mistä tämä puhtaus pääsikin rappioromanttiseen mieleeni niin kovin nopeasti.

Eihän tällaisessa paastossa tarvitsisi olla mitään perusteellisen pahaa, mutta siinä on sellaisen aavistus, sillä se on niin järjestäytynyt: katsos, teen on oltava vihreää – selvällä syyllä – ja tänään minä juoksinkin, siis lenkkeilin, vaikka huonolla menestyksellä, vaikka olikin keskipäivä ja minä vihaan lenkkeilyä sääntönä, ja että minä tasantarkkaan tiedän, että tässä on nyt tullut 5050 kilokalorin vaje kolmessa päivässä.
Niin, ja se kuinka istuin uskonnonkokeen alussa paikalleni enemmänkin puolitajuisena vaipumisena kuin sinä hallittuna liikkeenä, jota kutsutaan istumiseksi. Ja se, että koskaan talven kylmyys ei ole yhtä nopeasti löytänyt sisätiloihin, tai ruokalan valot vaikuttaneet silmiäkipeyttäviltä. Kaikki tämä tuntuu melkoisen jännittävältä, tai ei jännittävältä, tyydyttävältä, sellaiselta kuin täydellisesti vieriviereen asetetut symmetriset rasiat.
 Tuo kaikki ja se, ettei minulla ole aavistustakaan milloin tästä kävelen ulos.
Päätin, ettei siitä kannata hirveästi huolehtia, etten minä tässä ole laihduttamassa, vaan puhdistumassa, enkä tässä vaiheessa nyt sitten osaa kuin kurtistaa kulmiani sille, että tiedän, että tällä ohjelmalla ensimmäinen kilo putoaa 4,1 päivässä – huomenna on ihmeellinen muutoksen hetki, mutta mitä sitten? Ehkäpä en vain ajattele asiaa sen enempää. Harmillisen usein ajattelen liikaa.
Mutta enhän minä tässä analysoi mitään, en väitä mitään, joten mieleni saa pysyä mielivataisessa hyvä on -tilassaan, sillä minä olen vain raportoinut tämän viikon tapahtumia.

Luulen, että ajattelijoiden tulisi aina harjata hiuksensa ja kammata ajatuksensa ennen kuin ryhtyvät itsenimitettyihin tai hyväksikoettuihinkin puhdistautumisriitteihin, itsepetoksen välttämiseksi.

FF
– en pidä tuosta nimimerkistä, ellei se tarkoita Fiinisti Foinikialaista tai jollakin kielellä jotain suloisen Nihilististä Täydellisyydestä, enkä nyt oikein tiedä, olkoon vaikka itseen suunnattu Faire Foutre (ransk.)

Asioita, joiden takia on vaikea nukahtaa

En minä osaa nimetä niitä, en oikeastaan. Ne ovat aavistuksia kaipauksesta, äänekkään mielen yksinäisyyttä.
Mietin kummallisia asioita, kuten sitä, kuinka vasen käteni on turha, oikealla kädelläni minä kirjoitan, poltan tupakkaa ja laitan itseni antamaan ylen, yhä uudestaan.
Sitten muistan, että juuri vasen käteni pitelee paperia tai tulitikkuaskia tai hiuksiani.

Minä kirjoitan kun minulla on ikävä. Kun vaivun epätoivoon sen edessä, kuinka ja miten tavanomaisesti syödään, kuinka ja miten minä en enää jaksaisi huolehtia ja välittää jostakin sellaisesta, jonka pitäisi tulla luonnostaan. En minä halua suhtautua ruokaan kuin paranoiaan vaipuva uskovainen, en minä tahdo viettää aikaani laskien kaloreita kuin rukouksia. En minä jaksa sellaista kiihkomielisyyttä. Ja ennen kaikkea, en minä missään nimessä tahdo olla kiinni jossain sellaisessa kuin ruumiillisuudessa juuri tällä tavalla: yksin ja taistellen iljettävän kehonkuvan kanssa.
   Se on uskomatonta, se, kuinka minä en vieläkään unohda, kuinka yhtenä hetkenä minä katselen napakoruani ja näen, että nahka on lonkkaluiden päällä, että näen suoran kaistaleen, joka johtaa alaruumiini ylä- ja alamäille ja päättyvät varpaiden kymmeneen oksaan. Näen vain, että tällainen on minun kehoni. Ja sitten räpäytän silmiäni ja se tunne vatsanpohjassa, se karmea kiristyminen, se tunne kun on pakko raapia ihoa, kuinka yht'äkkiä on muuttunut hajoamispisteessä olevaksi rakennelmaksi pehmeyttä, joka upottaa ja sumentaa katseen.
   Siinäpä yksi, minun on vaikea nukahtaa kun on alinomaan työnnettävä peittoa reisien väliin, etten vahingossakaan tuntisi niitä toisiaan vasten, kuten minun on etsittävä itsestäni vaatteiden läpi kohtia, joista ei saa kiinni, ja kovia kulmia, joita kankaat eivät pehmennä. Jos en löydä niitä, lävitseni kulkee puistatuksia, enkä osaa olla.

Niinpä juuri nyt, väsyneenä ja uneliaana, minä en saa unta ja kaipaan merirosvoja ja keveyttä, aikalailla vääriä asioita.
   Se, kuinka aina palaan kaipaamaan merirosvoja kertoo kaiketi vain siitä, kuinka kyvytön olenkaan elämään hetkessä, etsimään oman aikani satamia ja purjelaivoja, oman aikani merenkävijöitä, sillä sen sijaan saan itselleni aikaan uskomattoman kurjan olon sillä, että kuvittelen merenulapoita ja miekkatappeluita, joita käytiin satoja vuosia sitten, vaikka en edes tahtoisi miekkailla, en sillä tavalla, millaista se on oikeasti ollut.
   Se kuinka kaipaan keveyttä kertoo siitä, kuinka kehno olenkaan irtipäästämisessä, kuinka lukossa olen oman itseni kanssa, kuinka kurjan jumissa vanhoissa ajatuskuluissa ja toiveissa päivistä muutaman kahvikupillisen seurassa (siinä kaikki).

Minulla on onnekseni äänekäs mieli, joka leikkii hiljaista vähän väliä, ja minä saan kirjoitettua ja mietittyä suurempiakin asioita, mutta jos minä oksennan, tiedän nykyään, etten tee sitä minkään kovinkaan suuren edestä, ja jos minä poltan heti sen jälkeen, se on jotta voisin kokea olevani kevyt, liian kevyt ja sellainen, joka ei ole katsonutkaan ruokaa vuorokausiin ja uskoo, että siinä on kaiken vahvuuden ydin.

Kuinka surkeaa onkaan, että minä vietän päiväkausia ajatellen, enkä siltikään kehity siinä edes niin hyväksi, että osaisin muutamia kurjia ajatussyklejä purkaa.

Nukkumaan,
toivottavasti edes joku nukahtaa
FF

Minä olen yrittänyt

Minä olen yrittänyt saada lupaamaani projektia eteenpäin, olen yrittänyt itse päästä eteenpäin, ja olen yrittänyt paljon kaikenlaista siinä sivussa.

Minä olen muuttanut omilleni ja kirjoittanut paljon. Olen tavannut uusia ihmisiä ja tullut täysi-ikäiseksi. Olen melkein ensimmäisen runokokoelmani lopussa.

Minä olen alkanut tupakoida, lopettanut psykologilla käymisen, ollut humalassa ja krapulassa ja ties missä muussa ties kuinka usein. Minä olen ollut korkealla.

Ja sitten käsittämättömän matalalla.

Tiedättekö, minä yritän. Minä yritän olla onnellinen ja tasapainoinen ja kunnollinen ja parantunut.
Minä nyt en vain satu sellainen olemaan.
En minä usko, että olen enää masentunut tai syömishäiriöinen,
minun on vain joskus muistutettava itseäni siitä, että olen elossa,
ja se nyt vain sattuu käymään helposti veren vuodattamisella,
minun on saatava tuntea, että teen jotakin, että ajattelen, etten alistu,
minun on purettava pettymystä ja surua ja vihaa
ja sekin käy helposti ohuilla terillä,
ja se on niin surkuhupaisan typerää,
samoin kuin se, että luulen vieläkin olevani täysipainoinen kapina,
jos vietän viikon syömättä ja pyörryn käytävällä,
ja sitten olevani kovinkin vahva, jos sinä päivänä syön paketillisen makaroonia tai spurgusuklaata,
ja sitten oksennan ne
syön seuraavana päivänä saman verran, mutta en ehkä oksenna,
ajattelen, että minulla on kai BED
ja istun penkin reunalla ja tupakoin silmät kiinni ja kiroan italiaksi ja ranskaksi
kuvitellen itseni lihavaksi
näkymättömäksi
alastomaksi
suureksi
pieneksi
luurangoksi
pojaksi
naiseksi
sitten kävelen hautausmaalla, palaan kirjoittamaan, ajan itseni paranoiaan omalla runollani.

Sitten unohdan tuollaiset asiat,
käyn baarissa, juttelen ihmisille, ihmettelen ensilunta ja kuuntelen semipsykedeelistä musiikkia,
kirjoitan luonnosta,
kirjoitan elefanteista ja boheemeista,
rakastun – syvästi rakastunkin – runoilijoihin, jotka kuolivat sata vuotta sitten,
syön koulun vastapaistettua leipää, ostan punch punch suklaata,
puhun maailmanmuuttamisesta ja maailmanpelastamisesta ja teatterin perustamisesta,
kuuntelen muita ihmisiä, autan muita ihmisiä,
poltan vähemmän tupakkaa,
opin juomaan absintin ja rommin sijaan kaljaa,
syön muutakin kuin makaroonia
ja sitten tuntuu taas raskaalta, enkä osaa nukkua,
jokin muistuttaa minua siitä, kuinka helppoa on olla syömättä
koeviikko alkaa
ja sitten tämä katkonainen kiertokulku on palannut kohtaan, josta voi aloittaa uudestaan.

Istun penkin reunalla ja mietin, etten ole depressiossa,
että normaali oleminen on yleensäkin hiljaista, kosteaa melankoliaa,
ja että lopulta minä taidan lihoa, eikä tupakka nouse lihavilla päähän.

Mietin, etten enää koskaan kirjoita syömisestä, enkä etenkään numeroista,
ja sitten käy näin.

Kipeää tämä elämä, ja hankalaa.
Kaikkea mietinkin ja kaikesta välitänkin, niin että itken matikan kokeissa,
enkä osaa enää yllättyä kun jokin loppuu.

Going round in circles,
FF