Villi ja vitun vapaa!

Viime perjantaina tähän aikaa juomassa.
Herranjestas, en koskaan ole ollut niin sekaisin!
Koko viikon olen saanut kuulla hurjia juttuja musta t-paita kädessä, rintsikat päällä ennustamassa, puhumassa tähdistä, merirosvoista ja juomassa mistä pullosta sattuu, repimässä paperisateenkaarta ja juoksemassa pihalla huutaen "Villi ja vitun vapaa!"
Kauhein krapula ikinä. Mutta en kadu. En vaikka ilta päättyi ensimmäiseen "teleporttaamiseen" (lue: sammumiseen ja heräämiseen tajuamatta miten päätyi siihen) oksentelujen päätteeksi.
Villi nuoruus edes joskus :).
(Merimiehen juomatavat, ampiaisen viinapää.)

Muuten mitä olen tehnyt?

Huomannut, että minulla on enää vain hyvin vähän ystäviä.
Pisimpään kestänyt ystävyyssuhteeni on nyt pilalla. Olimme tunteneet 3 -vuotiaista :(.
Nyt kun hän näkee minut hän katsoo halveksuen, arvostellen, ei sano sanaakaan.
Ei puhu enää minulle.
On kyllästynyt anorektiseen, sekaiseen, hulluun ystäväänsä.
Parhaat ystäväni tuhisevat juuri nyt takanani sängyllä. Melkein itkettää, en ansaitse heitä.
Olen kamala ihminen, mutta he pysyvät.
Ja olen iloinen, salaa.

Myöskin olen kirjoittaut, romaanini edistyy hyvää vauhtia ja rakastan kirjani päähenkilöä, villiä merirosvotarta. Toivon, ettei se ole pelkkää sanahelinää, vaan jotain syvempää, suurempaa.
Myös runot ja lyhyet novellit kaappaavat minut maailmaansa.
Maailmaani.

Osastolla on niin laihoja tyttöjä nyt. Minä jäin, muut lähtivät ja tilalle tuli heitäkin laihempia (!!) tyttöjä. Minua itkettää: miksi minut laitetaan sinne katsomaan kauniita käsiä ja jalkoja, joita en koskaan saa. Mutta en kerro tunteistani, vaan kiertelen ja kaartelen, lasken pureksimistani.
Puolikasta omenaviipaletta on puraistava kymmenen kertaa.
Omahoitajalleni puhun vain perheestäni, en pysty muuhun.
Ja itken kyyneleitä, joilla on naamio.

Ja lihon, pystymättä tekemään mitään. Olen nurkkaan ahdistettu, surullinen, peloissani, enkä löydä tietä pois. Tiedän, etten näin pääse pois. Tiedän sen. Palaan vain aina takaisin ja tahdon laihduttaa uudestaan ja uudestaan, enkä löydä siihenkään syytä.
Syömishäiriö tuo järjestystä muuten niin sekaiseen ajatusmaailmaani.

Oksentelen suihkussa ja tapan hiljaa itseäni.
Vaikka tahtoisin elää, elänkö oikeassa paikassa?
Kuulunko tänne?

Jatkan, kun ajatukset selviävät.

Syö mun pää, tää tyttö räjähtää

Mitäkö olen tehnyt viime aikoina?

Syönyt, itkenyt, syönyt, lukinnut tunteet nurkkaan, syönyt, huutanut...
Ja mainitsinko jo syönyt?
Mikä kuitenkin tärkeintä: olen paennut.

Avauduin tuolle minun omahoitajalleni toissapäivänä osastolla ja sanoin kylmän varmasti, että tätä menoa en varmasti parane: en ymmärrä miksi vihaan itseäni näin, en ymmärrä miksi sairastuin anoreksiaan, en näe syitä parantua, vaikka ne ympäröivät minua ja kaikki mistä minun perheeni tai tämän osaston hoitajat välittävät on se, että syön. En kuitenkaan pysty tekemään muuta kuin syödä pakon edessä, koska vaihtoehtoja ei ole. Siispä lihon ja katson itseäni suuremmalla vihalla. *tässä kohtaa omahoitajani aina keskeyttä minut ja sanoo, ettei se ole lihomista, vaan aliravitsemustilan korjaamista, en välitä, vaan jatkan* Jos en ymmärrä näitä ajatuksia, jos en löydä niiden tummanpuhuvaa lähdettä, en pääse niistä eroon, enkä ole koskaan vapaa.
Palaan vain aina takaisin.
Noidankehään polvillani.
Kun syön, ahdistun ja ahdistus peittää mahdollisuudet ymmärtämisestä.

*Tässä kohtaa kaikki sanomani heitetään välinpitämättömällä liikkeellä nurkkaan ja sanotaan, että: "Ruoka on se ensisijainen lääke." Minä pidän tunteeni sisälläni ja käännän katseeni pois.*

Myöhemmin tämä hoitaja soitti äidilleni ja sanoi, ettei painossani ollut vieläkään tapahtunut parannusta. Että he ovat huolissaan, eivätkä usko, että tämä hoito on minulle tarpeeksi.
Että vaikutan masentuneelta.

Isäpuoleni suuttui, kun kieltäydyin jyrkästi hypnoosihoidoista, joita hän ehdotti.
En tahdo keinotekoista pilveä todellisuuteni ylle, minulla on se omasta takaa.
Äitini alkoi taas itkeä, joten suljin kaiken ulkopuolelle ja syvennyin karkumatkaani.
Vein itseni omaan maailmaani. :)

Mitä teen tämän kaiken keskellä? Minä kirjoitan rupisia sanoja, kultaisia sanoja ja merirosvotarinoita.

Olen joku muu.

If you love yourself, life seems to be easier,
FF

Transformers, robots in the sky

Mun 1. anoreksiavihko tuli täyteen TASAN, PÄIVÄLLEEN vuodessa.
11.1.12-11.1.13, Jack Sparrown naaman alle kirjoitettua kuonaa.
Nyt ostin Transformers vihon, koska pidän sitä ironisena:
olen kuin transformers: lihomista, laihtumista, syömistä, paastoamista, onnea ja surun alhaisinta alhoa
"Transformers, robots in disguise..."
Tänään syöty:

1. Kaksi kananmunaa, viipale leipää, soijamaito (1,5 dl), 1 tl margariinia, 1 viipale Kipparijuustoa        =n.280 kcal (shoot me)
2. Vegesubi (vähän jäi), amerikansinappi, juusto, tuoremehu (ei kokonaan) (200ml), cookie      =noin 455 kcal (voi jumalauta...)
3. Stevia jugurtti (Danvia), 4 taatelia  =noin 155 kcal (olispa aino ateria...)

Yhteensä: 890, juu tänään ei sitten muuta syödä, hyvällä eikä pahalla. Piste. Muutenkin kierin tuskissani, että... Onneksi kävelin paljon kaupungilla.


Eilen mun pikkusisko sanoi pysäyttävän jutun:

Minä: "Mä meen vaihtamaan pyjamaan nyt..."
PS: "Oota, mä tuun mukaan!"
Minä: "No et tasan tuu kattoon ku mä riisuudun ja pukeudun!"
PS: "Ei sulla oo mitään hävettävää!"
Minä: "Onpas!"
PS: "Eikä oo! Sä oot kaunis!"
Minä: "Lalallaallaallalaaaallaalaaa!" (Kädet korvilla sulkien ovea)
PS: "Sä vaan et osaa ottaa vastaan kohteliaisuuksia, et kuuntele niitä, ikinä..."

Se oli jotenkin liikuttavaa ja jotenkin... silmät avaavaa... Aamupaino oli 43.8, vähemmän kuin eilen.

"Vapaa" päivä

Siinä 2 faktaa, jotka sotivat toisiaan vastaan täydellisesti. (kuvat: andthatswhoiam)

Päivän fiilis: "Huokaus..."

Ymmärsitte varmaan.
Lääkärikäynti ja perhetapaaminen.
Syke oli kuulemma "vähän turhan rauhallinen" ikäiselleni (jotain 50 luokkaa...) ja sitten sanottiin vielä jotain ääreisverenkierrosta, kuukautisten poisjäämisen seurauksista, lähellä olevasta "SEVERE ANOREXIA NERVOSA" paikasta värikartalla ja lopulta:
"Välillä näkee vilauksia siitä iloisesta Helmistä, mutta välillä tuntuu liuskahtavan apatiaan."

Sitten perhetapaaminen oli yhtä kidutusta: siellä oli taas Se Hoitaja, joka laittaa suuhuni sanoja ja kysyy kysymyksiä muodostamatta kysymyslausetta. Muutenkin oli inhottavaa puhua äidin kuullen, oli kamala olo.
Sitten se kehtasi sanoa, että "osastolla menee ihan hyvin", vaikka ei se tietenkään ajattele niin! Miksei voi vaan päin naamaa sanoa: olet täysin sekaisin/nyt ei mee hyvin, kun totuus on, että eilen ryntäsin vessaan kesken lounaan ja olen yhä viimeinen ruokailuissa!
Naurettavamman tilanteesta teki se, että melkein heti perään tämä hoitaja kertoi, että painoni oli laskenut maanantai-torstai välillä ja he ovat puhuneet tiiviimmän hoidon tarpeesta kohdallani. Enkä varmasti suostu edes 5. viikkoon osastolla!
Jahas.
Pudistelin vain päätäni, kun hän sanoi painoni pudonneen. Nope, en usko. Olen syönyt niin paljon. Kyllä munkin vaaka näyttää -600g, mutta se onkin ihan huono vaaka.

Syitä hei-ryntäänpä-vessaan-kesken-lounaan-osastolla -kohtaukseen:

• Olin ollut kävelyllä parhaan ystäväni kanssa iltaa ennen ja puhuimme hiukan suljetun osaston mahdollisuudesta. Ajattelin kuuluvasti: "Kun sieltä pääsee takaisin parin kuukauden jaksolta ei varmaan ole ollenkaan kavereita jäljellä." Ystäväni reaktio: "Niin..."
• Lähetin isälleni sen viestin 5 päivää sitten. Ei vastausta. Ei mitään.Tuskinpa se haluaa enää kuulla minusta... Kaikkihan minuun ovat kyllästymässä: kukapa jaksaisi katsella rikkinäistä nukkea?
• Tiedättekö kuinka suuria annokset ovat? Jälkiruokana aina jotain öklömakeaa... Ja niin paljon ihmisiä ympärillä! Kaikki niin laihoja :( ja minä... Ahdistun siinä tilanteessa ja alan vain ajatella: "Miksi minä syön? Ruoka pilaa aina kaiken! Tyhmä tyhmä ruoka! Mene pois!"
• Unessani minulle syntyi pakkomielle: tahdon painaa 37 kiloa, tuntea tuskan matkalla ja sitten olla vihdoin kaunis, tyytyväinen. Eihän siihen ole kuin... Tällä hetkellä 6 kiloa... Päähänpinttymä jäi vaikka uni haihtui.

Vessassa vajosin lattialle nyyhkyttämään hoitajan huutaessa ovella. Pelkäsin seurauksia hetken paniikin lievennyttyä ja avasin oven.
Myöhemmin: Viha. Pettymys. Häpeä. Inho. (itseä (ja ruokaa) kohtaan)

Ruokailuissa huijaan yhä: pyyhin margariinin veitsen kautta paperiin, laimennan maitoa vedellä, en kerro totuutta ruokamääristä ja tämän hetken neronleimaukseni on t-paitapussi kolmella pinssillä valmistettuna.
En ole ylpeä.

Mutta söin tänään JÄÄTELÖÄ:
Ben&Jerry's, Apple Pie, 65,5g. Kaloreita en löytänyt!
Ahdistaa, vaikka se oli hyvää. En välitä, ahdistaa. Se oli äidin idea. Sain sen vaivoin syötyä ja nyt kaduttaa. Tuli ahmimis-purjoamis ajatuksia, mutta hillitsin ne purkalla ja ruoanpelolla. Ainakaan ei tarvinnut ottaa muuta iltapalaksi...

Ja...
Tahdon olla merirosvo.
I rest my case.

FF

Day 2, district 13

ainakin ostamani mysteerijuusto oli hyvää, vaikka en tiedä ravintoarvoja...

Älkää kysykö.
KYLLÄ joo menee mahtavasti osastolla:
eilen oksensin (turhaan) ennen lounasta, tänään tajusin kotona, että HERRAJUMALA vasta vartti sitten söin ja oksensin :(.
En juonut tänä aamuna maitoa, söin korvaukseksi vain yhden juustosiivun... JA piilotin puuroa mehutölkkiin (ei paljon).
Sylkäisin kokonaisen kasvispyörykän paperiin lounaalla enkä saanut PUNAJUURIA syötyä.
Lisäksi minulla meni TUNTI tähän ruokailuun, johon oli varattu 35 min...

Ai mitä vikaa punajuurissa? Ne on mulle yhtä kamalia kuin banaani. Toinen bulimia -triggerini. Lisäksi minulla on ällöttäviä muistoja niistä (vatsatauti...). Ahdistuin niin kamalasti katsoessani niitä lounaalla, niiden maku ja se, kun muistin miten pakotin ne ulos itsestäni... Pinkkiä möhnää uudestaan ja uudestaan... (Suosittelen ruokapöytäkeskusteluksi.)

Nyt mun on vaan pakko uskoa, että: "Kyllä tämä tästä", vaikka mielessäni näen itseni jo suljetulla... 
EI SAA OLLA PESSIMISTI.

Olisinpa merirosvo...
Seriously, mikä tää mun merirosvofetissi on? Toimintaterapiassa tein veistoksen tytöstä veneessä (innoituin pirates of the caribbeanista :D) ja kirjoitin keksimäni lauseen saveen:
 "When it's time to go, first say goodbye, then say hello."
Terapia osuus taisi kyllä olla saven notkistaminen paiskomalla sitä lattiaan.
Ainakin minulle.

Tytöt osastolla eivät ahdista, kuten olin luullut, eivät ollenkaan, vaan antavat voimia ja uskoa siihen, etten EHKÄ olekaan niin yksin, tai niin vääränlainen.
Kaikki rikki eri syistä, mutta samalla tavalla.
Etenkin yksi tyttö on erityisen... ihana :). Johtuukohan siitäkin, että olemme aina viimeisenä pöydässä? 

Savenpaiskominen oli mahtavaa ja sen päätteeksi kaikilla oli hyvä mieli ja vaihdoimme numeroita.

Jooga olisi varmaan ollut hienoa, ellei minua olisi ahdistanut niin paljon aamupalan jäljiltä ja miettiessä tulevaa lounasta. Taas kaikki tyhmä valtasi mieleni, vaikka hetkeksi nukahdinkin...
Lopuksi piti hymyillä kädet rukousasennossa ja minä mietin: "Anna anteeksi valheeni", jolla tarkoitin hymyäni.

En niinkään enää masennu huomisen päivän ajatuksesta, mutta olisihan se paljon mukavampaa, jos ei olisi aamupala-, lounas- ja välipala-aikaa :).

Oho, tänään kitarakvintetti! Olen nyt jo monta viikkoa lipunut epätodellisuudessa, epäajassa, ilman läksyjä ja todellisia velvollisuuksia (ok, ok syöminen, mutta...). Oho.

No, eilinen ei ollut parhaita päiviäni: lähdin juoksemaan, vaikka olin suunnitellut kävelyä. Juoksin ikäänkuin PAKOON. Pakoon syömistä ja ahdistusta ja todellisuutta. Ja tunsin valtavaa diversiota tähän maailmaan...

Vähän paremmin?
Huomenna ainakin.
FF

Lost in emptiness feeling full

Hei taas pitkästä aikaa,

päiväosasto jakso alkoi nyt sitten.

To be honest: I feel like a loser.

Satavarmasti läskein koko hoidossa, viimenen pöydässä aamupalalla JA lounaalla, melkein kuolin mustikkariisin edessä, panikoin sisäisesti koko ajan ja tunsin olevani taas

NIIN PALJON HUONOMPI KUIN MUUT.

Yksikin tyttö söi noin vaan, se pystyi.

Muut eivät tehneet tyhjiä lupauksia.

Ymmärsin kuinka raskaasti olin huijannut itseäni ja muita ruokasuunnitelmani kanssa.

Olin niin täynnä, en kyennyt.

Saimme tehtävän ostaa tuote katsomatta energia-/ravintosisältöjä. Minä menin ruutiin (kauppa) ja katselin juustoja. En ollut ymmärtänyt kuinka automaattista kalorien katsominen on, en todella! Jouduin hylkäämään kolme ensimmäistä, koska katsoin ne kumminkin. Lopulta otin "Kippari savustettu sulatejuusto, PAPRIKA", koska se oli nätein paketti (siinä oli laivan ruori).

Eilen kerroin isälle sähköpostitse...

On niin tyhjä olo.

Kuka minä olen?

Eilen myös isäpuoleni otti hienovaraisesti kantaa tilanteeseeni:

"Do you know what I think? I think you're enjoying this."

Se sivalsi syvältä, todella.

Hetken vain seisoin epäuskoisen haavoittuneena.

Sitten heitin omenan päin isäpuoltani ja huusin:

"That's it! I've had enough!"

Ja juoksin huoneeseeni. Nauttimaan itseinhostani. Nauttimaan siitä, että satutan läheisiäni tahtomattani.

Siinä maatessani apaattisena sängylläni silmät kyynelissä ymmärsin:

Minulla ei ole tulevaisuutta täällä.

Minä en kuulu tänne. Kuulun kauas pois, toiseen aikaan, toiseen maailmaan. 

Merirosvoromaaniin, jota kirjoitan. 

Minä en ole kai edes ihminen. Olen pala mielikuvitusta, tuulen henkäys, kirjan hahmo.

Siksi minun on kadottava, siksi kai tahdon niin kadota.

Minulla ei ole paikkaa täällä.

Paino nousee enkä kestä. Reiteni mitat ovat kasvaneet 44,5 => 45,5.

Minä käännyn pois haluamastani suunnasta. Minä aineellistun jälleen. En tahdo.

Jäin kiinni viiltelystä.

"Se on todella vakavaa, sen on nyt loputtava."

Minulle suunnitellaan tiiviimpää hoitoa,

niin kaukana olen kaikesta todellisesta. 

Minä kai vain elän omassa maailmassani ja todellisuuteni on rikki.

En tiedä miksi viiltelen, katson kuinka elämän rubiinivirrat karkaavat minusta. En hallitse sitä. Se kaikki tunne pursuaa minusta ulos, kaikki paha olo ja... Sitten kaikki on jo ohi.

En tunne fyysistä kipua,

tuska vuotaa syvältä sielusta.

En tahdo pelastusta, tahdon armahduksen.

Ehkä joku päivä parannun,

siihen asti 

yritän elää tätä hullua, rupista elämää.

Yolo? 

FF