Syö mun pää, tää tyttö räjähtää

Mitäkö olen tehnyt viime aikoina?

Syönyt, itkenyt, syönyt, lukinnut tunteet nurkkaan, syönyt, huutanut...
Ja mainitsinko jo syönyt?
Mikä kuitenkin tärkeintä: olen paennut.

Avauduin tuolle minun omahoitajalleni toissapäivänä osastolla ja sanoin kylmän varmasti, että tätä menoa en varmasti parane: en ymmärrä miksi vihaan itseäni näin, en ymmärrä miksi sairastuin anoreksiaan, en näe syitä parantua, vaikka ne ympäröivät minua ja kaikki mistä minun perheeni tai tämän osaston hoitajat välittävät on se, että syön. En kuitenkaan pysty tekemään muuta kuin syödä pakon edessä, koska vaihtoehtoja ei ole. Siispä lihon ja katson itseäni suuremmalla vihalla. *tässä kohtaa omahoitajani aina keskeyttä minut ja sanoo, ettei se ole lihomista, vaan aliravitsemustilan korjaamista, en välitä, vaan jatkan* Jos en ymmärrä näitä ajatuksia, jos en löydä niiden tummanpuhuvaa lähdettä, en pääse niistä eroon, enkä ole koskaan vapaa.
Palaan vain aina takaisin.
Noidankehään polvillani.
Kun syön, ahdistun ja ahdistus peittää mahdollisuudet ymmärtämisestä.

*Tässä kohtaa kaikki sanomani heitetään välinpitämättömällä liikkeellä nurkkaan ja sanotaan, että: "Ruoka on se ensisijainen lääke." Minä pidän tunteeni sisälläni ja käännän katseeni pois.*

Myöhemmin tämä hoitaja soitti äidilleni ja sanoi, ettei painossani ollut vieläkään tapahtunut parannusta. Että he ovat huolissaan, eivätkä usko, että tämä hoito on minulle tarpeeksi.
Että vaikutan masentuneelta.

Isäpuoleni suuttui, kun kieltäydyin jyrkästi hypnoosihoidoista, joita hän ehdotti.
En tahdo keinotekoista pilveä todellisuuteni ylle, minulla on se omasta takaa.
Äitini alkoi taas itkeä, joten suljin kaiken ulkopuolelle ja syvennyin karkumatkaani.
Vein itseni omaan maailmaani. :)

Mitä teen tämän kaiken keskellä? Minä kirjoitan rupisia sanoja, kultaisia sanoja ja merirosvotarinoita.

Olen joku muu.

If you love yourself, life seems to be easier,
FF