Villi ja vitun vapaa!

Viime perjantaina tähän aikaa juomassa.
Herranjestas, en koskaan ole ollut niin sekaisin!
Koko viikon olen saanut kuulla hurjia juttuja musta t-paita kädessä, rintsikat päällä ennustamassa, puhumassa tähdistä, merirosvoista ja juomassa mistä pullosta sattuu, repimässä paperisateenkaarta ja juoksemassa pihalla huutaen "Villi ja vitun vapaa!"
Kauhein krapula ikinä. Mutta en kadu. En vaikka ilta päättyi ensimmäiseen "teleporttaamiseen" (lue: sammumiseen ja heräämiseen tajuamatta miten päätyi siihen) oksentelujen päätteeksi.
Villi nuoruus edes joskus :).
(Merimiehen juomatavat, ampiaisen viinapää.)

Muuten mitä olen tehnyt?

Huomannut, että minulla on enää vain hyvin vähän ystäviä.
Pisimpään kestänyt ystävyyssuhteeni on nyt pilalla. Olimme tunteneet 3 -vuotiaista :(.
Nyt kun hän näkee minut hän katsoo halveksuen, arvostellen, ei sano sanaakaan.
Ei puhu enää minulle.
On kyllästynyt anorektiseen, sekaiseen, hulluun ystäväänsä.
Parhaat ystäväni tuhisevat juuri nyt takanani sängyllä. Melkein itkettää, en ansaitse heitä.
Olen kamala ihminen, mutta he pysyvät.
Ja olen iloinen, salaa.

Myöskin olen kirjoittaut, romaanini edistyy hyvää vauhtia ja rakastan kirjani päähenkilöä, villiä merirosvotarta. Toivon, ettei se ole pelkkää sanahelinää, vaan jotain syvempää, suurempaa.
Myös runot ja lyhyet novellit kaappaavat minut maailmaansa.
Maailmaani.

Osastolla on niin laihoja tyttöjä nyt. Minä jäin, muut lähtivät ja tilalle tuli heitäkin laihempia (!!) tyttöjä. Minua itkettää: miksi minut laitetaan sinne katsomaan kauniita käsiä ja jalkoja, joita en koskaan saa. Mutta en kerro tunteistani, vaan kiertelen ja kaartelen, lasken pureksimistani.
Puolikasta omenaviipaletta on puraistava kymmenen kertaa.
Omahoitajalleni puhun vain perheestäni, en pysty muuhun.
Ja itken kyyneleitä, joilla on naamio.

Ja lihon, pystymättä tekemään mitään. Olen nurkkaan ahdistettu, surullinen, peloissani, enkä löydä tietä pois. Tiedän, etten näin pääse pois. Tiedän sen. Palaan vain aina takaisin ja tahdon laihduttaa uudestaan ja uudestaan, enkä löydä siihenkään syytä.
Syömishäiriö tuo järjestystä muuten niin sekaiseen ajatusmaailmaani.

Oksentelen suihkussa ja tapan hiljaa itseäni.
Vaikka tahtoisin elää, elänkö oikeassa paikassa?
Kuulunko tänne?

Jatkan, kun ajatukset selviävät.