Day 2, district 13

ainakin ostamani mysteerijuusto oli hyvää, vaikka en tiedä ravintoarvoja...

Älkää kysykö.
KYLLÄ joo menee mahtavasti osastolla:
eilen oksensin (turhaan) ennen lounasta, tänään tajusin kotona, että HERRAJUMALA vasta vartti sitten söin ja oksensin :(.
En juonut tänä aamuna maitoa, söin korvaukseksi vain yhden juustosiivun... JA piilotin puuroa mehutölkkiin (ei paljon).
Sylkäisin kokonaisen kasvispyörykän paperiin lounaalla enkä saanut PUNAJUURIA syötyä.
Lisäksi minulla meni TUNTI tähän ruokailuun, johon oli varattu 35 min...

Ai mitä vikaa punajuurissa? Ne on mulle yhtä kamalia kuin banaani. Toinen bulimia -triggerini. Lisäksi minulla on ällöttäviä muistoja niistä (vatsatauti...). Ahdistuin niin kamalasti katsoessani niitä lounaalla, niiden maku ja se, kun muistin miten pakotin ne ulos itsestäni... Pinkkiä möhnää uudestaan ja uudestaan... (Suosittelen ruokapöytäkeskusteluksi.)

Nyt mun on vaan pakko uskoa, että: "Kyllä tämä tästä", vaikka mielessäni näen itseni jo suljetulla... 
EI SAA OLLA PESSIMISTI.

Olisinpa merirosvo...
Seriously, mikä tää mun merirosvofetissi on? Toimintaterapiassa tein veistoksen tytöstä veneessä (innoituin pirates of the caribbeanista :D) ja kirjoitin keksimäni lauseen saveen:
 "When it's time to go, first say goodbye, then say hello."
Terapia osuus taisi kyllä olla saven notkistaminen paiskomalla sitä lattiaan.
Ainakin minulle.

Tytöt osastolla eivät ahdista, kuten olin luullut, eivät ollenkaan, vaan antavat voimia ja uskoa siihen, etten EHKÄ olekaan niin yksin, tai niin vääränlainen.
Kaikki rikki eri syistä, mutta samalla tavalla.
Etenkin yksi tyttö on erityisen... ihana :). Johtuukohan siitäkin, että olemme aina viimeisenä pöydässä? 

Savenpaiskominen oli mahtavaa ja sen päätteeksi kaikilla oli hyvä mieli ja vaihdoimme numeroita.

Jooga olisi varmaan ollut hienoa, ellei minua olisi ahdistanut niin paljon aamupalan jäljiltä ja miettiessä tulevaa lounasta. Taas kaikki tyhmä valtasi mieleni, vaikka hetkeksi nukahdinkin...
Lopuksi piti hymyillä kädet rukousasennossa ja minä mietin: "Anna anteeksi valheeni", jolla tarkoitin hymyäni.

En niinkään enää masennu huomisen päivän ajatuksesta, mutta olisihan se paljon mukavampaa, jos ei olisi aamupala-, lounas- ja välipala-aikaa :).

Oho, tänään kitarakvintetti! Olen nyt jo monta viikkoa lipunut epätodellisuudessa, epäajassa, ilman läksyjä ja todellisia velvollisuuksia (ok, ok syöminen, mutta...). Oho.

No, eilinen ei ollut parhaita päiviäni: lähdin juoksemaan, vaikka olin suunnitellut kävelyä. Juoksin ikäänkuin PAKOON. Pakoon syömistä ja ahdistusta ja todellisuutta. Ja tunsin valtavaa diversiota tähän maailmaan...

Vähän paremmin?
Huomenna ainakin.
FF