Salaa bloggerissa

Toinpa älypuhelimen lomalta osastolle ja päätinpä nyt kirjoittaa.

Ulkoisesti olen rauhoittunut, vaikka mieleni on yhä villi ja dramattinen sekä täynnä epätoivoa ja etsintää.
Kuitenkin , olen jälleen vahvistanut mieltäni ja näen tärkeitä asioita ympärilläni, olen taas hieman vähemmän epätoivoinen, huomaan jälleen toivovani parantavani maailmaa.

Silti itken joka kerta, kun minulta kysytään kehostani.
Epäilen jo, ettei minun olisi pitänyt syntyä ihmiseksi laisinkaan, niin vieras on tämä keho minulle.
En ymmärrä tai kykene rakastamaan sitä... Ehkä minun olisi pitänyt olla lintu, ja nyt mieleni ontot linnunluut eivät kestä ihmiskehon painoa.

Somaattisesti puhuen olen enää "alipainoinen", keltainen värikartalla. Siitä on kiittäminen jälleen kerran karmeaa nenämahaletkujaksoa, jonka loppuvaiheessa murruin uudestaan.
Välillä kaipaan siniseen, vaikka tiedän sen typeräksi, eihän mikään todella ollut paremmin silloin kuin nyt.
Oli kai vain helpompi sulkeutua omaan maailmaansa...

Lopetin omin lupineni seroquelin syömisen, sillä se oli todellista myrkkyä mielelle.
Muutaman päivän - myrkyn poistuessa ja poistuttua kehostani - tunsin kummallisia vieroitusoireita huimauksesta ja väsymyksestä itkuisuuteen. Kuitenkin huomaan nyt muutaman viikon jälkeen, kuinka paljon helpompi minun on kirjoittaa ja yleensäkin tuntea asioita, itkeä tai iloita jostain pienestä asiasta, kuten tanssinäytöksen valokuvaamisesta.

Vietin muuten nuoriso-osaston sulun aikuisten puolella (t10) ja haluan nostaa hattua ja ylistää siellä toipuneiden syömishäiriöisten mielenvahvuutta! En voi varmuudella sanoa, että olisin kyennyt samaan...
Kukaan ei valvonut ruokailuja ja roskis oli aivan vieressä! Söin tuskin mitään kahteen vuorokauteen suljetulla osastolla!
Kuitenkin kokemus osoitti jälleen kerran, kuinka paljon helpompaa on olla syömättä kuin syödä, elää ja olla...

Lopuksi runo:
Sairaalan kuva

Sinä sairaala viherseinäinen
Ilmassas tupakan katku,
sinä kylkihäkki luottavainen,
sisälläs ihmisten sydän!

Sinä salliva, venyvä lihas,
lämmin ja myöntyväinen,
sydämessäs syöpä raskas,
jo hajoat, tunnetko sen?

Vaan kiillosta silmies suurten
ei kukaan uskoa vois,
et alla parantolan kyltin
pesä sairauden petojen ois!

Tämä sairauden luvattu maa,
peto uhrillaan mässäillä saa,
Myrkky veressä uhrin;
pedon hammas vie euforiaan!

---

Make a difference,
FF

Jotenkin rankkaa kirjoittaa

Eli ehdin olla kaksi kuukautta kotona, sitten jouduin taas osastolle.
En kai syönyt tarpeeksi, opiskelin liikaa, pullotin ehkä liikaa tunteitani, niitä negatiivisia, mietin liikaa itsemurhia ja muita vastaavia, uskottelin itselleni, ettei ihminen tarvi MITÄÄN kuin hengen ja veden elääkseen. Aloin viillellä enenmmän. Lopulta myös kuristaa itseäni. Olin lähdössä mutta myös niin jumissa.

Lopulta tuli burnout. (17.9.13)

Se oli kamala kokemus.
Jälkeenpäin ajatellen kiehtova, sillä lähentelin psykoosia, mutta sillä hetkellä
vain kamala.

Minä haistoin hyvyyden joka mätäni taivaalla jumalien haudassa.

Koeviikko, syömättömyys, elämiseen kyllästyminen, stressi, syömisten välttäminen, huijaaminen, ystävieni minusta kantelu... Se vain kaatui päälle.

Ensiapuun.
Vaaleanpunaista rauhoittavaa.

Seuraava aamu ei ollut paljon parempi. Yhä sekaisin, istuin sängylläni, minun olisi pitänyt olla psykologian kokeessa, itkin sitä, ettei äiti päästänyt, olin ilman housuja, luin biologiaa ja viiltelin reittäni.

Minut vietiin polille, omahoitajalleni. Punnittiin, paino yhä tippunut.

Yhtäkkiä olinkin jo osastolla, lyömässä päätäni seinään ja parkumassa.

Pakkolääkitys, paino yhä laski, nenämahaletku.

Jatkan joskus.

Voi voi.
FF

</3</3</3</3</3</3</3avaan silmäni vain nähdäkseni, olen tuntematon</3</3</3</3</3</3</3</3</3</3</3</3</3</3</3</3</3</3</3</3</3</3</3</3</3</3</3</3</3</3</3</3</3</3</3</3</3unelmat tuivertavat olemuksellani, joka tuntuu niin ontolta</3</3</3</3</3</3</3</3</3</3</3</3</3</3</3</3</3</3</3</3</3</3</3</3antakaa minun olla</3</3</3</3</3</3</3</3</3</3</3</3</3</3</3</3</3</3</3</3</3</3</3</3</3</3</3</3</3</3</3</3</3</3</3</3</3</3</3</3</3</3</3</3</3</3</3</3osastolta mukaan vain 6 kiloa lisää. </3</3</3</3</3</3</3</3</350.5kg/164com</3</3</3</3</3</3</3</3</3</3</3</3</3</3</3</3</3</3</3</3</3</3</3</3</3</3</3</3</3</3</3</3</3</3</3</3</3</3</3</3</3</3</3</3</3</3</3</3</3</3</3</3</3</3</3</3</3</3</3</3LIHAVA ÄMMÄ!</3</3</3</3</3</3</3</3</3</3saakaa se lopettamaan</3</3</3</3</3</3</3</3</3</3</3</3</3</3</3</3</3</3</3</3</3</3</3</3</3</3</3</3</3</3</3</3</3</3</3</3</3yksinäisyys on oikein, lihavuus on väärin. Lihavuus minussa on kuva kaikesta pahasta.</3</3</3</3</3</3</3</3</3</3</3</3</3</3</3</3</3</3</3</3</3</3</3</3</3</3</3</3</3</3</3</3</3</3</3</3</3</3</3</3</3</3</3</3</3</3</3</3</3</3</3</3</3</3</3</3</3</3</3</3</3</3kun suljen silmäni, astun unelmiini, uniini</3</3</3</3</3</3</3</3se tekee minut surulliseksi </3</3</3</3</3</3</3</3</3ne näyttävät minulle asioita, joita en koskaan tule saamaan
</3</3</3</3</3</3</3</3</3</3</3</3</3</3</3</3</3</3</3</3</3</3</3</3</3</3</3</3</3</3</3</3</3</3</3</3</3</3</3</3</3</3</3</3</3</3</3</3</3</3</3</3</3</3</3</3</3</3</3</3</3</3</3</3</3</3</3</3</3</3</3</3Saisinko luvan rakastaa?</3</3</3</3</3</3</3</3</3</3</3</3</3</3</3</3</3</3</3</3</3</3</3</3</3</3</3</3</3</3</3</3</3</3</3</3</3</3</3</3ET!ET!ET!ET!</3</3</3</3</3</3</3</3</3</3</3</3</3</3</3</3</3</3</3</3</3</3</3</3</3</3</3</3</3</3</3</3Olenko edes ihminen?</3</3</3</3</3</3</3</3</3</3</3</3</3ET</3</3</3</3</3</3</3</3</3</3</3</3Olen peloissani</3</3</3</3</3</3</3</3YÖK</3</3</3</3</3</3</3</3</3</3</3</3</3</3</3</3</3</3</3</3</3</3</3</3</3</3</3</3</3Huudan sisäisesti ja se vuotaa minusta valheellisina hymyinä</3</3</3</3</3</3</3</3</3</3</3</3</3</3</3</3</3</3</3</3</3</3</3</3</3</3</3</3</3</3</3</3</3</3</3</3</3</3</3</3</3</3</3</3</3</3</3</3</3</3</3</3</3</3</3</3</3</3</3</3</3</3</3</3</3Näen meren särkyneitä sydämiä, jokainen niistä minun. Nyt tai tulevaisuudessa</3</3</3</3</3</3</3</3</3</3</3</3</3</3</3</3</3</3</3</3</3</3</3</3</3</3</3</3</3</3</3</3</3</3</3</3Minä toivon kuolemaa, joka ei koskaan saavu</3</3</3</3</3</3</3</3</3PELKURI</3</3</3</3</3</3</3</3</3</3</3</3</3</3</3</3</3</3</3</3</3</3</3</3</3</3</3</3joku sulki pakotieni</3</3</3</3</3</3</3</3</3</3Minä pystyin jo tuntemaan sen:nälkäkuoleman kauniine kasvoineen</3</3</3</3</3</3</3</3</3</3</3</3</3</3</3</3</3mutta se ei ole täällä</3</3</3</3</3</3</3olen niin yksin</3</3</3</3</3</3</3</3</3</3</3</3</3</3</3</3</3</3</3</3</3</3</3</3</3</3</3</3</3</3</3</3sanoissa suru, totuus ja olemassaolo</3</3</3</3</3</3</3</3</3</3</3</3</3</3</3</3</3</3</3</3</3</3</3</3</3</3</3</3</3</3</3</3</3</3ei elämää</3</3</3</3</3</3</3</3</3</3</3</3</3</3</3</3</3</3</3</3</3</3</3</3</3</3</3</3</3</3</3</3</3</3</3</3</3tulevaisuus on sumun takana</3</3</3</3</3</3</3</3</3</3</3</3</3</3</3</3</3</3</3</3</3</3</3</3</3</3</3</3</3</3</3</3</3</3</3</3</3</3ei enää</3</3</3</3</3</3</3</3</3</3</3</3ei enää</3</3</3</3</3</3</3</3</3</3sisarystävävanhempikukavaansinä</3</3</3</3</3</3</3</3</3</3elämä on liikaa</3</3</3-3-</3-2-</3-1-</3-0-</3</3
Ei enää.

Confusedom

Välillä tuntuu, kuin kaikki olisivat sitä mieltä, että olen täysin ok ja työntävät minua pois osastolta.
-I'm fine with that.
Välillä taas tuntuu, kuin he kiristäisivät yhä vain otettaan ja tahtovat pidempää ja pidempää hoitojaksoa.
-Örrrmmhahjad.... I'm confused.
En itse tiedä mitään.
Paitsi juuri nyt sen, että rakastan juoksemista, vaikka en saisi.
Kaikki on kielletty, vähitellen vähemmän kuin ennen.
On ihanaa juosta, kunnes keuhkot halkeaa.

(Pian taas lomalle.)

FF

Hei pitkästä aikaa!

Kuten saatatte arvata, olen viettänyt viimeiset lähes 9 viikkoa osastolla ja tämä on ensimmäinen kunnon lomani (la-su). Niin, lumi suli, kevät tuli ja minä seurasin ikkunan takaa, vuoroin nenämahaletkussa, vierihoidossa ja lopulta niistä eroon päässeenä. Masennuskin minulle on ehditty diagnosoida. 

Mutta nyt, on niin paljon kerrottavaa, mutta ei tarpeeksi aikaa, joten tässä haaste, josta on kiittäminen Aadaa ( ja alunperin sain sen myös Annalta , mutta siihen se sitten jäikin, anteeksi :3).  (Haastan blogit mahd pian!)

11 Asiaa minusta:

1.Nimeni on Helmi, olen 16 vuotta ja 8 kuukautta vanha.
2.Rakastan kirjallisuutta. Vietän suuren osan päivistäni lukien ja kirjoittaen.
3.Hermann Hesse ja John Irving ovat kirjallisia esikuviani.
4.Minua on niin pitkään kutsuttu lyhyeksi, etten edes nyt -164 cm pitkänä- ole päässyt siitä mielikuvasta eroon.
5.Olisin halunnut elää 1600 -luvulla, 1800 -luvulla, 1920 – tai -60 -luvulla, en tunne kuuluvani tähän aikaan, maailmaan tai edes omaan kehooni. Oli suurenluokan erehdys, että synnyin tänne, täysi vahinko.
6.Olen ollut nuoriso-osasto T19:lla nyt 8 viikkoa ja 6 päivää, huomenna kello 12 keski-päivällä tulee täyteen tasan 9 viikkoa.
7.Lempikukkani on ”L'oeil du jeune fille”, ranskaa ja tarkoittaa nuoren tytön silmää. Sen värit ovat oranssi ja viininpunainen ja sen reunat ovat epätasaiset.
8. Tulevaisuus on minulle valas, niin ilmaisen asian, tai tarkemmin valaan maha, en tunne olevani muuta kuin tuuliajolla ajelehtiva höyhen.
9. ….silti minulla on toiveita tulevaisuuden varalle: kirjailija, ulkomaan kirjeenvaihtaja-maailmanparantaja-meribiologi. En tahdo juurtua minnekään, matkata ja nähdä, jos tänne jään.
10. Kutsun anoreksiaan kuolemista kristallitaivaaksi. On päiviä, jolloin en toivo muuta.
11.Useat unelmani ovat lähes mahdottomia toteuttaa, unelmoin yhä edelleen lentämisestä, aikamatkailusta, olisin halunnut olla tutkimusmatkailija tai vaikka merirosvo ja kaikista hulluin unelmani on, että olisin halunnut pelastaa maailman. Nyt en saa edes laihduttaa. Joten lopulta toivon, etten olisi ihminen ollenkaan, vain sana, sellainen, jolla on useita merkityksiä ja sitä käytetään usein ja vapaasti, tai ehkä sellainen, joka on niin hieno, että sitä käytetään vain harvoin ja harkiten.

1.Mikä olisi parasta mitä ensi kesänä voisi tapahtua? - Pääsisin lomalle, enkä homehtuisi T19:lla ja Kokkolassa. Olisi pitkät päivät ja vapaus. Ja koulu olisi enää menneisyyttä.

2. Mikä on lempi elokuvasi? - Pidän monista hyvistä elokuvista, joten tässä vaikka top 3: Black Swan (täydellisyys on siinä niin raastavasti esitelty), Hachiko(itken itseni aina uneen sen nähtyäni) ja Pirates elokuvat (ei saa nauraa, tulee aina seikkailufiilis).

3. Entäpäs lempi ruokasi? - …...............................minä en enää pidä ruoasta, minulla on liikaa negatiivisia ajatuksia sen päällä. Se on surullinen totuus. Osastojakso on pahentanut tilannetta, jollakin tavoin ja toivon, että voisin olla kokonaan syömättä, tai jos ei niin vaikka juoda 3 nutridrinkkiä päivässä tai laittaa itselleni nenämahaletkun takaisin. Ei tarvitsisi syödä.

4.Jos saisit juuri nyt muuttaa yhden asian itsessäsi pysyvästi, mikä se olisi? -Tahtoisin olla viisaampi, niin, että kykenisin pysähtymään ja hengittämään tätä hetkeä, enkä enää pyörisi ympyrää, lentäisi ja tippuisi, toivoisi kuolemaa, toivoisi kaikkea muuta kuin tätä elämää. Olisin osa elämää, elämän keskellä.

5. Nolointa mitä olet tehnyt? -Huih niin monta noloa hetkeä, jotka tahtoisin poistaa, mutta eräs kännisekoilu tuli nyt mieleeni. Painoin silloin 43.0 kg, kun tämä tapahtui ja saatatte tietää, miten painolukemat vaikuttavat alkoholin vaikutuksiin. Ensimmäisen shotin jälkeen alkoi päässäni hiljalleen surrata, mutta minä en lopettanut, en tosiaan, en välitänyt rajoistani. Join kolmasosan Jägermaister pullosta, ja ties kuinka paljon kaikkia mahdollisia yli 40% juomia. En enää muistanut oliko paita päällä vai ei (ei ollut) oliko kesä vai talvi (talvi) ja juoksin huutaen pihalla: ”MÄ OON VILLI JA VITUN VAPAA!” ja sanoin tuntemattomille suutelevani heitä (mitä en onnekseni tehnyt), rakastin kaikkia ja en ketään, lauloin merirosvolauluja, joinjoinjoin, filosofoin tähdistä, oksensin PALJON ja sammuin enkä toennyt aamulla mistään mitään ennen kuin kaverini kertoivat. En ole muuten sen jälkeen juonut ja voi häpeä. En voi uskoa tuota minuksi, mutta toisaalta... Se oli vain elämää ja nuoruutta, joten.

6.Mitä sinulle tulee ensimmäisinä mieleen sanoista anoreksia ja bulimia? -Ikävuoteni 15 ja 16. Lohdutonta itkua ja mustia hetkiä, joista ei ole poispääsyä. Euforian tunteita jääkylmänä omassa kehossani. Väsy, raskas väsy ja yksinäisyys, jota mikään ei riko ja jota minä en edes halua rikkoa. Lohtu, koti, taivas, helvetti, vaara ja tuho.

7.Asia, mikä tekee sinut todella onnelliseksi? - Vapaus, matkailu, se hetki, kun kone lähtee ilmaan, juna liikkuu tai laiva irtoaa täristen satamasta. Ja kirjallisuus, sanat, jotka eivät lopu.

8.Kumman valitsisit? Lihoa 25kiloa, vai menettää toinen kätesi? -Jos saan pitää oikeasn käteni. Kirjoittamoinen on kuitenkin tärkein. (Voisin oppia vasenkätiseksikin.) Voi Luoja.

9. Jos joku nyt tosissaan tarjoaisi sinulle mallisopimusta, ottaisitko sen vastaan? -Kokemuksen vuoksi, miksipä ei? Mallinuralle en silti haluaisi juuttua ja mieluiten olisin esim. PETAn tai The Bodyshopin malli. Turkiskuvauksiin en suostuisi.

10. Mikä on kengännumerosi? :D¨ -39/40 riipuen kengästä. Olen oikea metrijalka pituuteeni nähden.

11. Suosikki esineesi? -Kirjoituskoneeni Olivetti studio 45, vuosimallia -82, mintunvihreä, mekaaninen. Myös kaikki kovakantiset kirjani ja lasinen sulkakynäni.

Ja ne kuuluisat 11 kysymystä:

1. Minkä ikäinen olet?

2. Mikä maa on ajatuksissasi kaunein?

3. Millä vuosikymmenellä/-sadalla haluaisit käydä/elää?

4. Joku tulevaisuudensuunnitelma/haave?

5. Lempimusiikkiasi?

6. Käytätkö jotain sanontaa/sanaa erityisen usein?

7. Pitkät vai lyhyet hiukset? Miksi?

8. Paras lukemasi kirja?

9. Kumpi: ikuinen kesäloma vai ikuinen talviloma?

10. Olisiko ollut hienoa ratsastaa dinosauruksella? 

11. Oletko kuullut kun käki kukkuu?

yö on viherlevää

Voi sunnuntai!
Huomenna on lääkärin arvio, jonka perusteella voin
a) pysyä koulussa
b) päätyä osastolle
c) päätyä päiväosastolle.
Luulisin, että jään junnaamaan paikalleni, kunnes kuolen tai pyörryn koulussa tai jotain. Jos sellaista ikinä tapahtuu. Pyörin ympyrää. Päiväosastolle EN MENE. Se oli kamalaa, turhaa ja rasittavaa. Mulla ei oo koskaan ollu niin stressi päällä. Säikyin kaikkea ja höpötin itselleni sängyssä pystymättä nukahtamaan. Osasto voi ei, mutta olisiko se muka pahempi, kuin tämä vankila, jota komppaavat ärsyttävän ylihuolehtivat vanhemmat, äiti, joka on sekoamispisteessä ja agressiivisesti suuttuva isäpuoli?
Oikeasti tahtoisin pois.
Palmujen seuraan,
palmujen, koska niitä odotin lapsena vuodesta toiseen koneen laskeutuessa.
Ja Karibialle, koska se kuvastaa vapaudenkaipuutani.
Toisaalta kylmään, loskaiseen asfalttiviidakkoon, koska se kuvaa elämää ja taistelua, sitä, että elääkseen täytyy tehdä muutakin kuin maata ja totella, kerjätä, kun käsketään.
Mutta se ei näköjään ole heidän listallaan vaihtoehto.
WISH ME LUCK!

FF

Tämä

Tänään labrat, sydänfilmi ja perhetapaaminen.
Vihaan perhetapaamisia.
Niissä kaikki ymmärretään väärin, valehdellaan ja kaunistellaan SEKÄ suurennellaan asioita.

Tällä viikolla paino:
Ma: 46.3 kg
Ti: 45.5 kg
Ke: 45.4 kg
To: 45.0 kg
Onnistumisia/epäonnistumisia.

Maanantaina koulukuntoani tulee ihana koululääkärimme arvioimaan. Sanoo sitten somaattisen puolen perusteella, voinko jatkaa, vaiko meinaanko jo kuolla.
Vaarana on joutua osastolle, taas huojun tässä veitsen terällä.

Toisaalta ymmärrän, että osasto olisi minulle luultavasti suureksikin avuksi, mutta... En ole varma VIELÄKÄÄN kaipaanko apua. Tahdon saada vastauksia ensin, tahdon löytää merkityksen tälle kaikelle.

Tiistai oli kamala päivä. En syönyt kovinkaan paljoa ja olin kummallisen väsynyt. Silmämunani olivat keltaiset, huuleni rohtuneet ja kynteni todella siniset. Kämmenselkieni iho oli "marmoroitu", väriltään sinipunainen ja sormeni olivat valkeat ja kylmät. Kemian tunnilla nostin päätäni ja luulin kupsahtavani siihen.
Tällaista elämää täällä.

Tänään olen oksentanut kahdesti ja piilottanut jo kaksi voileipää.

Haluan muuten kertoa, että olen sensuuria vastaan ja naurettavasti sensuroin itseäni pari tekstiä sitten.

Miksi pitäisi sensuroida?

Koska on pakko. Kuinka kurja maailma.

Mitähän ihmettä taas?
FF

600 kcal

... täyttää paaston ehdot ja on noin 3-4 osa energiantarpeesta.
Ja minä söin tänään 600 kaloria.
Se ärsyttää minua hieman.
Ärsyttää herätä kymmentä vaille seitsemän ja jännittää että onnistuuko huijaaminen tänään.
Oikeasti JÄNNITTÄÄ. Vatsanpohjassa kihelmöi.
Sitten on niin helpottunut, kun saa puuron pois silmiensä edestä, papereihin.
Koulussa ollaan muka niin reippaina ruokalassa ja syödään se yksi pinaattilätty.
Sekin on taistelu. Kamalinta on linjastolle kävely.
Päivän lopussa ollaan vihaisia maailmalle.
Vihaisia ihmisille, jotka käskee.
PAH!
Naurettavaahan se on.
Minulle on luvattu rommipulloja, konsertteja, matkoja, pitkiä öitä parantumisesta.
Paras tarjous on nimeltään elämä, mutta mitä minä teen?
Huijaan punnituksissa ja laihdutan.

Hullua, eikö?

(En uskalla vieläkään kertoa tänne aivan kaikkea.)

Puolikiloa viimeviikosta, mutta kuukausi sitten oli samoin.
Mä pelaan oikeaa venäläistä rulettia.

Olen...

tehnyt paljon sellaisia asioita, joita kunnon kansalainen ei saisi tehdä.
Toisaalta en ole koskaan väittänyt olevani kunnon kansalainen.
Silti valtio väen vängällä hassaa rahojaan minuun, jotta parantuisin ja alkaisin sille tuotteliaaksi yksilöksi.
Oikein naurattaa, kun mietin niiden pettymystä.
Saatan parantuakin, mutta Yhteiskunnan Tuottelias yksilö en tule koskaan olemaan.

"Sry."

Olen oksenteleva, laihduttava, hullu.
Olen rommia, kaikenlaisia matkoja (;)), karkaamista, merirosvoutta ja kaikkea mitä ette haluaisi minun ajattelevan ajatteleva, oksenteleva, laihduttava hullu.
Paras, mikä minusta voi tulla on rommia, kaikenlaisia matkoja (;)), merirosvoutta ja kaikkea mitä ette haluaisi minun ajattelevan ajatteleva karannut hullu. (Joka kirjoitti kirjansa valmiiksi.)

Hullu on absurdi käsite.

"Are you mad?"

Ette te varmaan haluais tietää...

No niin, mitä on tapahtunut?
Sinä päivänä, 8.2.13, masennuin, enkä jaksanut kirjoittaa:
päiväosastojaksoa pitkitettiin (alkaen heti)
ja minut laitettiin jonoon osastolle.
Kaikki argumentit, kaikki, mitä olin suunnitellut sanovani, jos se tilanne tulisi eteen katosivat, millään ei ollut väliä. Oli vain vaaleanpunainen matto.
Kesken viikon minulle ehdotettiin mielialalääkitystä, mutta kieltäydyin kunniasta.
Kuitenkin viikon lopulla minut potkittiin pois päiväosastolta, koska se ei kuulemma hyödyttänyt yhtään mitään, mutta ellei tilanteeni äkisti romahtaisi he eivät voisi laittaa minua jonon ohi osastollekaan.
Minä olin helpottunut, mutta äitini sai sekokohtauksen.
Palasin kouluun viikkoa ennen hiihtolomaa ja ensimmäisenä koulupäivänä söin 129 kcal. Sain paniikkikohtauksen koulun ruokalassa ja juoksin pikapikaa kolmannenkerroksen vessaan ja vajosin lattialle kylmän hien kihotessa kehooni.
Viikonloppuun mennessä painoni oli tippunut yli kilon ja äiti ja omahoitaja saivat sätkyn, mutta se jäi sitten onneksi siihen, sillä en kuitenkaan palannut "vaaleansiniselle alueelle" = severe anorexia nervosa -alueelle, vaan pysyin "vihreällä"= anorexia nervosa, joille kummallekkin nauroin.
Hiihtoloma oli järkytys: koko viikko mökillä -> pakko syödä. Sorruin kerran ahmimaan ja säikähdin, kun en millään päässyt vessaan, joten otin puolivahingossa yliannostuksen laksatiiveja. Muuten viikko meni yllättävän hyvin.
Tunsin motivaationi tipahtavan, kun omahoitajani sanoi, että näytän paremmalta, kuin viikko sitten. Minä tiesin sen tarkoittavan, että olen lihonut ja yritin saada itselleni kamalaa perheessäni riehuvaa vatsaflunssaa, mutta se ei ihme kyllä iskenyt minuun. Saattoi johtua siitä, että skippasin taas suurimman osan aterioista.
Minulla oli kerran mahdollisuus oksentaa, kun olin pihalla, mutta äkkiä sainkin sanottua itselleni, että: "Ei. Lopeta hetkeksi, on pahempiakin asioita, kuin olla normaalipainoinen."
Seuraavana päivänä sain syötyä kouluruokalassa puolikkaan perunaa.
Seuraavana aamuna onnistuin syömään suklaamannapuuroa.
Illalla tein vegaanimuffineita (vähäkalorisia kylläkin), joissa korvasin kananmunan banaanisoseella. Minä todella söin yhden, vaikka jätinkin sitten iltapalan kokonaan pois.
Tänään mittasimme pulssin, joka oli tippunut 63:sta 46:een. Samoin verenpaine oli matala ja labroissa näkyy huono hapensaanti.
Tänäänkin olen syönyt vain:
-lusikallisen veteenkeitettyä puuroa
-kämmenellisen pakastesoijarouhetta
-3 salmiakkia

Mutta minä olen vähän parempi... vaihtelevasti. En kestä ajatusta painonnoususta ja välillä häpeäkseni kaipaan laihduttamista. Lisäksi olen aivan mahdoton, mutta ehkä en nyt kerro siitä tarkemmin (pidän siitä). Kuitenkin oksentelu on vähentynyt huomattavasti: tälläkin viikolla vain 2 kertaa! Lisäksi olen ymmärtänyt, etten voi jatkaa näin, etten ole poikkeus sääntöön, joka on, ettei ilman ruokaa voi elää. Yritän potkia itseäni ymmärtämään, että ei ole järkeä tapattaa itseään laihuuden vuoksi. Ei ole. Ei varmasti ole.

Mutta elossa oleminen on tylsää, jos unohtaa elää.

Elä unelmoiden, kunnes elät unelmaasi. Ja piste.

(En paina enää 42.5 kg, mutta yritän olla haikailematta sinne.)

captain of the ship called Life,
FF

Se on...

ohi. Päiväosastojakso loppui eilen, mutta kahden tunnin kulutua saan kuulla oikean kohtaloni.

Karkaan vielä joku päivä ja opin elämään.

Assasin a la jeunesse

Ei nukuta!
Mä haluun tekosyyn laittaa mun sähkönsinisen mekon päälle ja kapinoida!
Mä haluun nuolaista elämän suolaista pintaa!
Herätä hetkeksi mun horroksesta ja astua ulkopuolelle mun lasimaailmasta.
AAAA! MÄ HUUDAN!
Kuuleeko kukaan?

Villi ja vitun vapaa!

Viime perjantaina tähän aikaa juomassa.
Herranjestas, en koskaan ole ollut niin sekaisin!
Koko viikon olen saanut kuulla hurjia juttuja musta t-paita kädessä, rintsikat päällä ennustamassa, puhumassa tähdistä, merirosvoista ja juomassa mistä pullosta sattuu, repimässä paperisateenkaarta ja juoksemassa pihalla huutaen "Villi ja vitun vapaa!"
Kauhein krapula ikinä. Mutta en kadu. En vaikka ilta päättyi ensimmäiseen "teleporttaamiseen" (lue: sammumiseen ja heräämiseen tajuamatta miten päätyi siihen) oksentelujen päätteeksi.
Villi nuoruus edes joskus :).
(Merimiehen juomatavat, ampiaisen viinapää.)

Muuten mitä olen tehnyt?

Huomannut, että minulla on enää vain hyvin vähän ystäviä.
Pisimpään kestänyt ystävyyssuhteeni on nyt pilalla. Olimme tunteneet 3 -vuotiaista :(.
Nyt kun hän näkee minut hän katsoo halveksuen, arvostellen, ei sano sanaakaan.
Ei puhu enää minulle.
On kyllästynyt anorektiseen, sekaiseen, hulluun ystäväänsä.
Parhaat ystäväni tuhisevat juuri nyt takanani sängyllä. Melkein itkettää, en ansaitse heitä.
Olen kamala ihminen, mutta he pysyvät.
Ja olen iloinen, salaa.

Myöskin olen kirjoittaut, romaanini edistyy hyvää vauhtia ja rakastan kirjani päähenkilöä, villiä merirosvotarta. Toivon, ettei se ole pelkkää sanahelinää, vaan jotain syvempää, suurempaa.
Myös runot ja lyhyet novellit kaappaavat minut maailmaansa.
Maailmaani.

Osastolla on niin laihoja tyttöjä nyt. Minä jäin, muut lähtivät ja tilalle tuli heitäkin laihempia (!!) tyttöjä. Minua itkettää: miksi minut laitetaan sinne katsomaan kauniita käsiä ja jalkoja, joita en koskaan saa. Mutta en kerro tunteistani, vaan kiertelen ja kaartelen, lasken pureksimistani.
Puolikasta omenaviipaletta on puraistava kymmenen kertaa.
Omahoitajalleni puhun vain perheestäni, en pysty muuhun.
Ja itken kyyneleitä, joilla on naamio.

Ja lihon, pystymättä tekemään mitään. Olen nurkkaan ahdistettu, surullinen, peloissani, enkä löydä tietä pois. Tiedän, etten näin pääse pois. Tiedän sen. Palaan vain aina takaisin ja tahdon laihduttaa uudestaan ja uudestaan, enkä löydä siihenkään syytä.
Syömishäiriö tuo järjestystä muuten niin sekaiseen ajatusmaailmaani.

Oksentelen suihkussa ja tapan hiljaa itseäni.
Vaikka tahtoisin elää, elänkö oikeassa paikassa?
Kuulunko tänne?

Jatkan, kun ajatukset selviävät.

Syö mun pää, tää tyttö räjähtää

Mitäkö olen tehnyt viime aikoina?

Syönyt, itkenyt, syönyt, lukinnut tunteet nurkkaan, syönyt, huutanut...
Ja mainitsinko jo syönyt?
Mikä kuitenkin tärkeintä: olen paennut.

Avauduin tuolle minun omahoitajalleni toissapäivänä osastolla ja sanoin kylmän varmasti, että tätä menoa en varmasti parane: en ymmärrä miksi vihaan itseäni näin, en ymmärrä miksi sairastuin anoreksiaan, en näe syitä parantua, vaikka ne ympäröivät minua ja kaikki mistä minun perheeni tai tämän osaston hoitajat välittävät on se, että syön. En kuitenkaan pysty tekemään muuta kuin syödä pakon edessä, koska vaihtoehtoja ei ole. Siispä lihon ja katson itseäni suuremmalla vihalla. *tässä kohtaa omahoitajani aina keskeyttä minut ja sanoo, ettei se ole lihomista, vaan aliravitsemustilan korjaamista, en välitä, vaan jatkan* Jos en ymmärrä näitä ajatuksia, jos en löydä niiden tummanpuhuvaa lähdettä, en pääse niistä eroon, enkä ole koskaan vapaa.
Palaan vain aina takaisin.
Noidankehään polvillani.
Kun syön, ahdistun ja ahdistus peittää mahdollisuudet ymmärtämisestä.

*Tässä kohtaa kaikki sanomani heitetään välinpitämättömällä liikkeellä nurkkaan ja sanotaan, että: "Ruoka on se ensisijainen lääke." Minä pidän tunteeni sisälläni ja käännän katseeni pois.*

Myöhemmin tämä hoitaja soitti äidilleni ja sanoi, ettei painossani ollut vieläkään tapahtunut parannusta. Että he ovat huolissaan, eivätkä usko, että tämä hoito on minulle tarpeeksi.
Että vaikutan masentuneelta.

Isäpuoleni suuttui, kun kieltäydyin jyrkästi hypnoosihoidoista, joita hän ehdotti.
En tahdo keinotekoista pilveä todellisuuteni ylle, minulla on se omasta takaa.
Äitini alkoi taas itkeä, joten suljin kaiken ulkopuolelle ja syvennyin karkumatkaani.
Vein itseni omaan maailmaani. :)

Mitä teen tämän kaiken keskellä? Minä kirjoitan rupisia sanoja, kultaisia sanoja ja merirosvotarinoita.

Olen joku muu.

If you love yourself, life seems to be easier,
FF

Transformers, robots in the sky

Mun 1. anoreksiavihko tuli täyteen TASAN, PÄIVÄLLEEN vuodessa.
11.1.12-11.1.13, Jack Sparrown naaman alle kirjoitettua kuonaa.
Nyt ostin Transformers vihon, koska pidän sitä ironisena:
olen kuin transformers: lihomista, laihtumista, syömistä, paastoamista, onnea ja surun alhaisinta alhoa
"Transformers, robots in disguise..."
Tänään syöty:

1. Kaksi kananmunaa, viipale leipää, soijamaito (1,5 dl), 1 tl margariinia, 1 viipale Kipparijuustoa        =n.280 kcal (shoot me)
2. Vegesubi (vähän jäi), amerikansinappi, juusto, tuoremehu (ei kokonaan) (200ml), cookie      =noin 455 kcal (voi jumalauta...)
3. Stevia jugurtti (Danvia), 4 taatelia  =noin 155 kcal (olispa aino ateria...)

Yhteensä: 890, juu tänään ei sitten muuta syödä, hyvällä eikä pahalla. Piste. Muutenkin kierin tuskissani, että... Onneksi kävelin paljon kaupungilla.


Eilen mun pikkusisko sanoi pysäyttävän jutun:

Minä: "Mä meen vaihtamaan pyjamaan nyt..."
PS: "Oota, mä tuun mukaan!"
Minä: "No et tasan tuu kattoon ku mä riisuudun ja pukeudun!"
PS: "Ei sulla oo mitään hävettävää!"
Minä: "Onpas!"
PS: "Eikä oo! Sä oot kaunis!"
Minä: "Lalallaallaallalaaaallaalaaa!" (Kädet korvilla sulkien ovea)
PS: "Sä vaan et osaa ottaa vastaan kohteliaisuuksia, et kuuntele niitä, ikinä..."

Se oli jotenkin liikuttavaa ja jotenkin... silmät avaavaa... Aamupaino oli 43.8, vähemmän kuin eilen.

"Vapaa" päivä

Siinä 2 faktaa, jotka sotivat toisiaan vastaan täydellisesti. (kuvat: andthatswhoiam)

Päivän fiilis: "Huokaus..."

Ymmärsitte varmaan.
Lääkärikäynti ja perhetapaaminen.
Syke oli kuulemma "vähän turhan rauhallinen" ikäiselleni (jotain 50 luokkaa...) ja sitten sanottiin vielä jotain ääreisverenkierrosta, kuukautisten poisjäämisen seurauksista, lähellä olevasta "SEVERE ANOREXIA NERVOSA" paikasta värikartalla ja lopulta:
"Välillä näkee vilauksia siitä iloisesta Helmistä, mutta välillä tuntuu liuskahtavan apatiaan."

Sitten perhetapaaminen oli yhtä kidutusta: siellä oli taas Se Hoitaja, joka laittaa suuhuni sanoja ja kysyy kysymyksiä muodostamatta kysymyslausetta. Muutenkin oli inhottavaa puhua äidin kuullen, oli kamala olo.
Sitten se kehtasi sanoa, että "osastolla menee ihan hyvin", vaikka ei se tietenkään ajattele niin! Miksei voi vaan päin naamaa sanoa: olet täysin sekaisin/nyt ei mee hyvin, kun totuus on, että eilen ryntäsin vessaan kesken lounaan ja olen yhä viimeinen ruokailuissa!
Naurettavamman tilanteesta teki se, että melkein heti perään tämä hoitaja kertoi, että painoni oli laskenut maanantai-torstai välillä ja he ovat puhuneet tiiviimmän hoidon tarpeesta kohdallani. Enkä varmasti suostu edes 5. viikkoon osastolla!
Jahas.
Pudistelin vain päätäni, kun hän sanoi painoni pudonneen. Nope, en usko. Olen syönyt niin paljon. Kyllä munkin vaaka näyttää -600g, mutta se onkin ihan huono vaaka.

Syitä hei-ryntäänpä-vessaan-kesken-lounaan-osastolla -kohtaukseen:

• Olin ollut kävelyllä parhaan ystäväni kanssa iltaa ennen ja puhuimme hiukan suljetun osaston mahdollisuudesta. Ajattelin kuuluvasti: "Kun sieltä pääsee takaisin parin kuukauden jaksolta ei varmaan ole ollenkaan kavereita jäljellä." Ystäväni reaktio: "Niin..."
• Lähetin isälleni sen viestin 5 päivää sitten. Ei vastausta. Ei mitään.Tuskinpa se haluaa enää kuulla minusta... Kaikkihan minuun ovat kyllästymässä: kukapa jaksaisi katsella rikkinäistä nukkea?
• Tiedättekö kuinka suuria annokset ovat? Jälkiruokana aina jotain öklömakeaa... Ja niin paljon ihmisiä ympärillä! Kaikki niin laihoja :( ja minä... Ahdistun siinä tilanteessa ja alan vain ajatella: "Miksi minä syön? Ruoka pilaa aina kaiken! Tyhmä tyhmä ruoka! Mene pois!"
• Unessani minulle syntyi pakkomielle: tahdon painaa 37 kiloa, tuntea tuskan matkalla ja sitten olla vihdoin kaunis, tyytyväinen. Eihän siihen ole kuin... Tällä hetkellä 6 kiloa... Päähänpinttymä jäi vaikka uni haihtui.

Vessassa vajosin lattialle nyyhkyttämään hoitajan huutaessa ovella. Pelkäsin seurauksia hetken paniikin lievennyttyä ja avasin oven.
Myöhemmin: Viha. Pettymys. Häpeä. Inho. (itseä (ja ruokaa) kohtaan)

Ruokailuissa huijaan yhä: pyyhin margariinin veitsen kautta paperiin, laimennan maitoa vedellä, en kerro totuutta ruokamääristä ja tämän hetken neronleimaukseni on t-paitapussi kolmella pinssillä valmistettuna.
En ole ylpeä.

Mutta söin tänään JÄÄTELÖÄ:
Ben&Jerry's, Apple Pie, 65,5g. Kaloreita en löytänyt!
Ahdistaa, vaikka se oli hyvää. En välitä, ahdistaa. Se oli äidin idea. Sain sen vaivoin syötyä ja nyt kaduttaa. Tuli ahmimis-purjoamis ajatuksia, mutta hillitsin ne purkalla ja ruoanpelolla. Ainakaan ei tarvinnut ottaa muuta iltapalaksi...

Ja...
Tahdon olla merirosvo.
I rest my case.

FF

Day 2, district 13

ainakin ostamani mysteerijuusto oli hyvää, vaikka en tiedä ravintoarvoja...

Älkää kysykö.
KYLLÄ joo menee mahtavasti osastolla:
eilen oksensin (turhaan) ennen lounasta, tänään tajusin kotona, että HERRAJUMALA vasta vartti sitten söin ja oksensin :(.
En juonut tänä aamuna maitoa, söin korvaukseksi vain yhden juustosiivun... JA piilotin puuroa mehutölkkiin (ei paljon).
Sylkäisin kokonaisen kasvispyörykän paperiin lounaalla enkä saanut PUNAJUURIA syötyä.
Lisäksi minulla meni TUNTI tähän ruokailuun, johon oli varattu 35 min...

Ai mitä vikaa punajuurissa? Ne on mulle yhtä kamalia kuin banaani. Toinen bulimia -triggerini. Lisäksi minulla on ällöttäviä muistoja niistä (vatsatauti...). Ahdistuin niin kamalasti katsoessani niitä lounaalla, niiden maku ja se, kun muistin miten pakotin ne ulos itsestäni... Pinkkiä möhnää uudestaan ja uudestaan... (Suosittelen ruokapöytäkeskusteluksi.)

Nyt mun on vaan pakko uskoa, että: "Kyllä tämä tästä", vaikka mielessäni näen itseni jo suljetulla... 
EI SAA OLLA PESSIMISTI.

Olisinpa merirosvo...
Seriously, mikä tää mun merirosvofetissi on? Toimintaterapiassa tein veistoksen tytöstä veneessä (innoituin pirates of the caribbeanista :D) ja kirjoitin keksimäni lauseen saveen:
 "When it's time to go, first say goodbye, then say hello."
Terapia osuus taisi kyllä olla saven notkistaminen paiskomalla sitä lattiaan.
Ainakin minulle.

Tytöt osastolla eivät ahdista, kuten olin luullut, eivät ollenkaan, vaan antavat voimia ja uskoa siihen, etten EHKÄ olekaan niin yksin, tai niin vääränlainen.
Kaikki rikki eri syistä, mutta samalla tavalla.
Etenkin yksi tyttö on erityisen... ihana :). Johtuukohan siitäkin, että olemme aina viimeisenä pöydässä? 

Savenpaiskominen oli mahtavaa ja sen päätteeksi kaikilla oli hyvä mieli ja vaihdoimme numeroita.

Jooga olisi varmaan ollut hienoa, ellei minua olisi ahdistanut niin paljon aamupalan jäljiltä ja miettiessä tulevaa lounasta. Taas kaikki tyhmä valtasi mieleni, vaikka hetkeksi nukahdinkin...
Lopuksi piti hymyillä kädet rukousasennossa ja minä mietin: "Anna anteeksi valheeni", jolla tarkoitin hymyäni.

En niinkään enää masennu huomisen päivän ajatuksesta, mutta olisihan se paljon mukavampaa, jos ei olisi aamupala-, lounas- ja välipala-aikaa :).

Oho, tänään kitarakvintetti! Olen nyt jo monta viikkoa lipunut epätodellisuudessa, epäajassa, ilman läksyjä ja todellisia velvollisuuksia (ok, ok syöminen, mutta...). Oho.

No, eilinen ei ollut parhaita päiviäni: lähdin juoksemaan, vaikka olin suunnitellut kävelyä. Juoksin ikäänkuin PAKOON. Pakoon syömistä ja ahdistusta ja todellisuutta. Ja tunsin valtavaa diversiota tähän maailmaan...

Vähän paremmin?
Huomenna ainakin.
FF

Lost in emptiness feeling full

Hei taas pitkästä aikaa,

päiväosasto jakso alkoi nyt sitten.

To be honest: I feel like a loser.

Satavarmasti läskein koko hoidossa, viimenen pöydässä aamupalalla JA lounaalla, melkein kuolin mustikkariisin edessä, panikoin sisäisesti koko ajan ja tunsin olevani taas

NIIN PALJON HUONOMPI KUIN MUUT.

Yksikin tyttö söi noin vaan, se pystyi.

Muut eivät tehneet tyhjiä lupauksia.

Ymmärsin kuinka raskaasti olin huijannut itseäni ja muita ruokasuunnitelmani kanssa.

Olin niin täynnä, en kyennyt.

Saimme tehtävän ostaa tuote katsomatta energia-/ravintosisältöjä. Minä menin ruutiin (kauppa) ja katselin juustoja. En ollut ymmärtänyt kuinka automaattista kalorien katsominen on, en todella! Jouduin hylkäämään kolme ensimmäistä, koska katsoin ne kumminkin. Lopulta otin "Kippari savustettu sulatejuusto, PAPRIKA", koska se oli nätein paketti (siinä oli laivan ruori).

Eilen kerroin isälle sähköpostitse...

On niin tyhjä olo.

Kuka minä olen?

Eilen myös isäpuoleni otti hienovaraisesti kantaa tilanteeseeni:

"Do you know what I think? I think you're enjoying this."

Se sivalsi syvältä, todella.

Hetken vain seisoin epäuskoisen haavoittuneena.

Sitten heitin omenan päin isäpuoltani ja huusin:

"That's it! I've had enough!"

Ja juoksin huoneeseeni. Nauttimaan itseinhostani. Nauttimaan siitä, että satutan läheisiäni tahtomattani.

Siinä maatessani apaattisena sängylläni silmät kyynelissä ymmärsin:

Minulla ei ole tulevaisuutta täällä.

Minä en kuulu tänne. Kuulun kauas pois, toiseen aikaan, toiseen maailmaan. 

Merirosvoromaaniin, jota kirjoitan. 

Minä en ole kai edes ihminen. Olen pala mielikuvitusta, tuulen henkäys, kirjan hahmo.

Siksi minun on kadottava, siksi kai tahdon niin kadota.

Minulla ei ole paikkaa täällä.

Paino nousee enkä kestä. Reiteni mitat ovat kasvaneet 44,5 => 45,5.

Minä käännyn pois haluamastani suunnasta. Minä aineellistun jälleen. En tahdo.

Jäin kiinni viiltelystä.

"Se on todella vakavaa, sen on nyt loputtava."

Minulle suunnitellaan tiiviimpää hoitoa,

niin kaukana olen kaikesta todellisesta. 

Minä kai vain elän omassa maailmassani ja todellisuuteni on rikki.

En tiedä miksi viiltelen, katson kuinka elämän rubiinivirrat karkaavat minusta. En hallitse sitä. Se kaikki tunne pursuaa minusta ulos, kaikki paha olo ja... Sitten kaikki on jo ohi.

En tunne fyysistä kipua,

tuska vuotaa syvältä sielusta.

En tahdo pelastusta, tahdon armahduksen.

Ehkä joku päivä parannun,

siihen asti 

yritän elää tätä hullua, rupista elämää.

Yolo? 

FF